Selviytyjä

Ajattelin, että mulla tuskin tulee vuoden vaihtumisesta sen kummempaa asiaa, kas kun uuden vuoden juhlintamenot eivät juuri viehätä ääniyliherkkää, alkoholia kaihtavaa ja viluista nokankoputtajaa. Ehkä korkeintaan katson, miltä luku 2012 näyttää kirjoitettuna. Sehän näyttää hyvältä, on ilmavampi ja harmonisempi kuin edeltäjänsä. Ja lukujen jaollisuudesta voisi lätistä vaikka miten pitkään.

Mutta toisin kävi. En unohda juuri tätä vuodenvaihdetta todennäköisesti koskaan. Olen viihtynyt I:n suvun juhlissa aiemminkin, mutta tällä kertaa tunsin kuuluvani sukuun ihan oikeasti. (Mikä jottei, naimisissahan tässä ollaan.) Kuuntelin kertomuksia I:n isoisän elämästä, seurustelin suvun kanssa kuin kuka tahansa koska hahmotan ainakin lähipiiristä jo suurimman osan, ja avustin illan isäntää massiivisessa keittiössä, jonka kylmiö oli kuin suoraan Hohdosta. Ynnä muuta, ynnä muuta.

Parasta oli kuitenkin vierailu I:n isovanhempien luona. (Kyllä, niiden samojen, joiden seurassa juhlimme edellisen illan ja yön.) Mummi kertoi suvustaan, omista juuristaan, ja lopulta lapsuudestaan sodasta muuttuneena miehenä palanneen isänsä mielivallan alla. Istuin nahkasohvalla ja kuuntelin vuolaasti parkuen mutta tarkkaan joka ainoan sanan ja äänenpainon. Kuulin nimittäin tarinan, jolle minä en löydä sanoja. Kuinka on mahdollista, että ihmisellä riittää niin käsittämättömät määrät uskoa, toivoa ja rakkautta? Kokonaiselle perheelle, puhumattakaan yhä uusista sukulaisista? Kaikesta kuulemastani huolimatta?

Mummi keittää meille kahvia. Keittiössä on kodikasta, turvallista. Hämärä kuiskii ikkunan takana, ja on aika halata lämpimästi vielä kerran. Edessä on pitkä kotimatka, sekä jälleen uusi vuosi, jota kohti suunnata.