Adhd ja parisuhde – kyllä vai ei?

Lueskelin tässä päivänä muutamana vanhoja blogipostauksia pohdiskellessani äidinäidin muistisairautta. Muistelin kirjoittaneeni jotain aiheeseen liittyvää jo aiemmin. Oikein muistin, mutta päädyin tekstin luettuani funtsimaan vähän muita juttuja.

Aihetta on sivuttu blogissa aiemminkin, ja sen nimi on adhd ja parisuhde. Adhd ilmenee ihmisestä riippuen eriasteisena ja eri tavoin, joten puhun nyt omasta elämästäni, mutta samoja juttuja käydään läpi varmasti monessa muussakin adhd-perheessä. Yritän pukea näitä sanoiksi ehkä siksikin, että olen törmännyt keskustelupalstoilla jonkun kerran melko painaviin lausuntoihin: elämä adhd-ihmisen kanssa on kamalaa ja parisuhde on lähtökohtaisesti täysin toivoton viritys, älkää vaan sortuko sellaiseen. Joo, varoituksissa on totta toinen puoli, mutta ei se täysin toivotonta ole. Ainoastaan melkein.

Impulsiivisen adhd-tyypin (kuten minä) kanssa voi tuntua tämän tästä siltä, että toinen on kamalan hajamielinen tai vähän liiankin sukkela liikkeissään. Karkaako se nyt johonkin tuntikausiksi, vaikka piti tulla kotiin, tai tuhlaako se rahat, vaikka puhe oli että säästetään? Joko taas? Kyse on pohjimmiltaan siitä, että tekojen seurauksia on välillä vaikeaa hahmottaa. Ei halua tehdä toisin kuin on sovittu, saati loukata, mutta innostus/impulssipäissään ei ehdi tajuta, että nyt menee metsään. Mikä on parisuhteen kannalta tuhoisaa; epäluotettavuus on niin huono juttu, että sen syyt ovat toisarvoisia. Impulsiivisuus nakertaa parisuhdetta toisella tapaa kuin vaikkapa taajaan kaatuilevat tee- ja kahvimukit. Jatkuva 4D-liikehdintä kysyy varmaan pitkää pinnaa myöskin, ei siinä mitään, mutta ne sotkut on huomattavan helppo siivota erinäisiin muihin sotkuihin verrattuna.

Impulsiivisuus on omiaan aiheuttamaan sen luokan ongelmia, että parisuhteessa osapuolten välinen epätasapaino kääntyy joissakin asioissa epätyypillisen suureksi. Tosielämän esimerkki: jos I ei hoida raha-asioita tai aikatauluja, niin niitä ei hoida kukaan (hoitaminen on tässä eri suuri kuin kävelevä katastrofi). Se ei ole työnjaollinen valinta, vaan yksipuolinen fakta. Riitelimme raha-asioista ensimmäiset neljä vuotta, kunnes I:lle selvisi, että minä en vaan osaa. Myönnän valittaneeni, etten näe hänen systeemeissään mitään tolkkua, koska en ymmärrä näitä asioita ylipäänsäkään. Mutinani oli kuitenkin kuultu sillä lailla, että hänen systeeminsä ovat minun mielestäni kategorisesti paskoja. Eivät ne varmaankaan ole, minä en vaan pysy mukana. Vaati yllättävän monta yhteentörmäystä, ennen kuin viesti kääntyi edes jotenkin päin tolalleen.

Osa ongelmista on siis ratkaistavissa, mutta se edellyttää tietysti sitä, että se todellinen ongelma tunnistetaan. Mainitsemani raha-asioihin liittyvä epätasapaino on aiheuttanut kummastuneita katseita muun muassa työporukan lounaskeskusteluissa, eikä meillä käytössä olevä järjestely sovi kaikkiin huusholleihin. Vastuun jakaminen on yksi mahdollinen tapa välttää vaikeuksia, mutta se tarkoittaa melko epäkristillistä tasajakoa, ainakin meillä.

Itse kukin varmaan miettii aina välillä, että josko tämä paranisi vaihtamalla. Mistä seuraa kysymys: mitkä "virheet" ovat anteeksiantamattomia, mitkä taas eivät? Minun mittapuuni mukaan alkoholismi on liian iso virhe*, I:n mittapuun mukaan adhd lieveilmiöineen taitaa keikkua ainakin huonoina aikoina niillä rajoilla. Yritän puhua mahdollisimman vähän puolisoni suulla, mutta tiedän kyllä, että suhteen yleinen mielekkyys joutuu aina silloin tällöin suurennuslasin alle: vieläkö tässä kaikessa on oikeasti järkeä? Tiedän sen, koska olemme jutelleet asiasta. Syitä tähän en osaa sen tarkemmin eritellä, mutta sen tiedän, että välillä sillä on tosi vaikeaa. Viime aikoina on taas ollut. Oli oudosti huojentavaa kuulla, mitä puoliskoni miettii.

Parisuhde vaatii aina sekä tahtoa että työtä, mutta luulen, että parisuhde adhd-aikuisen kanssa vaatii niitä molempia vielä tavallista enemmän. Sanon adhd:n aiheuttamien ongelmien tunnistamisesta vielä sen verran, että tätä suhdetta ei olisi olemassa ilman diagnoosia ja lääkkeitä. Tapasimme onneksi vasta siinä vaiheessa, kun adhd oli jo tiedossa; se antaa molemmille osapuolille edes vähän kättä pidempää ymmärtää, miksi yksinkertaiset(kin) asiat takkuavat – ja minulla, tai oikeastaan meillä molemmilla, oli jotakin konkreettista mitä korjata. Adhd on joka tapauksessa molempien ongelma, sen on vaan oltava. Taistelin tätä ajatusta vastaan pitkään ja hartaasti, mutta lopulta ymmärsin, että yhteistähän sekin on.

Tässä me siis olemme, reilun neljän vuoden jälkeen. Varoituksissa on totta toinen puoli, mutta ei se täysin toivotonta ole.

___

*) Painavasti ilmaistu, mutta sanon sitten kuitenkin, koska a) lapsuuden painolastia on liikaa, ja b) olen katkaissut muutaman virityksen juurikin tästä syystä.

Menneisyydestä olet sinä tullut

Talvi on ihmisen parasta aikaa, varsinkin, jos ei tarvitse ulkoilla. Isot tytöt on kuitenkin pidettävä liikkeellä kylmästä huolimatta, joten kipsutamme reippaan lenkin sormet, tassut ja nenänpäät jäässä. Kuiva pakkassää kiusaa keuhkoja. Astmalääkeannostus on suurin mahdollinen, mutta hankalaa on. Meren äärellä, ja ulkoiluhommissa, pitää saada silti olla. Niin.

Kun palaamme takaisin lämpimään, äidinäiti kysäisee sohvannurkasta ootkos sie sotaväessä. Vastaan etten ole, tulin muuten vaan tuolta pakkasesta, koiria ulkoiluttamasta. Hän ei tunne minua, vaikka näimme viimeksi tunti sitten. Läheinen ja turvallinen ihminen, yksi lapsuuteni tärkeimmistä, liukuu muistisairauden mukana jonnekin pois. Vääjäämättä, pala kerrallaan.

Eihän se haittaa, ettei toinen muista. Ei mennyt minnekään katoa, ei niin kauan kuin minä muistan. Mutta kasvot pimentävä ahdistus särkee sydäntä. Yhä suurempi osa ajasta on tuskaista haparointia: ei muista kuka on, missä on tai miksi on, tutut ihmiset ja paikat ovat vieraita aina vaan pidempiä pätkiä kerrallaan. Tyhjät aukot täyttää levoton edestakaisin käveleskely. Sanoja putoilee enää harvakseltaan. Äidinäidillä on oma, haurastuva menneisyytensä, ja rikki hiutuvien muistojen mukana murentuu minuus. Sellainen ahdistaa ja pelottaa, välillä surkeaan itkuun asti. Yritän lohduttaa, mutta sanat eivät tavoita.

Välillä on selkeämpää. Äidinäiti hätäilee myöhästyvänsä koulusta. Tänään ei ole kiire minnekään, rauhoittelen, nyt on joulu ja vapaapäivä. Kasvot kirkastuvat: ai mullakin? no lähdetkös sinä meille?

Matkatoverit

Joulunviettokierrokselle lähtenyt lauma on pakattu autoon. Kerta on vuorokauden sisään toinen. Reissu on vasta alkanut, ja olen epätoivoisen uuvuksissa jo nyt. Istun pelkääjän paikalla, jaloissani karvan verran vajaa viisi kiloa elämänriemua. Tai elämänkiukkua, miten milloinkin.

Automatkoilla meininki on selkeästi mitä kiukuttavin. Tyyppi tuijottaa minua rävähtämättä, tummat silmät täynnä uhmaa, ja pikkuriikkisin naskalein varustetusta kidasta purkautuu ilmoille raivoisaa kiljuntaa. Hännänhuippu ei pidä autoilusta eikä emäntänsä jaloissa kököttämisestä, ja sen kyllä huomaa.

Tutustuminen on vasta alussa, mutta lauman uusin jäsen näyttäisi olevan sekä lujatahtoinen että terävä. Miellyttämisen halua ei ole ainakaan toistaiseksi näkynyt mitenkään riesaksi asti. (Luojan kiitos ei, koska inhoan sitä, mutta rajansa kaikella.) Niinpä katselen muualle ja yritän ignorata haukahdukset, jotka vihlovat ilkeästi korvia. Eiliseltä on tuoreessa muistissa tunnin verran asemasotaa motarilla lumipyryssä, eikä edessä oleva, huomattavasti pidempi pätkä houkuttele yhtään. Tämän kanssa käydään vielä lukemattomia keskusteluita mitä moninaisimmista aiheista, arvaan.

Matka on pitkä, auton tuuletin hurisee, pieni matkustaja kiljuu. Olen luita ja ytimiä myöten jäässä, pipo kutittaa, eikä saappaissa ole tilaa heilutella varpaita tarpeeksi tarmokkaasti. I tuijottaa otsa kurtussa tietä, sillä sää on huono.

Haluan sulkeutua kotiin, kunnes muistan, että olemme tässä vain ja ainoastaan tavataksemme rakkaitamme. Ihmisiä, jotka ottavat meidät avosylin vastaan, rääkyvän ja matolle pissivän riiviön mukaan lukien, ja jotka ovat meille niin tärkeitä, että olemme ylipäänsä liikkeellä, rystänneet matkaan riuhtovaa lähtöahdistusta ja surkeaa säätä uhmaten.

Ja vieressäni istuu rakkain kaikista. Hän, joka saa viedä minut mihin vain, maltillinen kuski kun on.

Vieras kynä

Elossa ollaan, ainakin melkein.

Hernenokalla ei ole ollut taas hetkeen aikaa emännöidä blogiaan, eikä ehkä oikein sanottavaakaan. Nyt olisi ainakin aikaa, sillä eilen alkoi loma. Aivot eivät tosin vielä tajua sitä; viime viikot ovat kuluneet jonkinlaisessa työn ja vapaa-ajan välitilassa, kuin unen ja valveen rajamailla. Ihmekös tuo, jos istuu työkoneen ääressä hyvässä lykyssä koko hereilläoloajan. Niinpä vapauden aalloille laskeutuminen on hidasta ja kipeää.

Sanojen asettelu turhauttaa näin pitkän tauon jälkeen. Olisin tietysti voinut käydä matkan varrella kertomassa pitkistä päivistä ja illoista myrskyn silmässä, vähäisen vapaa-ajan hassaamisesta kiukutteluun ynnä muusta parisuhteen rikki raastamisesta. Siitä, miten harva tajuaa kysyä, pysynkö vielä pystyssä. Uupumuksesta joka estää nukkumasta ja syömästä. Vai olisinko? Väsymyksen tajuaa kunnolla vasta kun vauhti hidastuu tarpeeksi. Elävän, selviytymään luodun heikkous ja vahvuus.

Sen sijaan on kerrottava muusta, paremmasta puolesta. Vuoden mittainen projekti näki vihdoin päivänvalon (tai no, se syntyi yöllä, mutta silti!). Tunnen siitä hienoista ylpeyttä, ihan erityistä, koska tämä oli ensimmäinen näin suuri. Jossa otettiin naisesta mittaa: onko sillä sijaa miesten maailmassa? Seuraavaan, jo alkaneeseen projektiin saan numeroa isommat saappaat, ja viimeisenä päivänä ennen lomaa työpöydällä odottaa eleetön, musta pahvirasia. Uudenkiiltävä puhelin. Digitaaliseen postilaatikkoon tipahtaa työtarjous, elämäni ensimmäinen täysin puskista tullut. Joo, on sillä.

Onko radiohiljaisuuden aikana tapahtunut mitään muuta?

On sentään! Lauma on kasvanut yhdellä nelijalkaisella sitten viime kuuleman. Tilliäistä on odotettu tammikuusta asti, ja siinä se nyt on: pieni, terävähampainen riiviö, päältä pehmeä, vaan sisältä silkkaa tulta ja tappuraa, täynnä jääryyttä. Lauma totuttelee hiljakseen uuteen kokoonpanoon. Alkujärkytys väreilee ilmassa, mutta tiedän kokemuksesta, että siitä tulee vielä rakas.

Hypistelen pehmoisia tassuja ja väistelen naskaleita. Laskeutuminen tulee ehkä sittenkin.