Räkäisää nokankoputusta

Olen flunssainen ja uuvuksissa. Eläinpäivän kohokohta, lenkki kylmänkosteassa sadesäässä, ei tainnutkaan pelotella orastavaa vilustumista tiehensä. Ja nyt on vaan pakko sairastaa, koska on mukamas joku vitun loma.

Aamulla jaksoin sinnitellä tikkana parin tunnin asiakastapaamisen, mutta kotiin palattuani vajosin surkeaan potemishorrokseen... jonka katkaisi I:n huomio siitä, että juuri tänään olisi mitä sopivin päivä lähteä hoitamaan hänen tuoreen vaimonsa passi- ja ajokorttihakemukset. Kyseiset asiakirjat on nyt vaan suitettava uusia uuden sukunimeni takia, ja koska poliisilaitos on auki ihan naurettaviin aikoihin, niin arkivapaa on käytännössä ainoa aika, jolloin lupa-anomusreissulle voi lähteä. Sitäpaitsi, nyt olemme molemmat vapaalla arkipäivänä, kerrankin. Jos olisin reipas ihminen, niin hoitaisin asian omin päin jonakin kauniina aamuna ennen töihin menoa, mutta jostain kumman syystä vierailen virastoissa mieluummin I:n kanssa. (Tänään se taas nähtiin, se syy: en olisi osannut täyttää ajokorttihakemuslomaketta ilman apua.)

Niinpä päädyn niiskuttamaan poliisilaitoksen kanslian odotustilaan. Saan vuoronumeron 778. Taulussa seisoo numero 713. Eikä tämä minun numerosarjani ole edes ainoa; rinnalla pyörii myös jokin satasesta ylöspäin kiipeävä jonotussysteemi joillekin toisille onnettomille. Olen liian väsynyt tai liian hälyisässä ympäristössä voidakseni lukea, joten minä vaan istun. Ja mikä parasta, kanslian ovi kolisee raivostuttavasti. Ehdin kuulla paukahduksen aika helvetin monta kertaa sen kahden ja puolen tunnin aikana, jonka vietän epämukavassa tuolissa, kipeänä, väsyksissä, systeemiä synkästi vihaten.

Ja tämä kaikki vain uuden nimeni takia.

Me ei erota koskaan.