Taas uusi maanantaiaamu, aikainen herätys, unen kohmettama keho ja kallon sisuksissa uinuvat aivot. Meninkö liian myöhään nukkumaan? Kyllä, koska teknisten sydeemien kanssa hyvän tovin kiukuteltuani uppouduin päivittämään taas uusia, erilaisia nettisivuja, ja unohdin ajan kulun. Pim. Kaikki loksahtaa yhtäkkiä paikoilleen, hahmotusvaikeus oli ja meni kun tiedosto on vihdoin se oikea, sormet juoksevat vikkelästi kuin muuta ei olisikaan. Mutta on, on seuraava aamu ja taistelu talviunta vastaan. Automaattiohjaus on toimiessaan hiton hyvä juttu: pese kasvot, suorista tukka, pukeudu, meikkaa, ota lääkkeet, olet valmis. (Entäs silloin, kun autopilotti ei toimi? En yhtään ihmettele vanhempieni toistuvaa ärtymistä täydelliseen toimintakyvyttömyyteen ja edestakaisin haahuiluun.) Etsin epätoivoisena puhelinta tutkiakseni asiakaspalavereiden määrää ja laatua. Rakkine lipsahtaa käsistä ja pamahtaa parkettiin. Perkele.
Kun selviydyn ulos ovesta, ollaan jo pitkällä: raikas ulkoilma iskee heti vastaan, ja taivas on syvän sininen. Ei enää musta.
Talviuni päättyy joskus. Näitä pimeitä aamuja ei ole enää montaa jäljellä.
"Pää on kuin ahdas akvaario, joka on liian täynnä karppeja. Kimaltelevia, sukkelia kutaleita, joista ei saa kiinni, vaikka kuinka yrittäisi."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti