Perustuu tositapahtumiin

Kävelin tässä päivänä muutamana erään flunssan vuoksi sairaslomalla olevan työntekijän pöydän ohi. Hämmästyksekseni havaitsin pöydällä tutunmallisen muovipurkin. Uteliaana luontokappaleena nostin purnukan käteeni. Right: 54-milligrammaista Concertaa!

Ravistin purkkia vaistomaisesti – kärsiikö joku jossakin lääkkeettömänä? – todetakseni, että purkki oli paperisia kuivatusainepusseja lukuun ottamatta tyhjä. Purkissa ei ollut apteekin reseptiliuskaa, mutta tein uskaliaan oletuksen ja arvelin, että purkin ja työpöydän omistaja olivat sama henkilö. (Selvyyden vuoksi kutsukaamme häntä vaikka Juroksi.)

Asiaa pohdittuani laitoin Jurolle viestin. Kerroin havainnostani ja paljastin, että jos hän sattuisi olemaan purkin haltija, hän voisi todeta että toimistolla on hänen lisäkseen toinenkin kilipää. Jäin jännittyneenä odottamaan vastausta. Entä jos olin arvellut väärin? Adhd-henkilö voi aivan hyvin jättää lääkepakettinsa jonkun toisen työpöydälle; minun henkilökohtainen omaisuuteni kulkeutuu milloin kenenkin pöydälle, puhelinta, avaimia ja lompakkoa myöten. Ei, ei sittenkään. Se selittäisi niin paljon. Toinen vaihtoehto: entä jos arvioni oli oikea, mutta Juro päättäisikin loukkaantua mokomasta yksityisalueelleen tunkemisesta?

Vastaus saapui seuraavana aamuna. Oikeaan osunut havaintoni herätti ilmeisesti lähinnä hilpeyttä, sikäli kuin tulkitsin lyhytsanaisen vastauksen oikein. Olemme nimittäin olleet Juron kanssa samassa työpaikassa yli puoli vuotta, mutta emme ole oikeastaan kertaakaan keskustelleet kunnolla. Ja nekin kerrat kun olemme puhuneet toisillemme, lähinnä työasioita, olen yleensä jäänyt epämääräisen tunteen valtaan: puhuimmeko me nyt lainkaan samasta asiasta? Juron sähköpostit ovat myös harvinaisen sekavia, ja olen joskus jopa pelännyt työskentelemistä hänen parinaan, koska minä, siis minä, minäminäminä, en vaan pysy kartalla siitä missä mennään.

Joskus elämä kuitenkin järjestää. Tapahtui muuan orpo lääkepurkki ja esimiehen samana päivänä aivan sattumalta lausumat sanat: Juro on tosi fiksu, sen pää on täynnä fiksuja ajatuksia, mutta niitä ei hittovie tahdo saada ulos. Bingo, aivan nenäni alla on ihminen jolla on adhd, mutta joka on aivan toisessa ääripäässä tätä merkillistä hyper-inattentiiviasteikkoa.

Viestittelyä seuraavana päivänä tarvitsin kipeästi Juron apua. Onnekseni hän suostui auttamaan. Hän vilkaisi tekemääni hahmotelmaa, tarttui kynään ja paperiin, selitti lyhyesti mutta lempeästi mikä minun versiossani oli vialla, ja ryhtyi luonnostelemaan uutta versiota samasta asiasta. Tuijotin lumoutuneena. En olisi itse saanut aikaiseksi vastaavaa vaikka olisin käyttänyt puuhaan useamman päivän, ja tällä kertaa aikaa oli käytettävissä korkeintaan joitakin tunteja. Olisin halunnut halata tuota juroa, usein tylyn oloista ja poissaolevaa olentoa, joka ensinnäkin pelasti minut pulasta ja toiseksikin onnistui osoittamaan, että kaikella on monta puolta – asia josta minä omaan napaani tuijottaja tarvitsen muistutuksia tämän tästä.

Hetkeä myöhemmin tiimimme kokoontui käydäkseen läpi vielä muutamia viime hetken tsekkauksia käsillä olevaan, lähes esittelyvalmiiseen työhön. Juro kyseenalaisti painokkaasti mutta sekavasti erään asiakokonaisuuden, ja toinen tiimiläinen ryhtyi jänkkäämään vastaan. Keskustelu uhkasi ajautua ojaan ja sieltä allikkoon, joten puutuin puheeseen: kyse ei nyt ole siitä mitä sanotaan, vaan siitä, miten sanotaan. Juron mielestä tämä asia on oikein, mutta se pitää esittää eri tavalla. Hän on epäilemättä oikeassa, joten minäpä kirjoitan sen vähän toisin. Molemmat vaikenivat. Juro katsoi minua hitaasti ja sanoi hetken pohdittuaan: niin.

Kun osaisi edes vähän useammin nähdä asioista muitakin kuin sen minun napani puolen.