Talvi on ihmisen parasta aikaa, varsinkin, jos ei tarvitse ulkoilla. Isot tytöt on kuitenkin pidettävä liikkeellä kylmästä huolimatta, joten kipsutamme reippaan lenkin sormet, tassut ja nenänpäät jäässä. Kuiva pakkassää kiusaa keuhkoja. Astmalääkeannostus on suurin mahdollinen, mutta hankalaa on. Meren äärellä, ja ulkoiluhommissa, pitää saada silti olla. Niin.
Kun palaamme takaisin lämpimään, äidinäiti kysäisee sohvannurkasta ootkos sie sotaväessä. Vastaan etten ole, tulin muuten vaan tuolta pakkasesta, koiria ulkoiluttamasta. Hän ei tunne minua, vaikka näimme viimeksi tunti sitten. Läheinen ja turvallinen ihminen, yksi lapsuuteni tärkeimmistä, liukuu muistisairauden mukana jonnekin pois. Vääjäämättä, pala kerrallaan.
Eihän se haittaa, ettei toinen muista. Ei mennyt minnekään katoa, ei niin kauan kuin minä muistan. Mutta kasvot pimentävä ahdistus särkee sydäntä. Yhä suurempi osa ajasta on tuskaista haparointia: ei muista kuka on, missä on tai miksi on, tutut ihmiset ja paikat ovat vieraita aina vaan pidempiä pätkiä kerrallaan. Tyhjät aukot täyttää levoton edestakaisin käveleskely. Sanoja putoilee enää harvakseltaan. Äidinäidillä on oma, haurastuva menneisyytensä, ja rikki hiutuvien muistojen mukana murentuu minuus. Sellainen ahdistaa ja pelottaa, välillä surkeaan itkuun asti. Yritän lohduttaa, mutta sanat eivät tavoita.
Välillä on selkeämpää. Äidinäiti hätäilee myöhästyvänsä koulusta. Tänään ei ole kiire minnekään, rauhoittelen, nyt on joulu ja vapaapäivä. Kasvot kirkastuvat: ai mullakin? no lähdetkös sinä meille?
"Pää on kuin ahdas akvaario, joka on liian täynnä karppeja. Kimaltelevia, sukkelia kutaleita, joista ei saa kiinni, vaikka kuinka yrittäisi."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti