Mörköjä

Ulkona sataa räntää. Keho on joogan jäljiltä muuten lämmin ja rento, mutta vasen takareisi kirskahtelee hienokseltaan kun kävelen kohti bussipysäkkiä, ja kallossa tuntuu ilkeä jomotus. (Ei, minulla ei ole tekoniveliä, eikä jalkani oikeasti kirsku. Mutta jos lihas pitäisi juuri nyt jotakin ääntä, se kirskahtelisi.)

Vilkaisen kelloa. Bussi lähtee kahden minuutin kuluttua. Busseja tulee uusia, mutta kuka jää odottamaan ikuisuudeksi sen takia että myöhästyy kymmenen sekuntia?!? Minä saan olla tällainen, saan aivan vapaasti juosta bussiin jos haluan.

Kipitän viimeiset metrit ja ehdin kuin ehdinkin bussiin. Soitan I:lle kertoakseni että olen matkalla kotiin, mutta I ei vastaa. Jossakin mielen perukoilla alkaa liikahdella epäilys. Huoli. I:n isä on sairaalassa kaaduttuaan jäisellä pihalla, ja minua ahdistaa. Kaivan tärisevin käsin repusta Medikinetiä ja särkylääkettä, ja kulauttelen reilusti vettä päälle.

Uppoudun kirjaan. Bussi kiitää läpi räntäsateen ja pimeyden, matkustajia ei ole paljon eikä läheskään jokaisella pysäkillä tarvitse seisahtua. Kunnes yhtäkkiä kuljettaja vetää jarrut pohjaan ja hyppää ulos bussista.

Sisuskaluni kääntyvät ympäri. Hyinen paniikki naulitsee minut kiinni penkkiin, joogan aiheuttama jälkihiki noruu pitkin niskaa, haluaisin itkeä mutten voi. Kuljettaja paukuttaa kiroillen etulasin pyyhkijää: se näyttää olevan rikki, mikä ei liene kovin mukavaa räntäsateella. Pyyhkijä tokenee käsittelystä, ja kuljettaja palaa takaisin paikalleen. Matka jatkuu. Koetan soittaa I:lle, joka ei vastaa.

Hetken kuluttua sama toistuu uudelleen, ja tällä kertaa kuljettaja buuttaa bussin. Moottori ja valot sammuvat, ja tyhjä hetki tuntuu valovuosien mittaiselta. Kuljettaja on terroristi, minä en pääse ikinä kotiin, en näe I:tä enkä koiria enää koskaan. Minä lopun tähän, lakkaan olemasta, lopun voi lukea otsikoista. Pyyhkijänsulka, taas.

Epäonninen bussi sylkäisee minut lopulta sisuksistaan kotipysäkille, mutta paniikki ei ota hellittääkseen. Päin vastoin. Nyt kaikki ympärilläni on vaaraa, pimeää, kamalaa. Sakea kauhu pakottaa minut juoksuun, vaikka juuri niin ei pitäisi tehdä. Pysähdyn vasta pihatiellä, koska voin joko pysähtyä ja rauhoittua tai yrjötä keskelle pihaa. Nieleskelen ja kävelen hitaasti eteenpäin. Miksi, miksi, tyhmä, tyhmä.

Ikkunoissa on valot. Avaan kotioven, koirat ryntäävät minua vastaan, I laittaa ruokaa keittiössä, ja eteisen pöydällä on hassu paketti jonka lähettäjät saatan arvata. Soimaan itseäni koska olen tyhmä ja huono, en jaksa selvitä mistään, enkä varsinkaan ansaitse tätä kaikkea lämpöä ja ihanaa. Jään roikkumaan jonnekin olemassaolon itsesyytöshelvetin ja pois liukenemisen välimaastoon, koska en pysty nyt kumpaankaan.