Vettä niskaan

Katkeransuloinen sunnuntai, viikon vapain päivä, jota varjostaa aivan nurkan takana vaaniva arki. Havahdun hereille puoli yhdeksältä, kun toinen koirista steppailee lattialla. Kutsun sen takaisin petiin. Puhelimen sääinfo näyttää jäätävältä: miinus viisitoista, eli ei mitään järkeä lähteä suippokuonojen yleisille ulkoilutreffeille.

Makoilukiintiö tulee täyteen vasta puolilta päivin. Kimpoan ylös, tyhjennän ja täytän tiskikoneen ja asetun olohuoneen lattialle opiskelutehtävän pariin. En saa tolkkua verkko-oppimisalustan ohjeista, enkä varsinkaan tehtävän palautuspäivästä. Kyseessä on tämän viikon tehtävä jonka palautusaika on lähtökohtaisesti tämän viikon sunnuntaina eli tänään, mutta lisäksi löydän merkinnän jonka mukaan tehtävä olisi pitänyt palauttaa 31.12.2010 (!!!). Ja jotta pakka menisi varmasti sekaisin, on opettaja kirjoittanut tämän viikon tehtävän kohdalle päivämääriä jotka eivät liity kyseiseen tehtävään lainkaan. Kaiken päälle en meinaa millään käsittää, että kurssisuunnitelmaan merkityt viikon numerot eivät ole kalenteriviikkojen numeroita. (Sisäistän kaksi viimeistä kohtaa vasta tehtävän palautettuani.) Huhkin tehtävän kimpussa pari tuntia, ja lopulta palautan sen voitonriemuisena joko reilut kaksi viikkoa tai en yhtään myöhässä.

Kipitän takaisin makuuhuoneeseen kertomaan suuresta voitostani I:lle, joka makoilee tyytyväisenä viltin alla kirjaansa uppoutuneena. Ärtymys läikähtää sisälläni: miksei mulla ole ikinä ihan oikeasti vapaata, kun tuo taas saa makailla tekemättä mitään vaikka koko päivän? Tiedän olevani epäreilu, sillä se, että minä en yksinkertaisesti pysty makaamaan koko päivää sängyssä, en edes vaikka kirja olisi miten hyvä, ei ole I:n syy. Nielaisen ärtymykseni. Komennan silti I:n viemään pissahätäisen koiran ulos, ja minä valmistaudun pesemään astioita.

Kun ulkoilijat palaavat, olen valmis taistoon. Olen jälleen kerran tyhjentänyt ja täyttänyt tiskikoneen, asetellut tiskivadin paikoilleen ja käärinyt hihat. Hyräilen hyväntuulisena säkeitä Erwin Rommelille. Rauhani rikkoutuu äkisti, kun I tunkee tiskipöydän ääreen ja alkaa pyyhkiä rätillä puupöydälle loiskuttamaani vettä. Mykistyn. Raivostus kääntää sisuskaluni nurin. Keittiömme suunnitellut lahopää – I itse – on tynnyrissä kasvaneen logiikalla valinnut tiskipöydän materiaaliksi puulevyn, joka ei kestä vettä. Ja nyt tämä samainen henkilö, joka ei ikinä koskaan milloinkaan tee yhtään mitään keittiömme siisteyden eteen, tulee pyyhkimään pöytää juuri kun minä olen aikeissa ruveta tiskaamaan?!? Kyllä, minä olen tiskannut täällä viimeiset kaksi ja puoli vuotta. Ja kyllä, kuinkas sattuikaan, olen koko sen ajan tiennyt ettei pöydälle saa jättää vesilammikoita. Kiukusta jäykkänä kysyn, miltä hänestä tuntuisi jos sekaantuisin ruoanlaittoon ja lisäisin muitta mutkitta vaikkapa timjamia keskentekoiseen sapuskaan. I:n mielestä vertauksessani ei ole mitään mieltä, sillä ruokahan voi mennä vaikka pilalle ylimääräisestä timjamista. Lasautan ivallisesti, että minun näkökulmani lienee hänelle ainakin niiltä osin epäselvä, että en nyt kuitenkaan oleta puupöydällä olevan tunteita loukattavaksi.

Tiskaan mitä suurimmalla tehokkuudella ja raivolla, kunnes viimeinenkin likainen astia on puhdas ja aseteltu kuivumaan kaikkien taiteen sääntöjen mukaan eli niin, ettei vesi valu tiskikaapista pöydälle. Minähän sen osaan. Rauha palautuu vasta kun kaivaudun viltin sisään kahden elävän lämpöpatterin kanssa, ja ärtymys tiivistyy sanoiksi kuin virtaava vesi.