Päiväkoti

Maanantaiaamun herätys on aina suhteellisen jäätävä kokemus. Ja voi sitä riemua, kun herätin kertoo säälimättä, että ulkona vallitseva lämpötila on -15. Kaivaudun syvemmälle peiton alle. Todellisuus, mee pois.

Yritän ajatella positiivisesti. Viime talven (sen pitkän, kylmän ja kamalan) kireimpiin lukemiin on vielä matkaa (ja hyvä niin, koska meinasin jäätyä kuoliaaksi työmatkoilla ja itkin kotiin päästyäni) eikä talvitamineissani ole moitteen sijaa (saan siis tuupertua bussipysäkille hyvin pukeutuneena). Epäonnistun.

Pussailen peiton alta pilkistäviä unisia kuonoja. Halaan hyisillä räpylöilläni vasta heräilevää, ihanan lämmintä I:tä. On vaan mentävä. Ajatukset kiertävät tuttuja ratoja. Enkö minä ihan oikeasti voi jäädä kotiin, jatkaa elämääni ja tienata elantoani freelancerina? Ei tarvitsisi lähteä eikä palata. Saati palella puoliunessa pysäkillä.

Ihan oikeasti: en minä voi. Tarvitsen työpaikan tukea ja turvaa, palavereita ja muistioita, deadlinejä ja reunaehtoja. Tarvitsen päästä pois kotoa jotta työ sujuu edes jotenkin, ja tarvitsen ympärilleni asiantuntijoita, jotka puhuvat kanssani samaa kieltä. Tarvitsen päästä työpaikalle, koska kotona oleminen on yksinkertaisesti liian tukalaa. Asian tiedostaminen on tehnyt ankeista aamuista piirun verran helpompia. Ja sekin, että valitsemallani alalla on paljon muitakin, jotka kokevat samoin. Olen tähän asti ajatellut, että ongelma johtuu adhd:sta, mutta juttu taitaa olla monisyisempi. Työpaikka on parhaimmillaan myös vertaistukea.

Yhteiskunnan muovaama ratkaisu on haahuilijoiden oma arkipäiväkerho, jossa saa hyvää kahvia, toisinaan jopa aamupalaa. Minua naurattaa. Olen sitten kuitenkin iloinen siitä, että minulla on siellä oma paikkani.