Internet. Tuo ihmeellisten asioiden rajaton meri.
Viime päivinä olen innostunut T-Rexistä ja parista flashmobista (jopa siitä Haaviston kannatusporukoiden repäisystä). PerusSosiaalinen media on lähinnä tympäissyt, mutta eilisiltana bongasin LinkedInistä onnellisuusartikkelin. Lukaisin sen läpi, toinen silmä jo suljettuna, herra ties mistä syystä. Jotakin ajatuksia se kai herätti, koska haluaisin lukea sen uudelleen. Mutta minäpä en löydä artikkelia enää mistään. Goddamn valtameri.
Jotenkin niin se nyt kuitenkin meni, että onnellisuus on mahdollista saavuttaa päättämällä, mistä asioista tai tapahtumista seuraa onnellisuus, sekä päättämällä, mistä asioista tai tapahtumista seuraa onneton olo. Siis: minä päätän, että tulen onnelliseksi, kun koirani tervehtii minua iloisesti / työtoveri toivottaa hyvää huomenta / kahvi on hyvää. Ja niin edelleen. Lisäksi minä päätän, että tulen onnettomaksi, jos puolisoni kuolee / myrsky tuhoaa kotini / tulen ufojen abduktoimaksi. Ja koska olen päättänyt, etten ole onneton kuin harvoissa tilanteissa, en ole onneton juuri koskaan.
Sen sijaan että kimpoilisin television aiheuttamasta metelistä, päätän olla onnellinen kuumassa suihkussa, jossa on mukavaa, ja johon telkkarin mökä ei edes kuulu.
"Pää on kuin ahdas akvaario, joka on liian täynnä karppeja. Kimaltelevia, sukkelia kutaleita, joista ei saa kiinni, vaikka kuinka yrittäisi."
tiistai 31. tammikuuta 2012
Syytä kerrakseen
50 reasons not to date a graphic designer by a bourbon for silvia:
1. They are very weird people.
2. There are billions of them in the world, like colors on the screen of your computer.
3. They will analyse conversations in layers.
4. You will spend the day assembling furniture from IKEA.
5. They drink and eat all kinds of weird shit just because they like the packaging.
6. They hate each other.
7. You’ll come out the last out of the movies because you have to see the full list of credits.
8. They cant change a light bulb or without making a sketch.
9. They fuck up all the tables with their cutters.
10. They rather study the paisley pattern on your outfit than listen to what you have to say.
11. They will fill your house with magazines and whatever is out there that has drawings.
12. You never know if it is really an original or a copy.
13. They make collages with your photos.
14. They do not know how to add and subtract, they just understand letters.
15. They idolize people who nobody knows and speak of them as if they were his colleagues.
16. They take pictures almost daily and all are cut in weird shapes.
17. They ask your opinion about everything but they do whatever they want.
18. Everything is left justified, right or center unless they arrive late.
19. They hate Comic Sans with the same passion they love Helvetica.
20. They use iPhone for everything, because everyone has one.
21. You can not decorate the house without consulting them.
22. They steal street signs.
23. Always carry their hands painted with something.
24. They buy dolls unfinished for them to paint.
25. Everything becomes something other than what it really is: cards as tickets, cards as …
26. When arguing, you will be nicknamed like the OSX spinning wheel (not affectionately)
27. Do not know how to dress without consulting the Pantone book.
28. They hate Excel.
29. They read comics.
30. They want to save the world only with a poster.
31. You will spend the day brainstorming.
32. On vacation they will take you to countries that you do not know exist and have no beach.
33. Museums are their second home.
34. They know more positions than the Kamasutra.
35. They can’t go to a restaurant without secretly critiquing the menu design.
36. They listen to music you have never heard of.
37. They can´t cook a normal dish, they always have to experiment with new ingredients.
38. They read rare books: stories of children, Semiotics …
39. When you are going to tell you something, everyone has read it in their facebook and twitter.
40. They have own iPods before you knew they existed.
41. The orgasm they remember is when they heard that Adobe was acquiring Macromedia.
42. They have their own shops just for them and there are the most expensive in the city.
43. They want to spend all the money in the Apple Store.
44. You will never understand their gifts.
45. They see ordinary objects and laugh.
46. You wake up in the middle of the night hearim them screaming “When is the deadline?”
47. They see CMYK and RGB like Neo sees the Matrix.
48. They dream of the day nobody will make a single change to their designs.
49. They rather pay for a font than for a special birthday gift.
50. They are always sleepy because they work 24/7.
maanantai 30. tammikuuta 2012
Päiväkoti
Maanantaiaamun herätys on aina suhteellisen jäätävä kokemus. Ja voi sitä riemua, kun herätin kertoo säälimättä, että ulkona vallitseva lämpötila on -15. Kaivaudun syvemmälle peiton alle. Todellisuus, mee pois.
Yritän ajatella positiivisesti. Viime talven (sen pitkän, kylmän ja kamalan) kireimpiin lukemiin on vielä matkaa (ja hyvä niin, koska meinasin jäätyä kuoliaaksi työmatkoilla ja itkin kotiin päästyäni) eikä talvitamineissani ole moitteen sijaa (saan siis tuupertua bussipysäkille hyvin pukeutuneena). Epäonnistun.
Pussailen peiton alta pilkistäviä unisia kuonoja. Halaan hyisillä räpylöilläni vasta heräilevää, ihanan lämmintä I:tä. On vaan mentävä. Ajatukset kiertävät tuttuja ratoja. Enkö minä ihan oikeasti voi jäädä kotiin, jatkaa elämääni ja tienata elantoani freelancerina? Ei tarvitsisi lähteä eikä palata. Saati palella puoliunessa pysäkillä.
Ihan oikeasti: en minä voi. Tarvitsen työpaikan tukea ja turvaa, palavereita ja muistioita, deadlinejä ja reunaehtoja. Tarvitsen päästä pois kotoa jotta työ sujuu edes jotenkin, ja tarvitsen ympärilleni asiantuntijoita, jotka puhuvat kanssani samaa kieltä. Tarvitsen päästä työpaikalle, koska kotona oleminen on yksinkertaisesti liian tukalaa. Asian tiedostaminen on tehnyt ankeista aamuista piirun verran helpompia. Ja sekin, että valitsemallani alalla on paljon muitakin, jotka kokevat samoin. Olen tähän asti ajatellut, että ongelma johtuu adhd:sta, mutta juttu taitaa olla monisyisempi. Työpaikka on parhaimmillaan myös vertaistukea.
Yhteiskunnan muovaama ratkaisu on haahuilijoiden oma arkipäiväkerho, jossa saa hyvää kahvia, toisinaan jopa aamupalaa. Minua naurattaa. Olen sitten kuitenkin iloinen siitä, että minulla on siellä oma paikkani.
Yritän ajatella positiivisesti. Viime talven (sen pitkän, kylmän ja kamalan) kireimpiin lukemiin on vielä matkaa (ja hyvä niin, koska meinasin jäätyä kuoliaaksi työmatkoilla ja itkin kotiin päästyäni) eikä talvitamineissani ole moitteen sijaa (saan siis tuupertua bussipysäkille hyvin pukeutuneena). Epäonnistun.
Pussailen peiton alta pilkistäviä unisia kuonoja. Halaan hyisillä räpylöilläni vasta heräilevää, ihanan lämmintä I:tä. On vaan mentävä. Ajatukset kiertävät tuttuja ratoja. Enkö minä ihan oikeasti voi jäädä kotiin, jatkaa elämääni ja tienata elantoani freelancerina? Ei tarvitsisi lähteä eikä palata. Saati palella puoliunessa pysäkillä.
Ihan oikeasti: en minä voi. Tarvitsen työpaikan tukea ja turvaa, palavereita ja muistioita, deadlinejä ja reunaehtoja. Tarvitsen päästä pois kotoa jotta työ sujuu edes jotenkin, ja tarvitsen ympärilleni asiantuntijoita, jotka puhuvat kanssani samaa kieltä. Tarvitsen päästä työpaikalle, koska kotona oleminen on yksinkertaisesti liian tukalaa. Asian tiedostaminen on tehnyt ankeista aamuista piirun verran helpompia. Ja sekin, että valitsemallani alalla on paljon muitakin, jotka kokevat samoin. Olen tähän asti ajatellut, että ongelma johtuu adhd:sta, mutta juttu taitaa olla monisyisempi. Työpaikka on parhaimmillaan myös vertaistukea.
Yhteiskunnan muovaama ratkaisu on haahuilijoiden oma arkipäiväkerho, jossa saa hyvää kahvia, toisinaan jopa aamupalaa. Minua naurattaa. Olen sitten kuitenkin iloinen siitä, että minulla on siellä oma paikkani.
keskiviikko 25. tammikuuta 2012
Ilouutisia viluvarpaalle
Tämä EI ole sellainen söpöjen tyttöjen vaateblogi. Mutta. Onko mahdollista olla talvella ulkona palelemattomin varpain, vieläpä ilman villasukkia? KYLLÄ ON!
Nimittäin, Emu-kenkälähetys saapui tänään, ja olen hivellyt kaiken iltaa noita taivaallisen lämpöisiä jalkineita. Olkoot vaan tyhmät ja rumat ja muodissa, minen sijoita varpaitani enää ikinä mihinkään muihin talvijalkineisiin. (Paitsi sitten kun olen tilannut ehkä noin kolme paria lisää.)
Kyllä nyt kelpaa viilettää ulkona tukka putkella, palella bussipysäkillä ja istua kököttää kalseissa neukkareissa.
Pidän talvesta taas vähän enemmän.
Nimittäin, Emu-kenkälähetys saapui tänään, ja olen hivellyt kaiken iltaa noita taivaallisen lämpöisiä jalkineita. Olkoot vaan tyhmät ja rumat ja muodissa, minen sijoita varpaitani enää ikinä mihinkään muihin talvijalkineisiin. (Paitsi sitten kun olen tilannut ehkä noin kolme paria lisää.)
Kyllä nyt kelpaa viilettää ulkona tukka putkella, palella bussipysäkillä ja istua kököttää kalseissa neukkareissa.
Pidän talvesta taas vähän enemmän.
Siksaksia
Istun kampaajalla. Sakset suihkivat, hienonhieno hiusnöyhtä kutittaa naamaa ja niskaa. Kurtistelen otsaani.
Paikallaanolo käy hetki hetkeltä sietämättömämmäksi. Liikuttelen jalkojani ja kiemurtelen muka huomaamattomasti kahisevan viitan alla. Koetan pinnistellä ja pitää edes pään suht stabiilina, ettei otsatukkaan tulisi kovin isoja koloja. Lopulta alan haukotella.
Taidat olla väsynyt, kampaaja toteaa. No joo, tavallaan, tai oikeestaan mun on vähän vaikeaa istua paikallaan, vastaan.
Kieltämättä tämä tuntuu siltä kuin leikkaisi kahdeksanvuotiaan hiuksia, myöntää saksiniekka.
Huokaisen ja yritän terästäytyä ihan tosissani. Kampaaja kumartuu siistimään koneella niskaa. Puristan tuolin käsinojia rystyset valkoisina.
On se vaan niin perin juurin vittumaista, ettei Kela suostu maksamaan korvauksia 30 vuotta täyttäneiden adhd-lääkityksestä.
Paikallaanolo käy hetki hetkeltä sietämättömämmäksi. Liikuttelen jalkojani ja kiemurtelen muka huomaamattomasti kahisevan viitan alla. Koetan pinnistellä ja pitää edes pään suht stabiilina, ettei otsatukkaan tulisi kovin isoja koloja. Lopulta alan haukotella.
Taidat olla väsynyt, kampaaja toteaa. No joo, tavallaan, tai oikeestaan mun on vähän vaikeaa istua paikallaan, vastaan.
Kieltämättä tämä tuntuu siltä kuin leikkaisi kahdeksanvuotiaan hiuksia, myöntää saksiniekka.
Huokaisen ja yritän terästäytyä ihan tosissani. Kampaaja kumartuu siistimään koneella niskaa. Puristan tuolin käsinojia rystyset valkoisina.
On se vaan niin perin juurin vittumaista, ettei Kela suostu maksamaan korvauksia 30 vuotta täyttäneiden adhd-lääkityksestä.
maanantai 23. tammikuuta 2012
On minulla, mutten kerro mikä.
On hyviä päiviä ja huonoja päiviä.
Tänään oli huono. Kaikki ympärillä prakailee. Ystävällisiksi (tai no, luultavasti ei miksikään) tarkoitetut sanat lyövät lyttyyn. Rahkeet eivät riitä. Iso projekti pelottaa. Pikkukoira on lopettanut viimeviikkoisen sisäsiisteyskampanjan, ja minä saan taas siivota.
Illemmalla, kodin rauhassa, saan lopultakin etsityksi* arkistokaaoksestamme eräät paperit, jotka olisi pitänyt täyttää ja lähettää eteenpäin jo ajat sitten. En ole tehnyt niin, koska en halua; olen keskittynyt joko välttelemään aihetta tai niskuroimaan vastaan. Kunnes I:n lievästä painostuksesta johtuen tartun härkää sarvista – ja kun paperit kerran löytyivät, ei auta muu kuin ... täyttää ne. Lomakepinon tehtävä on kartoittaa terveydentilani, joten minun on selvitettävä kiltisti, mikä minua vaivaa.
Etsin laukusta kuulakärkikynän. Noniin. Mitä sairauksia sairastatte?
Astma on vielä ihan ookoo. Mutta. Neljä kirjainta. Niin helppoa, ja niin hankalaa. Inhoan näitä tilanteita. Lomakkeiden täyttäminen on tukalaa, mutta eniten vihaan tätä siksi, etten halua selostaa asiaa yhtään kenellekään. Asia on: minulla on tarkkaavaisuushäiriö. En halua puhua siitä, enkä yleensä puhukaan. Välttelen lääkärikäyntejä, koetan kiemurrella irti jopa työpaikan työhöntulotarkastuksesta, etten vain joutuisi sanomaan sitä ääneen. Minä jopa valehtelen, mitä en normaalisti tee. (Käytätkö sä jotain lääkkeitä? Joo, astmaan...)
Mutta nyt on pakko taipua. Ja minua vituttaa.
___
*) Okei, okei. Myönnetään. Minä etsin, I löysi.
Tänään oli huono. Kaikki ympärillä prakailee. Ystävällisiksi (tai no, luultavasti ei miksikään) tarkoitetut sanat lyövät lyttyyn. Rahkeet eivät riitä. Iso projekti pelottaa. Pikkukoira on lopettanut viimeviikkoisen sisäsiisteyskampanjan, ja minä saan taas siivota.
Illemmalla, kodin rauhassa, saan lopultakin etsityksi* arkistokaaoksestamme eräät paperit, jotka olisi pitänyt täyttää ja lähettää eteenpäin jo ajat sitten. En ole tehnyt niin, koska en halua; olen keskittynyt joko välttelemään aihetta tai niskuroimaan vastaan. Kunnes I:n lievästä painostuksesta johtuen tartun härkää sarvista – ja kun paperit kerran löytyivät, ei auta muu kuin ... täyttää ne. Lomakepinon tehtävä on kartoittaa terveydentilani, joten minun on selvitettävä kiltisti, mikä minua vaivaa.
Etsin laukusta kuulakärkikynän. Noniin. Mitä sairauksia sairastatte?
Astma on vielä ihan ookoo. Mutta. Neljä kirjainta. Niin helppoa, ja niin hankalaa. Inhoan näitä tilanteita. Lomakkeiden täyttäminen on tukalaa, mutta eniten vihaan tätä siksi, etten halua selostaa asiaa yhtään kenellekään. Asia on: minulla on tarkkaavaisuushäiriö. En halua puhua siitä, enkä yleensä puhukaan. Välttelen lääkärikäyntejä, koetan kiemurrella irti jopa työpaikan työhöntulotarkastuksesta, etten vain joutuisi sanomaan sitä ääneen. Minä jopa valehtelen, mitä en normaalisti tee. (Käytätkö sä jotain lääkkeitä? Joo, astmaan...)
Mutta nyt on pakko taipua. Ja minua vituttaa.
___
*) Okei, okei. Myönnetään. Minä etsin, I löysi.
Aamu-TV (live)
Taas uusi maanantaiaamu, aikainen herätys, unen kohmettama keho ja kallon sisuksissa uinuvat aivot. Meninkö liian myöhään nukkumaan? Kyllä, koska teknisten sydeemien kanssa hyvän tovin kiukuteltuani uppouduin päivittämään taas uusia, erilaisia nettisivuja, ja unohdin ajan kulun. Pim. Kaikki loksahtaa yhtäkkiä paikoilleen, hahmotusvaikeus oli ja meni kun tiedosto on vihdoin se oikea, sormet juoksevat vikkelästi kuin muuta ei olisikaan. Mutta on, on seuraava aamu ja taistelu talviunta vastaan. Automaattiohjaus on toimiessaan hiton hyvä juttu: pese kasvot, suorista tukka, pukeudu, meikkaa, ota lääkkeet, olet valmis. (Entäs silloin, kun autopilotti ei toimi? En yhtään ihmettele vanhempieni toistuvaa ärtymistä täydelliseen toimintakyvyttömyyteen ja edestakaisin haahuiluun.) Etsin epätoivoisena puhelinta tutkiakseni asiakaspalavereiden määrää ja laatua. Rakkine lipsahtaa käsistä ja pamahtaa parkettiin. Perkele.
Kun selviydyn ulos ovesta, ollaan jo pitkällä: raikas ulkoilma iskee heti vastaan, ja taivas on syvän sininen. Ei enää musta.
Talviuni päättyy joskus. Näitä pimeitä aamuja ei ole enää montaa jäljellä.
Kun selviydyn ulos ovesta, ollaan jo pitkällä: raikas ulkoilma iskee heti vastaan, ja taivas on syvän sininen. Ei enää musta.
Talviuni päättyy joskus. Näitä pimeitä aamuja ei ole enää montaa jäljellä.
keskiviikko 18. tammikuuta 2012
Kevyt kotiinpaluu
Oli taas bussikuskilla hauskaa, kun toivotin sille kotimatkan alkajaisiksi hyvät huomenet. Aivot ne vaan suoltaa mitä sattuu, vaikka on huonompiakin päiviä ollut. Mutta kuskeja varmaan harvemmin naurattaa pitkänmatkalaisten ankeat naamataulut, jotta hyvä vaan jos tällä kertaa huvitti.
Kotona odottaa uudenlainen yllätys. Pikkukoira on sisäsiisti kolmatta päivää putkeen, mutta tänään se on pihistänyt jostakin siivousliinan ja repinyt sen pitkiksi suiruiksi, tavalla tai toisella.
Ehkä sekin on huomannut, että täällä pitäisi siivota?
Kotona odottaa uudenlainen yllätys. Pikkukoira on sisäsiisti kolmatta päivää putkeen, mutta tänään se on pihistänyt jostakin siivousliinan ja repinyt sen pitkiksi suiruiksi, tavalla tai toisella.
Ehkä sekin on huomannut, että täällä pitäisi siivota?
tiistai 17. tammikuuta 2012
Raitista ilmaa
Synkeissä tunnelmissa kuluneen illan jälkeen laskeutuu vihdoin rauha, kun jurottava Hernenokka on saanut avattua suunsa.
Kävelemme pehmeässä lumisateessa ja juttelemme vähän kaikenlaista. Puimme kipeitä asioita, setvimme herkin sormin typeriä väärinkäsitysten solmuja. Puhumme meistä. Maksamattomista laskuista, joita en tajua hoitaa, ainakaan ennen kuin perintätoimisto puuttuu asiaan. Aikataulujen laatimisen ja niistä jo laadituista poikkeamisen mahdottomuudesta. Siitä, miten väsymys tukkii ymmärrykseni; ei ole ensimmäinen kerta, kun I:n myöhään illalla lohkaisema juttu vääntyy aivan uskomattomiin mittasuhteisiin, kuten kävi eilen. Puhumme koirista, omasta laumasta. Agilitystä, jota haluaisin harrastaa, mutta johon kapasiteetti ei surukseni riitä. Ja siitä, mitä haluamme tulevaisuudelta.
Helpottaa, jäinen möykky sisälläni sulaa, kun en olekaan eksyksissä. Tai jos olen, niin en ainakaan yksin.
Kävelemme pehmeässä lumisateessa ja juttelemme vähän kaikenlaista. Puimme kipeitä asioita, setvimme herkin sormin typeriä väärinkäsitysten solmuja. Puhumme meistä. Maksamattomista laskuista, joita en tajua hoitaa, ainakaan ennen kuin perintätoimisto puuttuu asiaan. Aikataulujen laatimisen ja niistä jo laadituista poikkeamisen mahdottomuudesta. Siitä, miten väsymys tukkii ymmärrykseni; ei ole ensimmäinen kerta, kun I:n myöhään illalla lohkaisema juttu vääntyy aivan uskomattomiin mittasuhteisiin, kuten kävi eilen. Puhumme koirista, omasta laumasta. Agilitystä, jota haluaisin harrastaa, mutta johon kapasiteetti ei surukseni riitä. Ja siitä, mitä haluamme tulevaisuudelta.
Helpottaa, jäinen möykky sisälläni sulaa, kun en olekaan eksyksissä. Tai jos olen, niin en ainakaan yksin.
Harha-askelia
On jotenkin riistetty olo.
Kirjoitin pitkän blogipostauksen. I tuumasi sen luettuaan, että se paljasti liikaa hänen ajatuksistaan ja haaveistaan. Koin lojaalis-moraaliseksi velvollisuudekseni poistaa tekstin. Tämä blogi kertoo minusta, mutta jos joku läheinen kokee kirjoittamani asiat syystä tai toisesta uhkaksi itselleen, olen kirjoittanut liikaa.
Teksti käsitteli kuitenkin paljon muutakin.
Minun pienuuttani, kun en voi suhtautua kaikkeen objektiivisesti ja järjellä. Järkytystä ja hämmennystä, kun eteeni viskataan kesken pimeimmän maanantai-illan tulevaisuudensuunnitelma, joka säikäyttää minut. Ja yksin jäämisen pelkoa, kun en usko voivani sitoutua juuri kuulemiini suunnitelmiin.
Korjausliikkeen tehtyäni olen vielä enemmän yksin ja eksyksissä. Jouduin astumaan alueelle, jolle en olisi halunnut joutua – missä menevät minun rajat?
Kirjoitin pitkän blogipostauksen. I tuumasi sen luettuaan, että se paljasti liikaa hänen ajatuksistaan ja haaveistaan. Koin lojaalis-moraaliseksi velvollisuudekseni poistaa tekstin. Tämä blogi kertoo minusta, mutta jos joku läheinen kokee kirjoittamani asiat syystä tai toisesta uhkaksi itselleen, olen kirjoittanut liikaa.
Teksti käsitteli kuitenkin paljon muutakin.
Minun pienuuttani, kun en voi suhtautua kaikkeen objektiivisesti ja järjellä. Järkytystä ja hämmennystä, kun eteeni viskataan kesken pimeimmän maanantai-illan tulevaisuudensuunnitelma, joka säikäyttää minut. Ja yksin jäämisen pelkoa, kun en usko voivani sitoutua juuri kuulemiini suunnitelmiin.
Korjausliikkeen tehtyäni olen vielä enemmän yksin ja eksyksissä. Jouduin astumaan alueelle, jolle en olisi halunnut joutua – missä menevät minun rajat?
maanantai 16. tammikuuta 2012
Seesam aukene!
Nokka koputtaa näköjään vähän vähemmän tarmokkaasti nyt, kun uusi työpaikka vie voimia. Ainakin alku on tuntunut sujuvan hyvin, mutta uudet työmatkarutiinit ja yli kolmekymmentä uutta naamaa (kyllä mä teidät jo juhannuksena muistan) taitavat kuluttaa muutenkin vähän vajaata kapasiteettia. Sitäpaitsi ennen jo virallista aloituspäivää haettu kilpailutus on pitänyt kiireisenä.
Eka viikko on siis lusittu, samoin toisen viikon maanantai. Alan ehkä saada juonesta kiinni, sillä kapasiteettia piisaa jo muuhunkin. Kuten kenkiin. Olen kiroillut kaiken päivää mustia nahkasaappaitani, jotka kaipaavat kipeästi suojavahaa, ja jotka potkin nyt pilalle, koska en jaksanut / viitsinyt ryhtyä toimeen eilen. Mutta! Koskaan ei ole liian myöhäistä, paitsi lähteä luostariin! Kaivan esille toisetkin huoltoa kaipaavat nahkakengät, rätin ja uuden vahapurkin, jonka muistin ostaa ehkä kaksi viikkoa sitten, siis hankintaa kolme kuukautta lykättyäni. Istuudun eteisen lattialle valmiina koitokseen. Herkuttelen jo etukäteen ajatuksella uskomattomasta, uljaasta ahkeruudestani.
Minun ja Suurten Saavutusten väliin laskeutuu kuitenkin yllättävä häiriötekijä: ennen kuin pääsee käsiksi vahaan, on purkin kansi saatava auki. Ja nythän on niin, että se ei vaan aukea. En tiedä, pitäisikö kantta kiertää, vääntää vai kynsiä. Lisäksi suhtaudun analyyttisellä mielenkiinnolla litteän metallirasian kyljessä olevaan propellinnäköiseen ... ulokkeeseen, joka liikkuu sen verran kuin kiinni junttautunut kansi antaa myöten. Onko sillä jotakin tekemistä kannen aukeamisen kanssa? Vai ehkä sulkemisen?
Väännän raivokkaasti. Koetan tunkea kynsiä, hampaita ja ruokailuveistä kannen alle. Mistään ponnisteluistani ei tunnu olevan hyötyä. Raivostun ja murisen kuuluisia viimeisiä sanoja (onhan tämä nyt helvetin perkele jollakin saatava auki saatana). Kelvoton rasia on ja pysyy suljettuna. Soitan äidille, joka ei vastaa. Avaan koneen voidakseni kysyä vittu Googlelta, mutten tiedä mitä kysyisin: ongelmallani ei ole nimeä.
Kirottu vahapurkki se vain olla möllöttää.
MIKÄ ON TUO METALLINEN VIMPAIN, JA MIKSI???
Eka viikko on siis lusittu, samoin toisen viikon maanantai. Alan ehkä saada juonesta kiinni, sillä kapasiteettia piisaa jo muuhunkin. Kuten kenkiin. Olen kiroillut kaiken päivää mustia nahkasaappaitani, jotka kaipaavat kipeästi suojavahaa, ja jotka potkin nyt pilalle, koska en jaksanut / viitsinyt ryhtyä toimeen eilen. Mutta! Koskaan ei ole liian myöhäistä, paitsi lähteä luostariin! Kaivan esille toisetkin huoltoa kaipaavat nahkakengät, rätin ja uuden vahapurkin, jonka muistin ostaa ehkä kaksi viikkoa sitten, siis hankintaa kolme kuukautta lykättyäni. Istuudun eteisen lattialle valmiina koitokseen. Herkuttelen jo etukäteen ajatuksella uskomattomasta, uljaasta ahkeruudestani.
Minun ja Suurten Saavutusten väliin laskeutuu kuitenkin yllättävä häiriötekijä: ennen kuin pääsee käsiksi vahaan, on purkin kansi saatava auki. Ja nythän on niin, että se ei vaan aukea. En tiedä, pitäisikö kantta kiertää, vääntää vai kynsiä. Lisäksi suhtaudun analyyttisellä mielenkiinnolla litteän metallirasian kyljessä olevaan propellinnäköiseen ... ulokkeeseen, joka liikkuu sen verran kuin kiinni junttautunut kansi antaa myöten. Onko sillä jotakin tekemistä kannen aukeamisen kanssa? Vai ehkä sulkemisen?
Väännän raivokkaasti. Koetan tunkea kynsiä, hampaita ja ruokailuveistä kannen alle. Mistään ponnisteluistani ei tunnu olevan hyötyä. Raivostun ja murisen kuuluisia viimeisiä sanoja (onhan tämä nyt helvetin perkele jollakin saatava auki saatana). Kelvoton rasia on ja pysyy suljettuna. Soitan äidille, joka ei vastaa. Avaan koneen voidakseni kysyä vittu Googlelta, mutten tiedä mitä kysyisin: ongelmallani ei ole nimeä.
Kirottu vahapurkki se vain olla möllöttää.
MIKÄ ON TUO METALLINEN VIMPAIN, JA MIKSI???
tiistai 10. tammikuuta 2012
Mikä He-Man-hahmo olisit? No Orko!
Luin äsken niin hysteerisen hauskaa kuvablogia että meinas tulla pissat housuun. Päätin sitten lisätä Hernenokkaan oman Hilarious Photo(shop) Mistakes -osaston, näihin tulee kuitennii törmättyä sen verran usein.
Tässä yksi, lisää tulee sitten, kun jaksan kaivella lisää materiaalia ulkoisen kovoni syövereistä.
Kuva on ripattu vaateliike Jonetin mallistosivuilta.
Tässä yksi, lisää tulee sitten, kun jaksan kaivella lisää materiaalia ulkoisen kovoni syövereistä.
Kuva on ripattu vaateliike Jonetin mallistosivuilta.
maanantai 9. tammikuuta 2012
Yli aidan
Edelleen flunssainen I ja minä olemme selviytyneet kotiin ruokakaupasta. Ryhdyn suhteellisen rivakasti raivaamaan keittiöön lempikokkini mentävää ruoanlaittotilaa. Väsyttää, nälkä kurnii, ja takaseinästä jäätynyt ynnä sittemmin sulanut jääkaappi vituttaa, mutta siivoan ja järjestelen silti ainakin sata kertaa mieluummin kuin laitan ruokaa. Kiitos niiden lukemattomien aterioiden, jotka olen itselleni laittanut, ja joista monet olen syönyt mitä suurinta vastenmielisyyttä tuntien, tarkastajan messuamista kuunnellen. Jep, keittiön siivoaminen on oikeastaan tosi mukavaa.
Siinä häslätessäni mieleeni palautuu eräs taannoinen tapaus. Ystäväpariskunta vietti luonamme viikonloppua, ja koska työnjako sujuu näiden tapaamisten aikana suurin piirtein samoin kuin arkenakin – minä siivoan keittiön, ruoanlaitosta (ja leipomisesta ja muusta keittiön sotkemisesta) huolehtii joku muu – niin taisin olla hieman leipääntynyt tiskirumbaan. Lisäksi mieleni paloi metsäpoluille ystäväpariskunnan toisen puolikkaan ja nelijalkaisten kera. Kun sitä metsälenkki-intoisaa seuraa on kerrankin tarjolla, niin... Esitin vierailevan pariskunnan toiselle puolikkaalle, siis sille joka ei kovin näkyvästi hinkunut mutaiseen metsään, hyvin yksinkertaisen pyynnön: voisitko sä tiskata nuo kattilat tuosta, mä en oikein enää jaksa. Ilman sen suurempaa vaikeilua, saati ahdistusta. Ystävä suostui muitta mutkitta, ystävällisesti hymyillen: totta kai, menkää te vain.
Ymmärsin tilanteen merkityksen vasta tänään. Olin siis aivan toden totta ja oikeasti pyytänyt jotakuta tekemään jotakin syystä että minä en jaksa. Ei siksi, että se olisi ehkä reilua. Eikä siksikään, että kun sitten minä pääsisin viettämään metsävertaistukilaatuaikaa. Vaan siksi, että minä en jaksa. Minä sanoin sen ääneen, eikä mitään kauheaa tapahtunut.
Kuvittelen eläväni maailmassa, jossa uupumuksen näyttäminen ei ole ookoo. Pelkään väsymyksen näkymistä itse asiassa huomattavasti enemmän kuin väsymistä. Väsynyt saa olla, kunhan osaa sen salata, koska jos joku huomaa, niin (keksi itse sopiva seuraus, en minä tiedä). Mee tarkastaja sinä vaan keskenäs sinne mettään, kunhan et siihen jossa minä käyn.
Taidan luottaa ystävääni aika tavalla, kun kiipesin huomaamattani niin korkean aidan yli. Tai no, oikeastaan minä kaadoin sen. Ryms.
Siinä häslätessäni mieleeni palautuu eräs taannoinen tapaus. Ystäväpariskunta vietti luonamme viikonloppua, ja koska työnjako sujuu näiden tapaamisten aikana suurin piirtein samoin kuin arkenakin – minä siivoan keittiön, ruoanlaitosta (ja leipomisesta ja muusta keittiön sotkemisesta) huolehtii joku muu – niin taisin olla hieman leipääntynyt tiskirumbaan. Lisäksi mieleni paloi metsäpoluille ystäväpariskunnan toisen puolikkaan ja nelijalkaisten kera. Kun sitä metsälenkki-intoisaa seuraa on kerrankin tarjolla, niin... Esitin vierailevan pariskunnan toiselle puolikkaalle, siis sille joka ei kovin näkyvästi hinkunut mutaiseen metsään, hyvin yksinkertaisen pyynnön: voisitko sä tiskata nuo kattilat tuosta, mä en oikein enää jaksa. Ilman sen suurempaa vaikeilua, saati ahdistusta. Ystävä suostui muitta mutkitta, ystävällisesti hymyillen: totta kai, menkää te vain.
Ymmärsin tilanteen merkityksen vasta tänään. Olin siis aivan toden totta ja oikeasti pyytänyt jotakuta tekemään jotakin syystä että minä en jaksa. Ei siksi, että se olisi ehkä reilua. Eikä siksikään, että kun sitten minä pääsisin viettämään metsävertaistukilaatuaikaa. Vaan siksi, että minä en jaksa. Minä sanoin sen ääneen, eikä mitään kauheaa tapahtunut.
Kuvittelen eläväni maailmassa, jossa uupumuksen näyttäminen ei ole ookoo. Pelkään väsymyksen näkymistä itse asiassa huomattavasti enemmän kuin väsymistä. Väsynyt saa olla, kunhan osaa sen salata, koska jos joku huomaa, niin (keksi itse sopiva seuraus, en minä tiedä). Mee tarkastaja sinä vaan keskenäs sinne mettään, kunhan et siihen jossa minä käyn.
Taidan luottaa ystävääni aika tavalla, kun kiipesin huomaamattani niin korkean aidan yli. Tai no, oikeastaan minä kaadoin sen. Ryms.
Nyt hän tanssii kevein askelein
Puhelin? On. Lompakko? On. Avaimet? Kyllä, joskin pitkällisen etsinnän jälkeen, kun en tietenkään huomannut etsiä tilapäisesti ylläni olevan vetskaritakin taskuista. Ihmepussi, tuo lompakon lisävaruste, jossa on kaikenlaista tuiki tarpeellista, kuten lääkkeitä, verkkopankkitunnukset, huulirasvaa, joukko sekalaisia muistilappuja sekä SeaLife-alennuslippu, näin pari esimerkkiä mainitakseni? On. Kaikki on, matkaan vaan. Ensimmäinen työpäivä, olen tulossa!
Suljen oven huolellisesti perässäni, etteivät möröt vie nukkuvaa laumaa, kun minä en ole vahtimassa. Olo tuntuu epäilyttävän kevyeltä, mutta pistän sen hetken kelailtuani uuden villakangastakin ja kahden huonosti nukutun yön piikkiin. (Aikuisviihdettä? Kun olisikin...) Öistä ensimmäisen valvoin ihan vaan ylikierroksilla, mikä oli toisaalta hyväkin, koska jaksoin vallan mainiosti hoivata ankaran flunssan kourissa vaikeroivaa I:tä. Jälkimmäisenä yönä unet lyhentyivät molemmista päistä, sillä sujahdin tyypilliseen sunnuntai-illan vetkuttelumoodiini (minähän en mene enää ikinä nukkumaan, tai ainakaan tänään), ja heräsin puoli tuntia ennen kellonsoittoa, kun raidallinen oksensi lattialle. Näiden kahden jälkeen voi sanoa olevansa kovassa iskussa.
Kipitän siis köykäisesti kohti tuntematonta, ja tajuan vasta bussipysäkillä, mikä mättää. Minulla ei ole mukanani mitään, siis mitään, luettavaa. Ei helvetti mikä moka. Ilmankos olkalaukkuni on kevyt kuin ... laukku jossa ei ole ensimmäistäkään kirjaa tai lehteä. Aivan älytöntä, varsinkin kun pohdiskelin pahoinvointitapauksen ja kellonsoiton välillä hyvin huolellisesti, että minkä romaanin aloittaisin bussissa. Päätin jo antaa Camilla Läckbergille toisen mahdollisuuden, mutta sinne meni sekin, kun onneton dekkari nököttää olohuoneen kirjastonkirjahyllyssä.
No. Ehkä tämä on hyvä merkki. Ehkä minä olen nyt menossa kohti uutta, vailla minkäänlaista painolastia.
Suljen oven huolellisesti perässäni, etteivät möröt vie nukkuvaa laumaa, kun minä en ole vahtimassa. Olo tuntuu epäilyttävän kevyeltä, mutta pistän sen hetken kelailtuani uuden villakangastakin ja kahden huonosti nukutun yön piikkiin. (Aikuisviihdettä? Kun olisikin...) Öistä ensimmäisen valvoin ihan vaan ylikierroksilla, mikä oli toisaalta hyväkin, koska jaksoin vallan mainiosti hoivata ankaran flunssan kourissa vaikeroivaa I:tä. Jälkimmäisenä yönä unet lyhentyivät molemmista päistä, sillä sujahdin tyypilliseen sunnuntai-illan vetkuttelumoodiini (minähän en mene enää ikinä nukkumaan, tai ainakaan tänään), ja heräsin puoli tuntia ennen kellonsoittoa, kun raidallinen oksensi lattialle. Näiden kahden jälkeen voi sanoa olevansa kovassa iskussa.
Kipitän siis köykäisesti kohti tuntematonta, ja tajuan vasta bussipysäkillä, mikä mättää. Minulla ei ole mukanani mitään, siis mitään, luettavaa. Ei helvetti mikä moka. Ilmankos olkalaukkuni on kevyt kuin ... laukku jossa ei ole ensimmäistäkään kirjaa tai lehteä. Aivan älytöntä, varsinkin kun pohdiskelin pahoinvointitapauksen ja kellonsoiton välillä hyvin huolellisesti, että minkä romaanin aloittaisin bussissa. Päätin jo antaa Camilla Läckbergille toisen mahdollisuuden, mutta sinne meni sekin, kun onneton dekkari nököttää olohuoneen kirjastonkirjahyllyssä.
No. Ehkä tämä on hyvä merkki. Ehkä minä olen nyt menossa kohti uutta, vailla minkäänlaista painolastia.
perjantai 6. tammikuuta 2012
Ei loksahtele
Arvatkaa, mikä on yksi ärsyttävimmistä tarkkaavaisuushäiriöön liittyvistä hankaluuksista? Se, että ajatus lähtee harhailemaan tylsässä palaverissa? Eeeei. Entäpä se, että virallisten lomakkeiden ja lätinöiden kanssa puljaaminen on hankalaa? Ei sekään.
Vaan se, että keskittymiskyky ei riitä sen paremmin kivoihinkaan asioihin. Kuten esimerkiksi, no, sanotaan vaikka isoon, ihanaan palapeliin. Koska sellainen on vallannut keittiön pöydän, ja koska minä olen mikä olen, niin käymme vähintään kerran päivässä läpi seuraavanlaiset kuviot.
Ryhdymme touhuissamme kasaamaan mainittua palapelijättiläistä. Kaikki sujuu mukavasti, kunnes minä alan viimeistään vartin kuluttua kiemurrella ja tuhista tuskissani: I ehtii rakentaa paljon enemmän, sillä hän ei ole lainkaan tuskastunut. Tuskailen siis lähestyvää herpaantumistani jo etukäteen, sekä samalla yleistä hitauttani. Enkä voi lopettaa tältä erää ennen kuin I lopettaa, sillä muuten hän ehtii tehdä suurimman osan palapelistä, enkä minä puolestani ehdi tehdä yhtään mitään, en asetella paikoilleen enää ainuttakaan palaa. Koska olen hidas. Hidas. HIDAS.
Tuskailen ja tuhisen. Kiemurtelen. Valitan. Jos en sillä kertaa saa vaikeiluani kuriin, niin lopetamme molemmat. Jos taas onnistun rauhoittumaan, niin rakentaminen voi jatkua kaikessa rauhassa ehkä jopa toisen vartin. Kunnes tuskastun taas. (Hidas. Hidas. Hidas.)
Aivan naurettavaa.
I on sitä mieltä, etten ole hidas, ja vaikka olisinkin, niin mitä väliä sillä muka on? Projekti on kuitenkin yhteinen. Hyvähän sen on sanoa, kun jaksaa keskittyä, suorastaan liimautua, vaikka miten tylsään asiaan vaikka kuinka kauan. Ja minä olen ihan oikeasti hitaampi, joskin osittain siksi, että jokaisesta palasta täytyy innostua ainakin jossakin määrin: hei kato täähän onkin tän pipo, tai siis sen tupsu!!
Vaan jos tuntee itsensä hitaaksi, niin ei halua kuulla, että no ethän sä ole yhtään hidas. Kun minä olen. Ja jos keskittymisakku on tyhjä, niin ei halua kuulla, että eihän sun ole pakko rakentaa, mee tekemään jotain muuta. Kun minä perkele nimenomaan HALUAN rakentaa, enkä olla tällainen vajakki joka ei vaan enää jaksa.
torstai 5. tammikuuta 2012
Räkäisää nokankoputusta
Olen flunssainen ja uuvuksissa. Eläinpäivän kohokohta, lenkki kylmänkosteassa sadesäässä, ei tainnutkaan pelotella orastavaa vilustumista tiehensä. Ja nyt on vaan pakko sairastaa, koska on mukamas joku vitun loma.
Aamulla jaksoin sinnitellä tikkana parin tunnin asiakastapaamisen, mutta kotiin palattuani vajosin surkeaan potemishorrokseen... jonka katkaisi I:n huomio siitä, että juuri tänään olisi mitä sopivin päivä lähteä hoitamaan hänen tuoreen vaimonsa passi- ja ajokorttihakemukset. Kyseiset asiakirjat on nyt vaan suitettava uusia uuden sukunimeni takia, ja koska poliisilaitos on auki ihan naurettaviin aikoihin, niin arkivapaa on käytännössä ainoa aika, jolloin lupa-anomusreissulle voi lähteä. Sitäpaitsi, nyt olemme molemmat vapaalla arkipäivänä, kerrankin. Jos olisin reipas ihminen, niin hoitaisin asian omin päin jonakin kauniina aamuna ennen töihin menoa, mutta jostain kumman syystä vierailen virastoissa mieluummin I:n kanssa. (Tänään se taas nähtiin, se syy: en olisi osannut täyttää ajokorttihakemuslomaketta ilman apua.)
Niinpä päädyn niiskuttamaan poliisilaitoksen kanslian odotustilaan. Saan vuoronumeron 778. Taulussa seisoo numero 713. Eikä tämä minun numerosarjani ole edes ainoa; rinnalla pyörii myös jokin satasesta ylöspäin kiipeävä jonotussysteemi joillekin toisille onnettomille. Olen liian väsynyt tai liian hälyisässä ympäristössä voidakseni lukea, joten minä vaan istun. Ja mikä parasta, kanslian ovi kolisee raivostuttavasti. Ehdin kuulla paukahduksen aika helvetin monta kertaa sen kahden ja puolen tunnin aikana, jonka vietän epämukavassa tuolissa, kipeänä, väsyksissä, systeemiä synkästi vihaten.
Ja tämä kaikki vain uuden nimeni takia.
Me ei erota koskaan.
Aamulla jaksoin sinnitellä tikkana parin tunnin asiakastapaamisen, mutta kotiin palattuani vajosin surkeaan potemishorrokseen... jonka katkaisi I:n huomio siitä, että juuri tänään olisi mitä sopivin päivä lähteä hoitamaan hänen tuoreen vaimonsa passi- ja ajokorttihakemukset. Kyseiset asiakirjat on nyt vaan suitettava uusia uuden sukunimeni takia, ja koska poliisilaitos on auki ihan naurettaviin aikoihin, niin arkivapaa on käytännössä ainoa aika, jolloin lupa-anomusreissulle voi lähteä. Sitäpaitsi, nyt olemme molemmat vapaalla arkipäivänä, kerrankin. Jos olisin reipas ihminen, niin hoitaisin asian omin päin jonakin kauniina aamuna ennen töihin menoa, mutta jostain kumman syystä vierailen virastoissa mieluummin I:n kanssa. (Tänään se taas nähtiin, se syy: en olisi osannut täyttää ajokorttihakemuslomaketta ilman apua.)
Niinpä päädyn niiskuttamaan poliisilaitoksen kanslian odotustilaan. Saan vuoronumeron 778. Taulussa seisoo numero 713. Eikä tämä minun numerosarjani ole edes ainoa; rinnalla pyörii myös jokin satasesta ylöspäin kiipeävä jonotussysteemi joillekin toisille onnettomille. Olen liian väsynyt tai liian hälyisässä ympäristössä voidakseni lukea, joten minä vaan istun. Ja mikä parasta, kanslian ovi kolisee raivostuttavasti. Ehdin kuulla paukahduksen aika helvetin monta kertaa sen kahden ja puolen tunnin aikana, jonka vietän epämukavassa tuolissa, kipeänä, väsyksissä, systeemiä synkästi vihaten.
Ja tämä kaikki vain uuden nimeni takia.
Me ei erota koskaan.
keskiviikko 4. tammikuuta 2012
Mahtava eläinpäivä
Raidallinen kävi fysioterapiassa, eikä sen selkä olekaan mennyt huonompaan päin. Stressi ja huoli ovat kaihertaneet mieltäni ilmeisesti melko tavalla, sillä fyssarin jälkeen huomaan hyppeleväni iloisena ja huojentuneena eteenpäin. Saimme kotitehtäväksi joukon uusia jumppaliikkeitä ja venytyksiä.
Samalla reissulla asioimme kaikkiaan kolmessa eläinkaupassa, joten raakaliha-, nappula- ja namipalavarastot ovat nyt tupaten täynnä.
Jaaaaa mahtavan eläinpäivän kruunaa tietenkin mahtava eläinrälläys. Illemmalla saamme mieleisiä vieraita, nimittäin lauman isoja ja pieniä pitkäneniä kera omistajansa. (Poistunkin tästä siivoamaan turhia tavaroita lattioilta.)
Samalla reissulla asioimme kaikkiaan kolmessa eläinkaupassa, joten raakaliha-, nappula- ja namipalavarastot ovat nyt tupaten täynnä.
Jaaaaa mahtavan eläinpäivän kruunaa tietenkin mahtava eläinrälläys. Illemmalla saamme mieleisiä vieraita, nimittäin lauman isoja ja pieniä pitkäneniä kera omistajansa. (Poistunkin tästä siivoamaan turhia tavaroita lattioilta.)
tiistai 3. tammikuuta 2012
Pientä hytinää
Lomaa viettävä pariskunta makailee leppoisasti vierekkäin olohuoneen pehmeällä matolla kuin Espanjan rantahiekassa, kumpainenkin oman kannettavansa ääressä, teekuppi käden ulottuvilla. Tunnelma on auvoisan unelias.
Kunnes I eksyy tutun whippet-kasvattajan sivuille.
Eräälle tietylle koiralle, jonka edesottamuksia ja kilpailu-uraa olemme seurailleet sen pentuajoista lähtien, on suunnitteilla pentuja ensi talveksi. Sille, josta olen jo pitkään ajatellut, että juuri tämän yksilön jälkeläisen voisin mielelläni ottaa laumani jatkoksi.
Selaan kuumeisesti sukutauluja ja arkistoja, tutkin taustoja ja tuloksia, kunnes kiusaus kasvaa liian suureksi. Käännän ensimmäisen kortin ja soitan muutaman puhelun.
Voi apua.
Kunnes I eksyy tutun whippet-kasvattajan sivuille.
Eräälle tietylle koiralle, jonka edesottamuksia ja kilpailu-uraa olemme seurailleet sen pentuajoista lähtien, on suunnitteilla pentuja ensi talveksi. Sille, josta olen jo pitkään ajatellut, että juuri tämän yksilön jälkeläisen voisin mielelläni ottaa laumani jatkoksi.
Selaan kuumeisesti sukutauluja ja arkistoja, tutkin taustoja ja tuloksia, kunnes kiusaus kasvaa liian suureksi. Käännän ensimmäisen kortin ja soitan muutaman puhelun.
Voi apua.
maanantai 2. tammikuuta 2012
Lumikenttien sankarit
Uuden työpaikan ovet aukeavat vasta viikon päästä maanantaina, joten vuoden ensimmäinen viikko pitäisi malttaa viettää letkeästi lasaillen. Muaha joo niin varmaan. Tosin, teknisesti ottaen minä olen nyt työtön, joten ei kai minulla voi olla minkään valtakunnan velvollisuutta myöskään lomailla? Ajatuskin saa levottomuuden nakertamaan ihon alla vähän ilkeämmin.
(Työpaikka, niin, se on ties kuinka mones. Taitaa olla kuudes duuni vajaan neljän vuoden aikana. Ja työsuhteet ovat päättyneet minun aloitteestani, joka kerta. Tämä kirottu levottomuus väsyttää ja ärsyttää, mutta olen nähnyt ja oppinut vaikka mitä. En viitsi enää edes kysyä, että mitähän seuraavaksi.)
Onneksi tulevan sijoituspaikan myynti soittaa aamupäivällä. Pääsisitkö mitenkään hetkeksi remmiin jo torstaina, olisi tiedossa yhden uuden jutun briiffaus? Jos ei onnistu niin ei mitään, mutta jos millään mahtuisi kalenteriin...... koska tämä projekti alkaa heti maanantaina, olisit jo valmiiksi kärryillä.
Hahhahhaaaa! Että pääsenkö! Tuijotan ulos lumisateeseen ja hypin sisäisesti riemusta. Raapustan kellonajan ja asiakkaan osoitteen sanomalehden kulmaan ja loikin portaita yläkertaan kertoakseni käänteestä I:lle, joka myös lomailee tämän viikon, ja joka on vielä aivan unentokkurassa.
En malttaisi millään vain olla. Onneksi myös I on tämän viikon lomalla, joten käytän tilaisuuden hyväkseni ja maanittelen mukavuudenhaluisen puoliskoparkani kävelylenkille lumituiskuun. Mikä loistoidea! Kylmä ja mähmäinen, vaakasuoraan satava lumi tunkeutuu sisään takinkauluksesta ja kaulaliinan raoista, silmälasit peittyvät samaiseen tavaraan, ja koirat vihaavat jokikistä metriä. Niin vihaan minäkin, tavallaan, mutta kalloa kiristävä vanne pysyy taas hetken vähän löysemmällä.
(Työpaikka, niin, se on ties kuinka mones. Taitaa olla kuudes duuni vajaan neljän vuoden aikana. Ja työsuhteet ovat päättyneet minun aloitteestani, joka kerta. Tämä kirottu levottomuus väsyttää ja ärsyttää, mutta olen nähnyt ja oppinut vaikka mitä. En viitsi enää edes kysyä, että mitähän seuraavaksi.)
Onneksi tulevan sijoituspaikan myynti soittaa aamupäivällä. Pääsisitkö mitenkään hetkeksi remmiin jo torstaina, olisi tiedossa yhden uuden jutun briiffaus? Jos ei onnistu niin ei mitään, mutta jos millään mahtuisi kalenteriin...... koska tämä projekti alkaa heti maanantaina, olisit jo valmiiksi kärryillä.
Hahhahhaaaa! Että pääsenkö! Tuijotan ulos lumisateeseen ja hypin sisäisesti riemusta. Raapustan kellonajan ja asiakkaan osoitteen sanomalehden kulmaan ja loikin portaita yläkertaan kertoakseni käänteestä I:lle, joka myös lomailee tämän viikon, ja joka on vielä aivan unentokkurassa.
En malttaisi millään vain olla. Onneksi myös I on tämän viikon lomalla, joten käytän tilaisuuden hyväkseni ja maanittelen mukavuudenhaluisen puoliskoparkani kävelylenkille lumituiskuun. Mikä loistoidea! Kylmä ja mähmäinen, vaakasuoraan satava lumi tunkeutuu sisään takinkauluksesta ja kaulaliinan raoista, silmälasit peittyvät samaiseen tavaraan, ja koirat vihaavat jokikistä metriä. Niin vihaan minäkin, tavallaan, mutta kalloa kiristävä vanne pysyy taas hetken vähän löysemmällä.
Pitkä matka
Koti on maailman ihanin paikka.
Tähtitaivas terassin ikkunassa. Oma käsisaippua, joka ei kutita. Keskeneräinen 3000 palan palapeli. Iso lasi maitoa. Tuttu kaaos keittiössä. Hiljaisuus ja sauna.
Vielä yhdet itkut olkkarin sohvalla.
Iltakävely koirien kanssa. Pitkät kuonot nuuskivat maata, kuin olisivat iloisia tutuista tuoksuista.
Mukillinen iltateetä ja oma sänky, joka on juuri sopiva.
Kuinka minulle onkaan siunaantunut näin paljon aarteita.
Tähtitaivas terassin ikkunassa. Oma käsisaippua, joka ei kutita. Keskeneräinen 3000 palan palapeli. Iso lasi maitoa. Tuttu kaaos keittiössä. Hiljaisuus ja sauna.
Vielä yhdet itkut olkkarin sohvalla.
Iltakävely koirien kanssa. Pitkät kuonot nuuskivat maata, kuin olisivat iloisia tutuista tuoksuista.
Mukillinen iltateetä ja oma sänky, joka on juuri sopiva.
Kuinka minulle onkaan siunaantunut näin paljon aarteita.
sunnuntai 1. tammikuuta 2012
Selviytyjä
Ajattelin, että mulla tuskin tulee vuoden vaihtumisesta sen kummempaa asiaa, kas kun uuden vuoden juhlintamenot eivät juuri viehätä ääniyliherkkää, alkoholia kaihtavaa ja viluista nokankoputtajaa. Ehkä korkeintaan katson, miltä luku 2012 näyttää kirjoitettuna. Sehän näyttää hyvältä, on ilmavampi ja harmonisempi kuin edeltäjänsä. Ja lukujen jaollisuudesta voisi lätistä vaikka miten pitkään.
Mutta toisin kävi. En unohda juuri tätä vuodenvaihdetta todennäköisesti koskaan. Olen viihtynyt I:n suvun juhlissa aiemminkin, mutta tällä kertaa tunsin kuuluvani sukuun ihan oikeasti. (Mikä jottei, naimisissahan tässä ollaan.) Kuuntelin kertomuksia I:n isoisän elämästä, seurustelin suvun kanssa kuin kuka tahansa koska hahmotan ainakin lähipiiristä jo suurimman osan, ja avustin illan isäntää massiivisessa keittiössä, jonka kylmiö oli kuin suoraan Hohdosta. Ynnä muuta, ynnä muuta.
Parasta oli kuitenkin vierailu I:n isovanhempien luona. (Kyllä, niiden samojen, joiden seurassa juhlimme edellisen illan ja yön.) Mummi kertoi suvustaan, omista juuristaan, ja lopulta lapsuudestaan sodasta muuttuneena miehenä palanneen isänsä mielivallan alla. Istuin nahkasohvalla ja kuuntelin vuolaasti parkuen mutta tarkkaan joka ainoan sanan ja äänenpainon. Kuulin nimittäin tarinan, jolle minä en löydä sanoja. Kuinka on mahdollista, että ihmisellä riittää niin käsittämättömät määrät uskoa, toivoa ja rakkautta? Kokonaiselle perheelle, puhumattakaan yhä uusista sukulaisista? Kaikesta kuulemastani huolimatta?
Mummi keittää meille kahvia. Keittiössä on kodikasta, turvallista. Hämärä kuiskii ikkunan takana, ja on aika halata lämpimästi vielä kerran. Edessä on pitkä kotimatka, sekä jälleen uusi vuosi, jota kohti suunnata.
Mutta toisin kävi. En unohda juuri tätä vuodenvaihdetta todennäköisesti koskaan. Olen viihtynyt I:n suvun juhlissa aiemminkin, mutta tällä kertaa tunsin kuuluvani sukuun ihan oikeasti. (Mikä jottei, naimisissahan tässä ollaan.) Kuuntelin kertomuksia I:n isoisän elämästä, seurustelin suvun kanssa kuin kuka tahansa koska hahmotan ainakin lähipiiristä jo suurimman osan, ja avustin illan isäntää massiivisessa keittiössä, jonka kylmiö oli kuin suoraan Hohdosta. Ynnä muuta, ynnä muuta.
Parasta oli kuitenkin vierailu I:n isovanhempien luona. (Kyllä, niiden samojen, joiden seurassa juhlimme edellisen illan ja yön.) Mummi kertoi suvustaan, omista juuristaan, ja lopulta lapsuudestaan sodasta muuttuneena miehenä palanneen isänsä mielivallan alla. Istuin nahkasohvalla ja kuuntelin vuolaasti parkuen mutta tarkkaan joka ainoan sanan ja äänenpainon. Kuulin nimittäin tarinan, jolle minä en löydä sanoja. Kuinka on mahdollista, että ihmisellä riittää niin käsittämättömät määrät uskoa, toivoa ja rakkautta? Kokonaiselle perheelle, puhumattakaan yhä uusista sukulaisista? Kaikesta kuulemastani huolimatta?
Mummi keittää meille kahvia. Keittiössä on kodikasta, turvallista. Hämärä kuiskii ikkunan takana, ja on aika halata lämpimästi vielä kerran. Edessä on pitkä kotimatka, sekä jälleen uusi vuosi, jota kohti suunnata.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)