Matkatoverit

Joulunviettokierrokselle lähtenyt lauma on pakattu autoon. Kerta on vuorokauden sisään toinen. Reissu on vasta alkanut, ja olen epätoivoisen uuvuksissa jo nyt. Istun pelkääjän paikalla, jaloissani karvan verran vajaa viisi kiloa elämänriemua. Tai elämänkiukkua, miten milloinkin.

Automatkoilla meininki on selkeästi mitä kiukuttavin. Tyyppi tuijottaa minua rävähtämättä, tummat silmät täynnä uhmaa, ja pikkuriikkisin naskalein varustetusta kidasta purkautuu ilmoille raivoisaa kiljuntaa. Hännänhuippu ei pidä autoilusta eikä emäntänsä jaloissa kököttämisestä, ja sen kyllä huomaa.

Tutustuminen on vasta alussa, mutta lauman uusin jäsen näyttäisi olevan sekä lujatahtoinen että terävä. Miellyttämisen halua ei ole ainakaan toistaiseksi näkynyt mitenkään riesaksi asti. (Luojan kiitos ei, koska inhoan sitä, mutta rajansa kaikella.) Niinpä katselen muualle ja yritän ignorata haukahdukset, jotka vihlovat ilkeästi korvia. Eiliseltä on tuoreessa muistissa tunnin verran asemasotaa motarilla lumipyryssä, eikä edessä oleva, huomattavasti pidempi pätkä houkuttele yhtään. Tämän kanssa käydään vielä lukemattomia keskusteluita mitä moninaisimmista aiheista, arvaan.

Matka on pitkä, auton tuuletin hurisee, pieni matkustaja kiljuu. Olen luita ja ytimiä myöten jäässä, pipo kutittaa, eikä saappaissa ole tilaa heilutella varpaita tarpeeksi tarmokkaasti. I tuijottaa otsa kurtussa tietä, sillä sää on huono.

Haluan sulkeutua kotiin, kunnes muistan, että olemme tässä vain ja ainoastaan tavataksemme rakkaitamme. Ihmisiä, jotka ottavat meidät avosylin vastaan, rääkyvän ja matolle pissivän riiviön mukaan lukien, ja jotka ovat meille niin tärkeitä, että olemme ylipäänsä liikkeellä, rystänneet matkaan riuhtovaa lähtöahdistusta ja surkeaa säätä uhmaten.

Ja vieressäni istuu rakkain kaikista. Hän, joka saa viedä minut mihin vain, maltillinen kuski kun on.