Nyt hän tanssii kevein askelein

Puhelin? On. Lompakko? On. Avaimet? Kyllä, joskin pitkällisen etsinnän jälkeen, kun en tietenkään huomannut etsiä tilapäisesti ylläni olevan vetskaritakin taskuista. Ihmepussi, tuo lompakon lisävaruste, jossa on kaikenlaista tuiki tarpeellista, kuten lääkkeitä, verkkopankkitunnukset, huulirasvaa, joukko sekalaisia muistilappuja sekä SeaLife-alennuslippu, näin pari esimerkkiä mainitakseni? On. Kaikki on, matkaan vaan. Ensimmäinen työpäivä, olen tulossa!

Suljen oven huolellisesti perässäni, etteivät möröt vie nukkuvaa laumaa, kun minä en ole vahtimassa. Olo tuntuu epäilyttävän kevyeltä, mutta pistän sen hetken kelailtuani uuden villakangastakin ja kahden huonosti nukutun yön piikkiin. (Aikuisviihdettä? Kun olisikin...) Öistä ensimmäisen valvoin ihan vaan ylikierroksilla, mikä oli toisaalta hyväkin, koska jaksoin vallan mainiosti hoivata ankaran flunssan kourissa vaikeroivaa I:tä. Jälkimmäisenä yönä unet lyhentyivät molemmista päistä, sillä sujahdin tyypilliseen sunnuntai-illan vetkuttelumoodiini (minähän en mene enää ikinä nukkumaan, tai ainakaan tänään), ja heräsin puoli tuntia ennen kellonsoittoa, kun raidallinen oksensi lattialle. Näiden kahden jälkeen voi sanoa olevansa kovassa iskussa.

Kipitän siis köykäisesti kohti tuntematonta, ja tajuan vasta bussipysäkillä, mikä mättää. Minulla ei ole mukanani mitään, siis mitään, luettavaa. Ei helvetti mikä moka. Ilmankos olkalaukkuni on kevyt kuin ... laukku jossa ei ole ensimmäistäkään kirjaa tai lehteä. Aivan älytöntä, varsinkin kun pohdiskelin pahoinvointitapauksen ja kellonsoiton välillä hyvin huolellisesti, että minkä romaanin aloittaisin bussissa. Päätin jo antaa Camilla Läckbergille toisen mahdollisuuden, mutta sinne meni sekin, kun onneton dekkari nököttää olohuoneen kirjastonkirjahyllyssä.

No. Ehkä tämä on hyvä merkki. Ehkä minä olen nyt menossa kohti uutta, vailla minkäänlaista painolastia.