Koira herättää varhain lauantaiaamuna vain mennäkseen itse takaisin nukkumaan, mutta minun uneni ovat tältä erää ohi. Jään pyörimään lämpimään sänkyyn joka lopulta sylkäisee unettoman pois peittojen alta: vapaa-aamun rauha ja rakkaiden tuhina alkavat ahdistaa, ja pakenen epämääräistä levottomuutta sohvalle kahvikupillisen kera.
Yksinäisyys iskee salakavalasti kulman takaa. Eräs läheisimmistä ystävistäni on saanut hiljattain lapsen, ja uusi tulokas on sekoittanut tuoreen äidin maailman: tapaamme kyllä, mutta ilman lasta hän on omissa maailmoissaan, ja ollessaan lapsen kanssa hän on lapsen kanssa. Ymmärrettävää, mutta minä jään ulkopuolelle. Toinen tärkeä ystävä meni juuri naimisiin ja oli pitkään häämatkalla – isoja projekteja. Kolmas ystävä asuu parin tunnin junamatkan päässä. Soittelemme ja viestittelemme, mutta hänelläkin on nyt ollut isoja asioita mietittävänään, joskin vähemmän mukavia kuin kahdella ensin mainitulla.
Vajoan hetkessä jonnekin syvälle. Mitä jos kukaan ei nosta minua ylös?
"Pää on kuin ahdas akvaario, joka on liian täynnä karppeja. Kimaltelevia, sukkelia kutaleita, joista ei saa kiinni, vaikka kuinka yrittäisi."
lauantai 22. tammikuuta 2011
tiistai 18. tammikuuta 2011
Mörköjä
Ulkona sataa räntää. Keho on joogan jäljiltä muuten lämmin ja rento, mutta vasen takareisi kirskahtelee hienokseltaan kun kävelen kohti bussipysäkkiä, ja kallossa tuntuu ilkeä jomotus. (Ei, minulla ei ole tekoniveliä, eikä jalkani oikeasti kirsku. Mutta jos lihas pitäisi juuri nyt jotakin ääntä, se kirskahtelisi.)
Vilkaisen kelloa. Bussi lähtee kahden minuutin kuluttua. Busseja tulee uusia, mutta kuka jää odottamaan ikuisuudeksi sen takia että myöhästyy kymmenen sekuntia?!? Minä saan olla tällainen, saan aivan vapaasti juosta bussiin jos haluan.
Kipitän viimeiset metrit ja ehdin kuin ehdinkin bussiin. Soitan I:lle kertoakseni että olen matkalla kotiin, mutta I ei vastaa. Jossakin mielen perukoilla alkaa liikahdella epäilys. Huoli. I:n isä on sairaalassa kaaduttuaan jäisellä pihalla, ja minua ahdistaa. Kaivan tärisevin käsin repusta Medikinetiä ja särkylääkettä, ja kulauttelen reilusti vettä päälle.
Uppoudun kirjaan. Bussi kiitää läpi räntäsateen ja pimeyden, matkustajia ei ole paljon eikä läheskään jokaisella pysäkillä tarvitse seisahtua. Kunnes yhtäkkiä kuljettaja vetää jarrut pohjaan ja hyppää ulos bussista.
Sisuskaluni kääntyvät ympäri. Hyinen paniikki naulitsee minut kiinni penkkiin, joogan aiheuttama jälkihiki noruu pitkin niskaa, haluaisin itkeä mutten voi. Kuljettaja paukuttaa kiroillen etulasin pyyhkijää: se näyttää olevan rikki, mikä ei liene kovin mukavaa räntäsateella. Pyyhkijä tokenee käsittelystä, ja kuljettaja palaa takaisin paikalleen. Matka jatkuu. Koetan soittaa I:lle, joka ei vastaa.
Hetken kuluttua sama toistuu uudelleen, ja tällä kertaa kuljettaja buuttaa bussin. Moottori ja valot sammuvat, ja tyhjä hetki tuntuu valovuosien mittaiselta. Kuljettaja on terroristi, minä en pääse ikinä kotiin, en näe I:tä enkä koiria enää koskaan. Minä lopun tähän, lakkaan olemasta, lopun voi lukea otsikoista. Pyyhkijänsulka, taas.
Epäonninen bussi sylkäisee minut lopulta sisuksistaan kotipysäkille, mutta paniikki ei ota hellittääkseen. Päin vastoin. Nyt kaikki ympärilläni on vaaraa, pimeää, kamalaa. Sakea kauhu pakottaa minut juoksuun, vaikka juuri niin ei pitäisi tehdä. Pysähdyn vasta pihatiellä, koska voin joko pysähtyä ja rauhoittua tai yrjötä keskelle pihaa. Nieleskelen ja kävelen hitaasti eteenpäin. Miksi, miksi, tyhmä, tyhmä.
Ikkunoissa on valot. Avaan kotioven, koirat ryntäävät minua vastaan, I laittaa ruokaa keittiössä, ja eteisen pöydällä on hassu paketti jonka lähettäjät saatan arvata. Soimaan itseäni koska olen tyhmä ja huono, en jaksa selvitä mistään, enkä varsinkaan ansaitse tätä kaikkea lämpöä ja ihanaa. Jään roikkumaan jonnekin olemassaolon itsesyytöshelvetin ja pois liukenemisen välimaastoon, koska en pysty nyt kumpaankaan.
Vilkaisen kelloa. Bussi lähtee kahden minuutin kuluttua. Busseja tulee uusia, mutta kuka jää odottamaan ikuisuudeksi sen takia että myöhästyy kymmenen sekuntia?!? Minä saan olla tällainen, saan aivan vapaasti juosta bussiin jos haluan.
Kipitän viimeiset metrit ja ehdin kuin ehdinkin bussiin. Soitan I:lle kertoakseni että olen matkalla kotiin, mutta I ei vastaa. Jossakin mielen perukoilla alkaa liikahdella epäilys. Huoli. I:n isä on sairaalassa kaaduttuaan jäisellä pihalla, ja minua ahdistaa. Kaivan tärisevin käsin repusta Medikinetiä ja särkylääkettä, ja kulauttelen reilusti vettä päälle.
Uppoudun kirjaan. Bussi kiitää läpi räntäsateen ja pimeyden, matkustajia ei ole paljon eikä läheskään jokaisella pysäkillä tarvitse seisahtua. Kunnes yhtäkkiä kuljettaja vetää jarrut pohjaan ja hyppää ulos bussista.
Sisuskaluni kääntyvät ympäri. Hyinen paniikki naulitsee minut kiinni penkkiin, joogan aiheuttama jälkihiki noruu pitkin niskaa, haluaisin itkeä mutten voi. Kuljettaja paukuttaa kiroillen etulasin pyyhkijää: se näyttää olevan rikki, mikä ei liene kovin mukavaa räntäsateella. Pyyhkijä tokenee käsittelystä, ja kuljettaja palaa takaisin paikalleen. Matka jatkuu. Koetan soittaa I:lle, joka ei vastaa.
Hetken kuluttua sama toistuu uudelleen, ja tällä kertaa kuljettaja buuttaa bussin. Moottori ja valot sammuvat, ja tyhjä hetki tuntuu valovuosien mittaiselta. Kuljettaja on terroristi, minä en pääse ikinä kotiin, en näe I:tä enkä koiria enää koskaan. Minä lopun tähän, lakkaan olemasta, lopun voi lukea otsikoista. Pyyhkijänsulka, taas.
Epäonninen bussi sylkäisee minut lopulta sisuksistaan kotipysäkille, mutta paniikki ei ota hellittääkseen. Päin vastoin. Nyt kaikki ympärilläni on vaaraa, pimeää, kamalaa. Sakea kauhu pakottaa minut juoksuun, vaikka juuri niin ei pitäisi tehdä. Pysähdyn vasta pihatiellä, koska voin joko pysähtyä ja rauhoittua tai yrjötä keskelle pihaa. Nieleskelen ja kävelen hitaasti eteenpäin. Miksi, miksi, tyhmä, tyhmä.
Ikkunoissa on valot. Avaan kotioven, koirat ryntäävät minua vastaan, I laittaa ruokaa keittiössä, ja eteisen pöydällä on hassu paketti jonka lähettäjät saatan arvata. Soimaan itseäni koska olen tyhmä ja huono, en jaksa selvitä mistään, enkä varsinkaan ansaitse tätä kaikkea lämpöä ja ihanaa. Jään roikkumaan jonnekin olemassaolon itsesyytöshelvetin ja pois liukenemisen välimaastoon, koska en pysty nyt kumpaankaan.
sunnuntai 16. tammikuuta 2011
Vettä niskaan
Katkeransuloinen sunnuntai, viikon vapain päivä, jota varjostaa aivan nurkan takana vaaniva arki. Havahdun hereille puoli yhdeksältä, kun toinen koirista steppailee lattialla. Kutsun sen takaisin petiin. Puhelimen sääinfo näyttää jäätävältä: miinus viisitoista, eli ei mitään järkeä lähteä suippokuonojen yleisille ulkoilutreffeille.
Makoilukiintiö tulee täyteen vasta puolilta päivin. Kimpoan ylös, tyhjennän ja täytän tiskikoneen ja asetun olohuoneen lattialle opiskelutehtävän pariin. En saa tolkkua verkko-oppimisalustan ohjeista, enkä varsinkaan tehtävän palautuspäivästä. Kyseessä on tämän viikon tehtävä jonka palautusaika on lähtökohtaisesti tämän viikon sunnuntaina eli tänään, mutta lisäksi löydän merkinnän jonka mukaan tehtävä olisi pitänyt palauttaa 31.12.2010 (!!!). Ja jotta pakka menisi varmasti sekaisin, on opettaja kirjoittanut tämän viikon tehtävän kohdalle päivämääriä jotka eivät liity kyseiseen tehtävään lainkaan. Kaiken päälle en meinaa millään käsittää, että kurssisuunnitelmaan merkityt viikon numerot eivät ole kalenteriviikkojen numeroita. (Sisäistän kaksi viimeistä kohtaa vasta tehtävän palautettuani.) Huhkin tehtävän kimpussa pari tuntia, ja lopulta palautan sen voitonriemuisena joko reilut kaksi viikkoa tai en yhtään myöhässä.
Kipitän takaisin makuuhuoneeseen kertomaan suuresta voitostani I:lle, joka makoilee tyytyväisenä viltin alla kirjaansa uppoutuneena. Ärtymys läikähtää sisälläni: miksei mulla ole ikinä ihan oikeasti vapaata, kun tuo taas saa makailla tekemättä mitään vaikka koko päivän? Tiedän olevani epäreilu, sillä se, että minä en yksinkertaisesti pysty makaamaan koko päivää sängyssä, en edes vaikka kirja olisi miten hyvä, ei ole I:n syy. Nielaisen ärtymykseni. Komennan silti I:n viemään pissahätäisen koiran ulos, ja minä valmistaudun pesemään astioita.
Kun ulkoilijat palaavat, olen valmis taistoon. Olen jälleen kerran tyhjentänyt ja täyttänyt tiskikoneen, asetellut tiskivadin paikoilleen ja käärinyt hihat. Hyräilen hyväntuulisena säkeitä Erwin Rommelille. Rauhani rikkoutuu äkisti, kun I tunkee tiskipöydän ääreen ja alkaa pyyhkiä rätillä puupöydälle loiskuttamaani vettä. Mykistyn. Raivostus kääntää sisuskaluni nurin. Keittiömme suunnitellut lahopää – I itse – on tynnyrissä kasvaneen logiikalla valinnut tiskipöydän materiaaliksi puulevyn, joka ei kestä vettä. Ja nyt tämä samainen henkilö, joka ei ikinä koskaan milloinkaan tee yhtään mitään keittiömme siisteyden eteen, tulee pyyhkimään pöytää juuri kun minä olen aikeissa ruveta tiskaamaan?!? Kyllä, minä olen tiskannut täällä viimeiset kaksi ja puoli vuotta. Ja kyllä, kuinkas sattuikaan, olen koko sen ajan tiennyt ettei pöydälle saa jättää vesilammikoita. Kiukusta jäykkänä kysyn, miltä hänestä tuntuisi jos sekaantuisin ruoanlaittoon ja lisäisin muitta mutkitta vaikkapa timjamia keskentekoiseen sapuskaan. I:n mielestä vertauksessani ei ole mitään mieltä, sillä ruokahan voi mennä vaikka pilalle ylimääräisestä timjamista. Lasautan ivallisesti, että minun näkökulmani lienee hänelle ainakin niiltä osin epäselvä, että en nyt kuitenkaan oleta puupöydällä olevan tunteita loukattavaksi.
Tiskaan mitä suurimmalla tehokkuudella ja raivolla, kunnes viimeinenkin likainen astia on puhdas ja aseteltu kuivumaan kaikkien taiteen sääntöjen mukaan eli niin, ettei vesi valu tiskikaapista pöydälle. Minähän sen osaan. Rauha palautuu vasta kun kaivaudun viltin sisään kahden elävän lämpöpatterin kanssa, ja ärtymys tiivistyy sanoiksi kuin virtaava vesi.
Makoilukiintiö tulee täyteen vasta puolilta päivin. Kimpoan ylös, tyhjennän ja täytän tiskikoneen ja asetun olohuoneen lattialle opiskelutehtävän pariin. En saa tolkkua verkko-oppimisalustan ohjeista, enkä varsinkaan tehtävän palautuspäivästä. Kyseessä on tämän viikon tehtävä jonka palautusaika on lähtökohtaisesti tämän viikon sunnuntaina eli tänään, mutta lisäksi löydän merkinnän jonka mukaan tehtävä olisi pitänyt palauttaa 31.12.2010 (!!!). Ja jotta pakka menisi varmasti sekaisin, on opettaja kirjoittanut tämän viikon tehtävän kohdalle päivämääriä jotka eivät liity kyseiseen tehtävään lainkaan. Kaiken päälle en meinaa millään käsittää, että kurssisuunnitelmaan merkityt viikon numerot eivät ole kalenteriviikkojen numeroita. (Sisäistän kaksi viimeistä kohtaa vasta tehtävän palautettuani.) Huhkin tehtävän kimpussa pari tuntia, ja lopulta palautan sen voitonriemuisena joko reilut kaksi viikkoa tai en yhtään myöhässä.
Kipitän takaisin makuuhuoneeseen kertomaan suuresta voitostani I:lle, joka makoilee tyytyväisenä viltin alla kirjaansa uppoutuneena. Ärtymys läikähtää sisälläni: miksei mulla ole ikinä ihan oikeasti vapaata, kun tuo taas saa makailla tekemättä mitään vaikka koko päivän? Tiedän olevani epäreilu, sillä se, että minä en yksinkertaisesti pysty makaamaan koko päivää sängyssä, en edes vaikka kirja olisi miten hyvä, ei ole I:n syy. Nielaisen ärtymykseni. Komennan silti I:n viemään pissahätäisen koiran ulos, ja minä valmistaudun pesemään astioita.
Kun ulkoilijat palaavat, olen valmis taistoon. Olen jälleen kerran tyhjentänyt ja täyttänyt tiskikoneen, asetellut tiskivadin paikoilleen ja käärinyt hihat. Hyräilen hyväntuulisena säkeitä Erwin Rommelille. Rauhani rikkoutuu äkisti, kun I tunkee tiskipöydän ääreen ja alkaa pyyhkiä rätillä puupöydälle loiskuttamaani vettä. Mykistyn. Raivostus kääntää sisuskaluni nurin. Keittiömme suunnitellut lahopää – I itse – on tynnyrissä kasvaneen logiikalla valinnut tiskipöydän materiaaliksi puulevyn, joka ei kestä vettä. Ja nyt tämä samainen henkilö, joka ei ikinä koskaan milloinkaan tee yhtään mitään keittiömme siisteyden eteen, tulee pyyhkimään pöytää juuri kun minä olen aikeissa ruveta tiskaamaan?!? Kyllä, minä olen tiskannut täällä viimeiset kaksi ja puoli vuotta. Ja kyllä, kuinkas sattuikaan, olen koko sen ajan tiennyt ettei pöydälle saa jättää vesilammikoita. Kiukusta jäykkänä kysyn, miltä hänestä tuntuisi jos sekaantuisin ruoanlaittoon ja lisäisin muitta mutkitta vaikkapa timjamia keskentekoiseen sapuskaan. I:n mielestä vertauksessani ei ole mitään mieltä, sillä ruokahan voi mennä vaikka pilalle ylimääräisestä timjamista. Lasautan ivallisesti, että minun näkökulmani lienee hänelle ainakin niiltä osin epäselvä, että en nyt kuitenkaan oleta puupöydällä olevan tunteita loukattavaksi.
Tiskaan mitä suurimmalla tehokkuudella ja raivolla, kunnes viimeinenkin likainen astia on puhdas ja aseteltu kuivumaan kaikkien taiteen sääntöjen mukaan eli niin, ettei vesi valu tiskikaapista pöydälle. Minähän sen osaan. Rauha palautuu vasta kun kaivaudun viltin sisään kahden elävän lämpöpatterin kanssa, ja ärtymys tiivistyy sanoiksi kuin virtaava vesi.
sunnuntai 9. tammikuuta 2011
Perustuu tositapahtumiin
Kävelin tässä päivänä muutamana erään flunssan vuoksi sairaslomalla olevan työntekijän pöydän ohi. Hämmästyksekseni havaitsin pöydällä tutunmallisen muovipurkin. Uteliaana luontokappaleena nostin purnukan käteeni. Right: 54-milligrammaista Concertaa!
Ravistin purkkia vaistomaisesti – kärsiikö joku jossakin lääkkeettömänä? – todetakseni, että purkki oli paperisia kuivatusainepusseja lukuun ottamatta tyhjä. Purkissa ei ollut apteekin reseptiliuskaa, mutta tein uskaliaan oletuksen ja arvelin, että purkin ja työpöydän omistaja olivat sama henkilö. (Selvyyden vuoksi kutsukaamme häntä vaikka Juroksi.)
Asiaa pohdittuani laitoin Jurolle viestin. Kerroin havainnostani ja paljastin, että jos hän sattuisi olemaan purkin haltija, hän voisi todeta että toimistolla on hänen lisäkseen toinenkin kilipää. Jäin jännittyneenä odottamaan vastausta. Entä jos olin arvellut väärin? Adhd-henkilö voi aivan hyvin jättää lääkepakettinsa jonkun toisen työpöydälle; minun henkilökohtainen omaisuuteni kulkeutuu milloin kenenkin pöydälle, puhelinta, avaimia ja lompakkoa myöten. Ei, ei sittenkään. Se selittäisi niin paljon. Toinen vaihtoehto: entä jos arvioni oli oikea, mutta Juro päättäisikin loukkaantua mokomasta yksityisalueelleen tunkemisesta?
Vastaus saapui seuraavana aamuna. Oikeaan osunut havaintoni herätti ilmeisesti lähinnä hilpeyttä, sikäli kuin tulkitsin lyhytsanaisen vastauksen oikein. Olemme nimittäin olleet Juron kanssa samassa työpaikassa yli puoli vuotta, mutta emme ole oikeastaan kertaakaan keskustelleet kunnolla. Ja nekin kerrat kun olemme puhuneet toisillemme, lähinnä työasioita, olen yleensä jäänyt epämääräisen tunteen valtaan: puhuimmeko me nyt lainkaan samasta asiasta? Juron sähköpostit ovat myös harvinaisen sekavia, ja olen joskus jopa pelännyt työskentelemistä hänen parinaan, koska minä, siis minä, minäminäminä, en vaan pysy kartalla siitä missä mennään.
Joskus elämä kuitenkin järjestää. Tapahtui muuan orpo lääkepurkki ja esimiehen samana päivänä aivan sattumalta lausumat sanat: Juro on tosi fiksu, sen pää on täynnä fiksuja ajatuksia, mutta niitä ei hittovie tahdo saada ulos. Bingo, aivan nenäni alla on ihminen jolla on adhd, mutta joka on aivan toisessa ääripäässä tätä merkillistä hyper-inattentiiviasteikkoa.
Viestittelyä seuraavana päivänä tarvitsin kipeästi Juron apua. Onnekseni hän suostui auttamaan. Hän vilkaisi tekemääni hahmotelmaa, tarttui kynään ja paperiin, selitti lyhyesti mutta lempeästi mikä minun versiossani oli vialla, ja ryhtyi luonnostelemaan uutta versiota samasta asiasta. Tuijotin lumoutuneena. En olisi itse saanut aikaiseksi vastaavaa vaikka olisin käyttänyt puuhaan useamman päivän, ja tällä kertaa aikaa oli käytettävissä korkeintaan joitakin tunteja. Olisin halunnut halata tuota juroa, usein tylyn oloista ja poissaolevaa olentoa, joka ensinnäkin pelasti minut pulasta ja toiseksikin onnistui osoittamaan, että kaikella on monta puolta – asia josta minä omaan napaani tuijottaja tarvitsen muistutuksia tämän tästä.
Hetkeä myöhemmin tiimimme kokoontui käydäkseen läpi vielä muutamia viime hetken tsekkauksia käsillä olevaan, lähes esittelyvalmiiseen työhön. Juro kyseenalaisti painokkaasti mutta sekavasti erään asiakokonaisuuden, ja toinen tiimiläinen ryhtyi jänkkäämään vastaan. Keskustelu uhkasi ajautua ojaan ja sieltä allikkoon, joten puutuin puheeseen: kyse ei nyt ole siitä mitä sanotaan, vaan siitä, miten sanotaan. Juron mielestä tämä asia on oikein, mutta se pitää esittää eri tavalla. Hän on epäilemättä oikeassa, joten minäpä kirjoitan sen vähän toisin. Molemmat vaikenivat. Juro katsoi minua hitaasti ja sanoi hetken pohdittuaan: niin.
Kun osaisi edes vähän useammin nähdä asioista muitakin kuin sen minun napani puolen.
Ravistin purkkia vaistomaisesti – kärsiikö joku jossakin lääkkeettömänä? – todetakseni, että purkki oli paperisia kuivatusainepusseja lukuun ottamatta tyhjä. Purkissa ei ollut apteekin reseptiliuskaa, mutta tein uskaliaan oletuksen ja arvelin, että purkin ja työpöydän omistaja olivat sama henkilö. (Selvyyden vuoksi kutsukaamme häntä vaikka Juroksi.)
Asiaa pohdittuani laitoin Jurolle viestin. Kerroin havainnostani ja paljastin, että jos hän sattuisi olemaan purkin haltija, hän voisi todeta että toimistolla on hänen lisäkseen toinenkin kilipää. Jäin jännittyneenä odottamaan vastausta. Entä jos olin arvellut väärin? Adhd-henkilö voi aivan hyvin jättää lääkepakettinsa jonkun toisen työpöydälle; minun henkilökohtainen omaisuuteni kulkeutuu milloin kenenkin pöydälle, puhelinta, avaimia ja lompakkoa myöten. Ei, ei sittenkään. Se selittäisi niin paljon. Toinen vaihtoehto: entä jos arvioni oli oikea, mutta Juro päättäisikin loukkaantua mokomasta yksityisalueelleen tunkemisesta?
Vastaus saapui seuraavana aamuna. Oikeaan osunut havaintoni herätti ilmeisesti lähinnä hilpeyttä, sikäli kuin tulkitsin lyhytsanaisen vastauksen oikein. Olemme nimittäin olleet Juron kanssa samassa työpaikassa yli puoli vuotta, mutta emme ole oikeastaan kertaakaan keskustelleet kunnolla. Ja nekin kerrat kun olemme puhuneet toisillemme, lähinnä työasioita, olen yleensä jäänyt epämääräisen tunteen valtaan: puhuimmeko me nyt lainkaan samasta asiasta? Juron sähköpostit ovat myös harvinaisen sekavia, ja olen joskus jopa pelännyt työskentelemistä hänen parinaan, koska minä, siis minä, minäminäminä, en vaan pysy kartalla siitä missä mennään.
Joskus elämä kuitenkin järjestää. Tapahtui muuan orpo lääkepurkki ja esimiehen samana päivänä aivan sattumalta lausumat sanat: Juro on tosi fiksu, sen pää on täynnä fiksuja ajatuksia, mutta niitä ei hittovie tahdo saada ulos. Bingo, aivan nenäni alla on ihminen jolla on adhd, mutta joka on aivan toisessa ääripäässä tätä merkillistä hyper-inattentiiviasteikkoa.
Viestittelyä seuraavana päivänä tarvitsin kipeästi Juron apua. Onnekseni hän suostui auttamaan. Hän vilkaisi tekemääni hahmotelmaa, tarttui kynään ja paperiin, selitti lyhyesti mutta lempeästi mikä minun versiossani oli vialla, ja ryhtyi luonnostelemaan uutta versiota samasta asiasta. Tuijotin lumoutuneena. En olisi itse saanut aikaiseksi vastaavaa vaikka olisin käyttänyt puuhaan useamman päivän, ja tällä kertaa aikaa oli käytettävissä korkeintaan joitakin tunteja. Olisin halunnut halata tuota juroa, usein tylyn oloista ja poissaolevaa olentoa, joka ensinnäkin pelasti minut pulasta ja toiseksikin onnistui osoittamaan, että kaikella on monta puolta – asia josta minä omaan napaani tuijottaja tarvitsen muistutuksia tämän tästä.
Hetkeä myöhemmin tiimimme kokoontui käydäkseen läpi vielä muutamia viime hetken tsekkauksia käsillä olevaan, lähes esittelyvalmiiseen työhön. Juro kyseenalaisti painokkaasti mutta sekavasti erään asiakokonaisuuden, ja toinen tiimiläinen ryhtyi jänkkäämään vastaan. Keskustelu uhkasi ajautua ojaan ja sieltä allikkoon, joten puutuin puheeseen: kyse ei nyt ole siitä mitä sanotaan, vaan siitä, miten sanotaan. Juron mielestä tämä asia on oikein, mutta se pitää esittää eri tavalla. Hän on epäilemättä oikeassa, joten minäpä kirjoitan sen vähän toisin. Molemmat vaikenivat. Juro katsoi minua hitaasti ja sanoi hetken pohdittuaan: niin.
Kun osaisi edes vähän useammin nähdä asioista muitakin kuin sen minun napani puolen.
torstai 6. tammikuuta 2011
Ilmestyksiä
Kotoisa kalenterimme on täynnä merkillisiä merkintöjä kristillisistä juhlista, joiden syistä minulla ei ole aavistustakaan. Pääsiäinen on, ja helatorstai, samoin on juhannus ja joulu ja loppiainen. Kuuluisi kaiketi johonkin yleissivistyksen lokeroon tietää mistä muinaisuskomuksesta nämä bonarivapaat edes suurin piirtein juontavat juurensa, ja tästä velvollisuudestani tietoisena tarkistelen yleisesti tunnustettuja faktoja Wikipediasta pari kertaa vuodessa, mutta tieto taitaa painua hiekkaan, pois tärkeämpien asioiden tieltä.
Kolme lomanjälkeistä työpäivää ovat olleet kaikkea muuta kuin pehmeää laskua arkeen. Säntäilen palaverista toiseen, mikä on tukalaa hauskan mutta sosiaalisesti uuvuttavan viikonlopun jälkeen. Tiistaina livahdan aikaisin pois jotta ehdin joogatunnille, ja tästä hyvästä ansaitsen pomolta syyllistävän letkautuksen. Siitäs sain kun kehtasin lopettaa jo varttia yli neljä, mutta onnistun nielaisemaan pistävät kommentit huonosti voivan ja omia rajojaan ymmärtämättömän työntekijän alhaisesta tuottavuudesta. Kuuntelen pukiessani mitä hänellä on sanottavanaan, myös sen, että viikonloppuna tehdään todennäköisesti töitä. Lähden hampaita kiristellen joogasalille. Miksi en voi käydä niinä päivinä kun tunti alkaa myöhemmin? Koska puolentoista tunnin mittainen, fyysisesti todella raskas ja keskittymistä vaativa treeni ei onnistu pitkän työpäivän jälkeen, myönnä pois vaan! Koska minä jaksan aina vähemmän kuin muut. Enkä pysty väsyneenä päättämään tarpeeksi nopeasti että kumpi vasen ja mikä oikea, ja jos minä olen väärin päin niin missä silloin on ylös- ja missä alaspäin? Sitä paitsi, joskus varhainenkin aloitus vaatii liikaa. Vierustoveri korjaa lempeästi kun aivoni eivät enää lopputunnista ymmärrä annettuja ohjeita. Miten tämä on edes mahdollista?!? Samat 26 liikettä, joka jumalan kerta, ja minulla on kuitenkin vain kaksi kättä ja kaksi jalkaa. Ai se toinen vasen. Kiitos.
Tunnin jälkeen olen taas unohtanut kaiken, aivan kaiken. Uupumus lyö kasvoihin vasta kotona: koirat leikkivät ja pomppivat, kynnet rapsivat parkettiin, I maiskuttaa ja rouskuttaa syödessään. Vajoan lämpimän viltin alle ja ulvon täyttä kurkkua kaikkia maailman asioita. Aloitan koneeni heikosti toimivasta langattomasta yhteydestä ja päädyn siihen että Suomessa on neljä vuodenaikaa, tämä pimeän ja valon kiertokulku ei koskaan lopu, olen ja tulen aina olemaankin oman akselinsa pyörivän, hieman vinossa kenottavan maapallon armoilla. Jota mieleni mikroavaruus toisintona seuraa. Olen tukehtua itkuun. Lempeä ääni kaivaa minut esiin juuri kun olen hukkumaisillani äärettömään vankilaani.
Keskiviikkona en todellakaan vaivaudu potemaan huonoa omaatuntoa tiistain varaslähdöstäni. Projektitiimissä on minun lisäkseni kaksi kuumepotilasta ja työkieli on englanti, mikä on hahmotusongelmaiselle aika ajoin aivan s**tanan hankalaa. Aika venyy ja muodostaa ahdistavia silmukoita, kaksikielisyys hidastaa työtä, ja välipresentaatiossa havaitsen ettei kokonaisuus voi olla minun päässäni kovin selkeä mikäli työn jälki on tätä tasoa. Ihanko oikeasti luulin että joku ostaa tämän? Kiroan itseäni, hitauttani ja sitä, etten ole smoothisti kielineutraali, ettei ajatus ole kielestä riippumaton, sen yläpuolella. Vuosia ja taas vuosia alalla ollut työpari vajoaa samaan tahtiin kanssani. Koetan varovasti kohdata ajatuksen jota en haluaisi ajatella: hän on yksi parhaista, yksi itsekriittisimmistä, yksi heistä jotka käyvät isoimmat taistelut itsensä kanssa, eivät muiden – ja kymmenen vuoden päästä minä olen todennäköisesti hän. Tämä ei muutu helpommaksi, koska minä en voi antaa sen tapahtua. Kipitän vapauteen seitsemän jälkeen. Päässä soi kuin olisin humalassa.
Torstaina olen täynnä tyhjää, eikä loppiaisen syntytarina jaksa kiinnostaa minua pätkääkään. Kotona on lämmintä ja pehmeää, olohuoneen pöydällä odottaa valtava palapelityömaa. Jossakin tulevaisuudessa on kevät ja jäiden lähtö.
Kolme lomanjälkeistä työpäivää ovat olleet kaikkea muuta kuin pehmeää laskua arkeen. Säntäilen palaverista toiseen, mikä on tukalaa hauskan mutta sosiaalisesti uuvuttavan viikonlopun jälkeen. Tiistaina livahdan aikaisin pois jotta ehdin joogatunnille, ja tästä hyvästä ansaitsen pomolta syyllistävän letkautuksen. Siitäs sain kun kehtasin lopettaa jo varttia yli neljä, mutta onnistun nielaisemaan pistävät kommentit huonosti voivan ja omia rajojaan ymmärtämättömän työntekijän alhaisesta tuottavuudesta. Kuuntelen pukiessani mitä hänellä on sanottavanaan, myös sen, että viikonloppuna tehdään todennäköisesti töitä. Lähden hampaita kiristellen joogasalille. Miksi en voi käydä niinä päivinä kun tunti alkaa myöhemmin? Koska puolentoista tunnin mittainen, fyysisesti todella raskas ja keskittymistä vaativa treeni ei onnistu pitkän työpäivän jälkeen, myönnä pois vaan! Koska minä jaksan aina vähemmän kuin muut. Enkä pysty väsyneenä päättämään tarpeeksi nopeasti että kumpi vasen ja mikä oikea, ja jos minä olen väärin päin niin missä silloin on ylös- ja missä alaspäin? Sitä paitsi, joskus varhainenkin aloitus vaatii liikaa. Vierustoveri korjaa lempeästi kun aivoni eivät enää lopputunnista ymmärrä annettuja ohjeita. Miten tämä on edes mahdollista?!? Samat 26 liikettä, joka jumalan kerta, ja minulla on kuitenkin vain kaksi kättä ja kaksi jalkaa. Ai se toinen vasen. Kiitos.
Tunnin jälkeen olen taas unohtanut kaiken, aivan kaiken. Uupumus lyö kasvoihin vasta kotona: koirat leikkivät ja pomppivat, kynnet rapsivat parkettiin, I maiskuttaa ja rouskuttaa syödessään. Vajoan lämpimän viltin alle ja ulvon täyttä kurkkua kaikkia maailman asioita. Aloitan koneeni heikosti toimivasta langattomasta yhteydestä ja päädyn siihen että Suomessa on neljä vuodenaikaa, tämä pimeän ja valon kiertokulku ei koskaan lopu, olen ja tulen aina olemaankin oman akselinsa pyörivän, hieman vinossa kenottavan maapallon armoilla. Jota mieleni mikroavaruus toisintona seuraa. Olen tukehtua itkuun. Lempeä ääni kaivaa minut esiin juuri kun olen hukkumaisillani äärettömään vankilaani.
Keskiviikkona en todellakaan vaivaudu potemaan huonoa omaatuntoa tiistain varaslähdöstäni. Projektitiimissä on minun lisäkseni kaksi kuumepotilasta ja työkieli on englanti, mikä on hahmotusongelmaiselle aika ajoin aivan s**tanan hankalaa. Aika venyy ja muodostaa ahdistavia silmukoita, kaksikielisyys hidastaa työtä, ja välipresentaatiossa havaitsen ettei kokonaisuus voi olla minun päässäni kovin selkeä mikäli työn jälki on tätä tasoa. Ihanko oikeasti luulin että joku ostaa tämän? Kiroan itseäni, hitauttani ja sitä, etten ole smoothisti kielineutraali, ettei ajatus ole kielestä riippumaton, sen yläpuolella. Vuosia ja taas vuosia alalla ollut työpari vajoaa samaan tahtiin kanssani. Koetan varovasti kohdata ajatuksen jota en haluaisi ajatella: hän on yksi parhaista, yksi itsekriittisimmistä, yksi heistä jotka käyvät isoimmat taistelut itsensä kanssa, eivät muiden – ja kymmenen vuoden päästä minä olen todennäköisesti hän. Tämä ei muutu helpommaksi, koska minä en voi antaa sen tapahtua. Kipitän vapauteen seitsemän jälkeen. Päässä soi kuin olisin humalassa.
Torstaina olen täynnä tyhjää, eikä loppiaisen syntytarina jaksa kiinnostaa minua pätkääkään. Kotona on lämmintä ja pehmeää, olohuoneen pöydällä odottaa valtava palapelityömaa. Jossakin tulevaisuudessa on kevät ja jäiden lähtö.
lauantai 1. tammikuuta 2011
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)