On minulla, mutten kerro mikä.

On hyviä päiviä ja huonoja päiviä.

Tänään oli huono. Kaikki ympärillä prakailee. Ystävällisiksi (tai no, luultavasti ei miksikään) tarkoitetut sanat lyövät lyttyyn. Rahkeet eivät riitä. Iso projekti pelottaa. Pikkukoira on lopettanut viimeviikkoisen sisäsiisteyskampanjan, ja minä saan taas siivota.

Illemmalla, kodin rauhassa, saan lopultakin etsityksi* arkistokaaoksestamme eräät paperit, jotka olisi pitänyt täyttää ja lähettää eteenpäin jo ajat sitten. En ole tehnyt niin, koska en halua; olen keskittynyt joko välttelemään aihetta tai niskuroimaan vastaan. Kunnes I:n lievästä painostuksesta johtuen tartun härkää sarvista – ja kun paperit kerran löytyivät, ei auta muu kuin ... täyttää ne. Lomakepinon tehtävä on kartoittaa terveydentilani, joten minun on selvitettävä kiltisti, mikä minua vaivaa.

Etsin laukusta kuulakärkikynän. Noniin. Mitä sairauksia sairastatte?

Astma on vielä ihan ookoo. Mutta. Neljä kirjainta. Niin helppoa, ja niin hankalaa. Inhoan näitä tilanteita. Lomakkeiden täyttäminen on tukalaa, mutta eniten vihaan tätä siksi, etten halua selostaa asiaa yhtään kenellekään. Asia on: minulla on tarkkaavaisuushäiriö. En halua puhua siitä, enkä yleensä puhukaan. Välttelen lääkärikäyntejä, koetan kiemurrella irti jopa työpaikan työhöntulotarkastuksesta, etten vain joutuisi sanomaan sitä ääneen. Minä jopa valehtelen, mitä en normaalisti tee. (Käytätkö sä jotain lääkkeitä? Joo, astmaan...)

Mutta nyt on pakko taipua. Ja minua vituttaa.

___

*) Okei, okei. Myönnetään. Minä etsin, I löysi.