Oppia ikä kaikki

Eräs luokkatoverini ammattikorkeasta kertoo Facebookissa saaneensa tutkintotodistuksen postissa. Olen aidosti iloinen hänen puolestaan. Puoli vuotta etuajassa valmistuminen on luultavasti vaatinut jonkin verran pelisilmää, sillä pikkuruinen suuntautumisvaihtoehtomme on kaikkea muuta kuin siisti putkiliukumäki, ja tiedän hänenkin käyneen töissä koko opiskeluajan.

Iloinen statuspäivitys saa kuitenkin erinäiset pienet äänet veisaamaan omia säkeistöjään eräässäkin mielensisäisessä kuorosodassa. Vuorolaulanta ei koske amk-tutkintoa, jonka valmistumisesta olen alkanut taas elätellä jonkinasteisia toiveita, vaan vuosia aiemmin aloitettua ja kesken jäänyttä yliopistotutkintoa. Tarina on se tavanomainen: hain lukion jälkeen kouluun joka vaikutti mielenkiintoiselta, seksikkäältä ja työllistymisen kannalta järkevältä muttei mitenkään erityisemmin just mun vaihtoehdolta. Opiskelin aikani ja aloin jopa tehdä gradua, vaikka olin hetki hetkeltä yhä enemmän varma siitä että olen väärällä alalla. Karkasin (muka osa-aika)töihin kesken gradunteon, ja sinne jonnekin se projekti sitten katosi – jopa ihan konkreettisesti, sillä arvatkaa oliko minulla olemassa ainoatakaan varmuuskopiota, kun vanha läppärini eräänä kauniina päivänä pimahti. Tein duunia ja makselin asuntolainaa, kunnes törmäsin sattumalta omaan alaani. Kuin olisi peiliin törmännyt. Tie ammattikorkeaan avautui, tienhaarat ovat tunnetusti eksyneille joten mukaan vaan, ja näinä(kin) pimeinä iltoina kirjoitan opinnäytetyötä siitä mun jutusta.

Happy end? Ei aivan.

Nimittäin:

– Kyllähän se maisterin tutkinto kannattaisi kuitenkin suorittaa, eikö niin. Aika moni on ollut sitä mieltä.
– Mitä mä sillä teen? Eihän siinä ole mitään järkeä, ala on täysin väärä eikä nykyisessä työssä missään määrin hyödyllinen. Koulussa aikoinaan hankittu tieto varmaan joo, mutta se gradu?
– Ylempi korkeakoulututkinto on selvästi arvostetumpi kuin joku amiskorkee, ja sellainen arvostus voi näkyä myös palkassa, jos et tiennyt. Vai eikö raha kelpaa? Paljonko sitä luottokorttivelkaa taas olikaan?
– Muahaha. Mun palkalla yksi palkaton opiskelupäivä plus junaliput opiskelupaikkakunnalle maksaa kolmatta sataa euroa. Ja sitä paitsi, tällä nykyisellä alalla ei paljon papereita katsota.
– Ei katsota ei, kun ei ole mitä näyttää!
– Entä sitten jos oliskin? Kelle mä niitä näyttäisin? Jos työpaikkailmoituksessa mainitaan kelpoisuusehtona nimenomaan ylempi korkeakoulututkinto, niin ei taida olla mun heiniä se homma.
– Niin tyhmä ja niin laiska, paitsi silloin kun pitää keksiä selityksiä. Kyllä sä vielä joskus ymmärrät olevasti B-luokan kansalainen, ja omiesikaan puolia et pysty näköjään pitämään sillä sukupuolten väliset palkkaerot - - -

Ja plaa plaa. Jaada jaada. Taidan pyyhkiä perseeni sillä B-luokan tutkintotodistuksella, jos sellaista koskaan tulee. Ihan vaan kiusaksi. Koska sitten voin näyttää hyvin pyyhittyä persettä tutkintotodistuksista kiinnostuneille kuorolaisille, jotta lukekaapa tuosta nämä B-puolen asiat.

Kiusa se on pienikin kiusa.

Kiemurtelen, kiukkuan, tavoittelen raivoissani selkää, niskaa, takapuolta. Lopulta annan periksi ja juoksen sakset kädessä vessaan. Riisun raidallisen hupparin, raidallisen pitkähihaisen, valkoisen hihattoman ja helmenharmaat rintsikat. Ensimmäinen etappi: uusien rintaliivien lappu, joka raastaa iljettävästi selkänahkaa. Tylsien saksien kärjet nipsivät rauhanhäiritsijän irti.

Projekti jatkuu. Villasukat, sukat, paksut collegehousut, raidalliset pitkikset – ja vihdoin pääsen käsiksi toiseen syylliseen, uusiin pinkkeihin Pikku Myy -alushousuihin. Sakset nirskuen, hampaat narskuen, ilkialastomana hankkiudun eroon myös toisesta epäkohdasta todellisuudessa, jossa viaton pesuohje voi blokata taakseen kaiken muun.

Puen kiireen vilkkaa paksut vaatekerrokset takaisin ylleni. Hengitän vapaasti, voittoisana, sillä mikään ei enää raavi eikä kutita.

Lyhyenä pysyvä palkki

Normaalien ihmisten normaalit joulukuviot on päätetty tänä vuonna suorittaa I:n vanhempien vasta remontoidulla mökillä. Suhtaudun suunnitelmaan alusta asti työläästi: ulkona on pakkasta lähes kaksikymmentä astetta, ja kuusihenkinen seurue ynnä kaksi vilkasta koiraa pienessä mökissä ei vaan voi olla rento ja helppo yhtälö. Kärvistelen asiaa mielessäni.

Aattoa edeltävänä iltana saan solkatuksi I:lle tekstiviestitse tiedotteen jossa kerron, että olen väsyneempi ja surkeammassa kunnossa kuin mitä olen pystynyt ilmaisemaan, ja pelkään, että uupumus tekee mökkijoulusta ylivoimaisen ponnistuksen. Ajattelen kauhulla ihmisten törmäilemistä toisiinsa ahtaassa tilassa, yleistä hälinää ja meteliä joka jatkuu vielä kauan nukkumaan-vetäytymis-rauhoittumis-aikani jälkeen, liikaa ruokaa ja vaikeaa, ylenmääräistä aistiärsykkeiden tulvaa ja jatkuvaa keskittymistä. Pakotietä ei tietenkään ole, joten kiristän ruuveja vaikka tiedän ajautuvani yhä syvemmälle kuoppaan.

Ja onhan se kamalaa. Voin fyysisesti huonosti, en mahdu, tukehdun. Kaipaan vanhan mökin pikkuruista keittiötä jossa sai puuhailla kaikessa rauhassa, sillä tilaan mahtui kerrallaan vain yksi ihminen. No, hätätilanteessa kaksi, mutta kuka haluaisi tulla vilpoisaan keittokomeroon tiskaamaan käsin, ja kaiken lisäksi vedellä joka täytyy lämmittää hellalla? Ei kukaan, joten miniän elämä vanhassa keittiössä oli huojentavan yksinäistä. Nyt vanha keittiö on kuitenkin poissa, tilalla on uusi ja kiiltävä, seinätön.

Aattoiltana akut riittävät juuri ja juuri: ruoanlaittokuviot, lievästi väkinäinen laatikon ja halloumin nakertaminen, joko saa ottaa lisää Medikinetiä, ristiriitaisia tunteita herättävä lahjojen jakaminen (olenko minä oikeasti mukana tässä kulutushysteriassa? vs ajatuksella valitut tavarat joista lähes jokaiseen olisin voinut sijoittaa itse), sauna ja yllättäen tarjoutunut mahdollisuus puikahtaa nukkumaan kylmään mutta rauhalliseen soppeen ääntä eristävän oven taakse. Selviydyin. Yö on tuskaisaa pyörimistä liian hösötyksen jäljiltä.

Seuraavana päivänä voimat eivät enää riitä. Olen ärtyisä, kimpoilen pienistä ja vähän isommistakin mutta luultavasti täysin turhista jutuista, törmäilen asioihin, ihmisiin ja vääristyviin keskusteluihin joita paetakseni etsin epätoivoisesti tyhjiötä johon vetäytyä. Voin fyysisesti vielä huonommin, ja kotimatkalla väsymys repeää aivan käsittämättömiin mittasuhteisiin: romahdan keskelle pimeää, kaikki ympärillä on ahdistavaa ja pahaa, yksinäinen kymmenminuuttinen I:n vanhempien puolityhjässä kaupunkiasunnossa jähmettää minut kauhusta kipeäksi möykyksi, tahdon kotiin kotiin kotiin, piiloon turvaan hämärään. Adhd ja liitännäiset näyttävät mustimmat kasvonsa, eikä missään ole hyvä olla.

Kotona lakanat tuoksuvat tutulta, mutta palaset eivät ennätä asettua paikoilleen. Tulee uusi aamu, uusi lähtö, tuttuus ja vieraus samanaikaisesti, sillä kohta olemme minun vanhempieni luona. Lumimyrsky kiinnittää katseen tiehen ja hetkeen, perillä olen edelleen ärtyisä ja vaikea ja vetäytyvä. Äiti häröilee, I miettii jälleen kerran erinäisten ominaisuuksien perinnöllisyyttä. Joulu on onneksi ollutta ja mennyttä, täällä pakolliset kuviot ohitetaan melko kevyesti, mutta akku piippaa edelleen tyhjää. Haluaisin halata ja hymyillä ja rutistaa ja rakastaa, mutta sisälläni ei ole mitään. Minä olen tyhjä. Voimaton, tarpeeton.

Onko joulun ihan oikeasti pakko tulla joka vuosi? Miksi minun muka pitää sijoittaa sydäntalven lopuilleen kaluamat voimavarani tähän järkyttävään rumbaan? Minä en jaksa, olkoon sitten vaikka niin että olen vääränmielinen ja tylsä ja huono, ihan sama kun en kerran jaksa. Juoskaa itse maraton, tai vaikka kaksi, paljain jaloin. Ja muistakaa hymyillä.

Hernenokan joulubiisi

Eihän tähän voi edes sanoa mitään.

Se aika vuodesta

Joulu.

Tapahtumasarja joka saa aikaan niin paljon kaikkea täysin käsittämätöntä, joka vuosi.

Tänä vuonna tapahtunutta:

• Pelkään inhoavani joulua vain, koska on pakko. Siis koska äiti on opettanut. Joulusta pitäminen on, no, tyhmää ja aivotonta ja kulutushysteeristä. Erityisesti kulutushysteeristä.
• Pyysin viikon palkatonta lomaa, koska luulin saavani korkeintaan kaksi päivää. No, sain koko viikon. Taloudellisesti täysi disaster; niitä ja noita laskuja pitäisi maksaa, koiran vakuutukset ja joogakortti ja ja jajaja. Auto on rikki ja luottokortissa pelivaraa vain nimeksi. Laskeskelen viiden lomapäivän hintaa ja syyllistän itseäni niin että korvissa soi. Eipähän soi joululaulut, hähää. Mutta loma tulee todellakin tarpeeseen.
• Jouluostoksilla läheisessä kauppakeskuksessa, iso reppu selässä. Menen pieneen sisustustarvikeliikkeeseen reppuineni, ja myyjä kailottaa: "Hei, varotko sen reppus kanssa, ota vaikka pois selästä se!" Miten kolmekymppisen ihmisen kuuluu reagoida tähän? Sosiaaliset pelimerkit menevät ihan sekaisin. Jos rupean ilkeäksi, mikä minulta luonnistuu mitä mainioimmin, todistan tavallaan oikeaksi sen mitä hän on juuri antanut ymmärtää. Jos myönnyn pyyntöön, todistan toisella tavalla oikeaksi sen mitä hän on juuri antanut ymmärtää. System error. Katson myyjää kulmat kurtussa, sanon "o-KEI..." ja marssin kaupasta ulos. (Harmi, olisin halunnut ostaa sieltä yhden jutun, mutta nyt täytyy kyllä tukea kilpailevaa yritystä. Oikein niille!) Jälkeenpäin melkein itkettää. Kävelevä täystuho, norsunkokoinen sellainen.
• Mutta silti olen jo syönyt vähän piparitaikinaa.
• Ilahduttavia ja lämmittäviä joulutervehdyksiä, erityisesti mainittavia kaksi: toinen rakkailta ystäviltä, toinen ... tämän selittäminen vaatii kokonaan omaa blogipostausta. Jätetään tuonnemmaksi.
• Helvetillistä ahdistumista ja tuskastumista. Saako tästä kaikesta nyt pitää vai ei? Tai kannattaako, koska ne kaikki kamalat, seremonialliset joulukuviot? Ne kammottavat minua aivan erityisesti, kuten kaikki seremoniallinen yleensäkin. Toinen asia mikä vaatisi kokonaan omaa blogipostausta, tai ilmeisesti toista sellaista: hääahdistus, potijana henkilö joka ei ole menossa naimisiin.
• Minua ahdistaa parin muun pikkuseikan lisäksi ajatus siitä, että ihmiset stressaavat itsensä aivan näännyksiin käytännöllisesti katsoen ei minkään takia.
• Inhoan melkein kaikkia jouluruokia. Lanttulaatikko yäk, lipeäkala yäk, hedelmäkakku yäk. Sillit ja silakat ja muut vastaavat yäk. Kinkku yäk yäk megayäk. Äidin luona saa savukalaa ja mikrossa lämmitettyjä pakasteherneitä, mutta toisaalta äidin luona ei saa innoissaan siitä että on joulu, paitsi jos on kännissä, mitä minä en millään jaksaisi olla. Mitä toisaalta ehkä kannattaisi olla sietääkseen muun seurueen humalatilaa.
• Joululaulut. Ne ovat joko itkettäviä tai aivan hirveitä. Kärsin siis joka tapauksessa. Ääriesimerkkeinä Varpunen jouluaamuna jonka ajatteleminenkin itkettää, ja Joulumaa Katri Helenan veivaamana, mikä taasen herättää minussa primitiivisen halun kuristaa kaikki.
• Yleisluontoisesti inhottavat seuraavat asiat: ruokien haju, joulukukkien haju, se että joka v*tun paikassa pitää olla joulukuusi jolle olen allerginen, se että joka v*tun tuutista täytyy tulla jatkuvalla syötöllä jotain jouluaiheista tai vaihtoehtoisesti joulua vastustavaa ryönää, vaikka minä haluaisin vaan olla rauhassa. (Ja näin olen pätevästi osoittanut, että joulun sivuuttaminen on joka tapauksessa mahdotonta.)

Kestän tätä kaikkea tänä vuonna luultavasti parinkin piirun verran paremmin ihan vaan siksi, että ihmeaine Medikinet suodattaa niin paljon kaikkea sietämätöntä johonkin mystiseen filtteriinsä. Joulurauhaa, kunhan muistan käydä vielä tällä viikolla apteekissa.

Sähköposti äidille joskus kauan sitten

Hei maaaaaaama.

Mua rupes harmittamaan kun et muista mun lapsuusjuttuja, ja mulle alkoi tulla mieleen kaikenlaista. Kuten:

• kun asuttiin XXX:ssa niin mummo tuli aamuisin hakemaan mua kouluun enkä ollut ikinä ajoissa valmis ja se oli vihainen
• mulla oli tapana seisoskella ja harhailla aamuisin edestakaisin, ja sä suutuit mulle siitä: "älä seisoskele siinä, myöhästyt taas koulusta" (tää ei siis ole ollut murrosikäisenä, vaan sitä ennen. ja mulla on edelleen se sama tapa, ja sen takia mulla on aamuisin aina hirveä kiire lopulta. mut kun mun aivot ei vaan herää.)
• myöhästyin tosi usein koulusta ja pianotunneilta
• en tehnyt läksyjä enkä soittoläksyjä järin tunnollisesti, vaikka periaatteessa tykkäsin koulusta ja soittamisesta
• mun kirjaston kirjat oli AINA myöhässä! (ja laskut maksamatta nyt aikuisena, aina)
• tulin vihaiseksi metelistä ja sammuttelin valoja. muistaks sen kun sä teit jotain kyykky-jumppaliikkeitä ja mä tuskastuin koska sun polvet narisi? ja kielsin aina sua laulamasta, naksuttelemasta kynsiä ja kaikkea mikä pitää ääntä?
• kieltäydyin pitämästä sukkahousuja ja farkkuja ja kaikkea mikä kiristää, kutittaa, tuntuu inhottavalta iholla
• mulla oli jo kakarana sellasia omituisia pakko-oireita: "äiti eihän mulle tänä yönä tule oksennustauti?" ja ne samat jutut piti aina tehdä tai kysyä, muuten ei voinut mennä nukkumaan
• pilkkasitte mua häsläkiksi kun alakoulun todistuksissa oli suullisena arviona "häiritsee muita", se ei oikeesti ollut kovin mukavaa
• en jaksanut sitä että meillä oli mun kavereita kylässä kovin kauaa, enkä oikein sitäkään että oli aikuisvieraita
• kaikki muutokset ahdisti mua ihan sairaasti, ja sekin että piti mennä vieraaseen paikkaan yöksi tai toisaalta lähteä pois jostain (muistaks kun mä seisoin mökin katolla ja kiljuin että MÄ EN LÄHDE TÄÄLTÄ)
• mulla on sellainen muistikuva että suutuin jo lapsena aika helposti ja sitten lepyin yhtä helposti
• mua pelotti ja huolestutti jotenkin koko ajan
• en kersanakaan harkinnut hirveästi mihin rupesin: karattiin kerran naapurin tytön kanssa mummon työpaikalle, luokkakaverin kanssa tehtaaseen jossa isoäiti oli työssä ynnä muuta.

Uhhuh. Toisaalta se on hyvä että oot koko ajan ajatellut että mä olen ihan normaali, toisaalta ei. Ja sellainen tarkennus, että ADHD ei tarkoita varsinaisia käyttäytymishäiriöitä eikä oppimisvaikeuksia, vaikka ne esiintyvät toisinaan yhdessä.

t.ryyni

_____

Henkilöiden nimet ja paikkakunnat on poistettu, kuten tähänkin asti on ollut tapana.

Vastakarvaan

Maanantaita ei pitäisi ehkä olla.

Takana on rentouttava viikonloppu, ja kahden pitkään ja hyvin nukutun yön jälkeen on sunnuntain ja maanantain välinen lepotuokio yhtä hippaleikkiä unen kanssa. Ja siitä se uusi viikko sitten alkaa miten alkaa, mieli tukossa väsymyksestä ja keho takalukossa muuten vaan. Aamun työpalaverissa kurkkuun nousee etova fiilis. Onko minullakin nyt se yrjötauti mikä on kaatanut puolet porukasta petiin? Nieleskelen ja tuijotan harmaata pistettä jossakin viikon kiireduunilistan takana. Tulossa näyttäisi olevan helpompi viikko kuin aikoihin, ja tämä havainto tietää yleensä pahaa.

Toimiston keittiö on aivan liian pieni, ja kaikki nälkäiset ovat pakkautuneet ahtaaseen tilaan aivan liian samanaikaisesti. Vaaleapaahtoisen kahvin haju etoo, kaikki puhuvat ja huutavat ja tönivät, yksi paiskoo kaapinovia ja toinen astioita. Naapuriosastolla vasta aloittanutta työntekijää esitellään kovaäänisesti. Katson muualle, vaikka uutta suunnittelijaa luotsaa minun entinen esimieheni. Lisää kahvin hajua, aamupuuroa, hajuvettä. Ja miten on mahdollista kaataa maitoa mukiin niin, että se roiskuu metrin päähän? Pehmeät pitkikset väljissä farkuissa tuntuvat kamalalta vankilalta. Äkkiä eroon ylimääräisestä vaatekerroksesta. Vessassa haisee hajuvesi ja raikastin ja saippua.

Lounastauon jälkeen soi puhelin. Posti soittaa – jipii – mutta uutiset ovat huonoja, ainakin osittain: olen tilannut eräästä nettikaupasta joululahja-asioita, ja tarkoitus oli tilata paketti töihin, mutta olen sittenkin ilmoittanut yritykselle kotiosoitteeni, ilmeisesti suoraan selkärangasta. Ja koska työpaikka on eri kaupungin alueella kuin koti, ei Posti suostu kuljettamaan pakettia töihin. Kiroan tyhmyyttäni, ja aina sanavalmis sivuääni kommentoi auliisti. Mitä ihmettä sinä oikein kuvittelit? Posti toimittaa paketin osoitteeseen jonka sinä olet antanut! SINÄ, niin, juuri SINÄ!

Sitäpaitsi elohopea on taas kehdannut valua miinus kymmenen alapuolelle, eivätkä Moon bootsien sijasta ostamani saappaat ole läheskään niin lämpimät kuin toivoin. Selaan epätoivoissani nettikaupasta Sorelin kenkiä, vaikka edellinenkin paketti viipyy. Ja viipyy, ja viipyy. Jos paketti on luvattu toimittaa kello kahdeksantoista ja kahdenkymmenenyhden välisenä aikana, niin alan odottaa lähettiä tasan kello kahdeksantoista. Kello lähestyy uhkaavasti yhdeksää, enkä jaksaisi enää.

Saatana.

Luulitko olevasi voittamaton?

Nyt tuulee, ja tuulee muuten niin että oksat pois.

Vapauttavaa! Siitäs saatte, nietokset!

Lässähtänyt kakku

Eräs I:n pitkäaikainen ystävä avioitui itsenäisyyspäivän aattona. Pari vihittiin vanhassa kivikellarissa keskellä Helsinkiä, ja juhlia vietettiin samassa paikassa. Juhlapaikka oli pakkaspäivänä varsin kylmä, mutta tarjosi hienot puitteet hieman tavallisuudesta poikkeaville häille. (Morsian oli pukeutunut mustaan ja sulhanen tennareihin, pöytäkoristeina oli mm. valtavia simpukankuoria, ja pappi veti virallisen osuuden iPhonesta koska Raamattu oli tällä kertaa jäänyt kotiin.)

Häät ovat aina nostattaneet pintaan ristiriitaisia, kipeitä tunteita. Mitä järkeä on mennä naimisiin, siis solmia avioliitto, kun kuitenkin erotaan? Ja minkä ihmeen takia pitäisi käyttää yksi päivä elämästä ja tolkuton kasa rahaa siihen, että katsokaa, me ollaan yhdessä happily ever after, kunhan kaikki vaan menee täydellisesti juuri tänään. Ja perisuomalainen kirkollinen vihkiminen, usko toivo rakkaus, valkoiset mekot ja kermakakut. Yäk, yäk, yäk.

Sunnuntaiset häät kääntyivät kuitenkin varsin surkeisiin tunnelmiin. Kun hääateria oli syöty (ja muuan kahviaddikti odotti kieli pitkällään kakun saapumista mikä on yleensä varma merkki myös kahvitarjoilusta, hitot kakusta!), laittautui kiviseinäiseen huoneeseen yllättäen bändi. Joka, yllättävää sinänsä, alkoi soittaa musiikkia. Niin kovalla, että arvelin sydämeni pian pysähtyvän, ainakin päätellen sen levottomasta muljahtelusta. Katselin hämmentyneenä ympärilleni: eikö kukaan muu kärsi tästä? Ilmeisesti ei, sillä muu juhlaväki jatkoi iloisena seurustelua. Okei, myönnettäköön se, että I ja minä olimme autollisina selvä vähemmistö. Kuuntelin sisälläni kiertävää ukkosta. Ilmoitin tuskaisin ilmein I:lle, että minun on päästävä kotiin, joko omin päin taksilla tai sitten yhtä matkaa – mutta juhliin jääminen ei kertakaikkiaan ollut vaihtoehto.

Menimme eteistilaan vetämään henkeä, hetkeksi rauhaan melulta ja hälinältä. Kaikki maailman tuska, suru ja hätä ryöpsähtivät äkkiä ilmoille täysin hallitsemattomana itkukohtauksena. I parka koetti lohduttaa räkivää ja rääkyvää seuralaistaan. Bändin onneton kappalevalinta, samaan aikaan toisaalla viimeiselle matkalleen saateltu ystävä, suru, ilo, aistisekamelska ja uupumus kolaroivat harvinaisen ankarasti. Takki tyhjä, valot pois, tämä luukku meni nyt kiinni, kiitos ja näkemiin.

Nöyryytettynä meikkasin mustankirjavaa naamaani. Läksimme juhlista vähin äänin ilman kahvia ja I:n suuresti rakastamaa kakkua. Apea tunnelma säilyi loppuillan ja vielä seuraavaan päivään. Hyvän ystävän häät ovat tärkeä asia, joten varhainen lähtö tuntui meistä molemmista kurjalta, ja kakku jäi syömättä.

Näyttää siltä, että joudun sittenkin menemään naimisiin voidakseni korvata menetetyn kakun.

Jos elää, pitää hengittää

Lunta on satanut ainakin viisi metriä, ja Moon Boots -haaveet vaihtuivat matkalla pitkävartisiin nyöri-feikki-uggeihin. Hyvä näinkin, sillä riehakoimme keskenkasvuisen koiran kanssa umpihangessa kiljuen ja läähättäen. Ennätystalvi on hetken aikaa meidän.

Mutta enimmäkseen lumi lähinnä inhottaa. Ulkona iskee ahtaanpaikan kammo, paksut lumikerrokset painavat keuhkoja kasaan, ja pää tuntuu kuurolta hiljaisella kotipihalla. Ilma on viileää ja raikasta, muttei kuitenkaan; kasvoja piiskaava viima olisi epäilemättä ilkeä ja luita hyytävä seuralainen, mutta kaikkien näiden seisahtuneiden kinosten keskellä toivon lisää happea. Tuulta. Tilaa. Ahtauden musertamana alan taas kuoria esiin vanhoja tuttuja pelkoja, en jaksa olla sisukas koska en voi hengittää, en saa ilmaa. Enkä jaksa edes ajatella tulevia kuukausia ilman ilmaa.

Kaipaan ystäviäni. Suruviesti vie ajatuksia kauas.

Viluvarvas haaveilee

Talvi tulee ja lunta sataa. Yksi työkavereista kävelee sisään moon bootseissa, parin päivän päästä toinen.

Moon bootsit ovat käsittämättömän rumat, ne eivät sovi mihinkään, saati kenellekään. Mokomiin klompsottimiin sonnustautuneet kollegat laahustavat eteenpäin, joten päättelen, että kyseiset jalkineet myös estävät kävelemästä kunnolla. Toimituskulutkin ovat kuulemma tähtitieteelliset. (Itse monojen hintaa en uskalla edes kysyä.)

Kaikki järkiseikat siis puhuvat noita karmeita sämpylöitä vastaan.

Keksin kuitenkin huolestuttavan paljon hyviä puolia. Kuinka ihanaa olisikaan kiskoa korkeavartiset, lämpimät saappaat jalkaan, kun ohjelmassa on lumihangessa kahlaamista sysipimeässä illassa? Ja kuinka paljon lämpimämpinä varpaani selviytyisivät joka-aamuisesta bussipysäkillä hytisemisestä, jos koipiani suojaisivat muhkeat toppasaappaat? Työkaverin yllytyksestä työnnän jalkani siniseen moon bootiin ja tassailen hetken edestakaisin. Lämmin on. Suoritan pikaisen tutkimuksen ja totean, että muuan nettikauppa myy näitä merkillisiä lumikenkiä kaikissa mahdollisissa väreissä. Näen jo itseni liitelemässä ympäriinsä hienonharmaassa villamekossa, ohuenohuissa leggingseissä ja räikeänvärisissä toppakengissä, joita kuvittelin inhoavani. Asiakastapaamisiin pukeutuminen on totisesti taidetta!

Raha-asioita heikosti hallitsevan Hernenokan tili on täynnä tyhjää ja luottorajaan on matkaa enää muutama hassu kymppi, mutta palkkapäivänä kaikki on taas hetken aikaa toisin...

Ei turhaa tummat päivät

Suomalaisuus herättää ristiriitaisia tunteita. Kylmä viima salpaa hengen, ja pimeyttä riittää joka aamu vähän pidemmälle. Lasken aamuja vuoden lyhimpään päivään – enää kaksikymmentäseitsemän, sehän on oikeasti tosi vähän, eikö niin? Ja siitä on enää pieni askel siihen kun pimeä vihdoin antaa periksi ja karkottaa möröt matkoihinsa. Täytyy olla.

Mutta. Pimeässä aamussa pitkähelmaista yöpaitaa ja villasukkia etsivät kädet, törmäilen ja pudottelen, epäilen itseäni ja uunin digitaalikellon punaisia numeroita. Mieli herää hitaasti, oikeastaan vasta sitten kun kipitän talvitamineisiin paketoituneena ulos, kohti bussipysäkkiä ja uutta työpäivää. Taivaanranta paljastuu viipale kerrallaan, seison pysäkillä yhtä viluisena kuin muutkin, mutta katse käännettynä päinvastaiseen suuntaan. Tätä pimeyden ja valon vaihtelua ei vaan voi nähdä missään muualla, ja pohjoisen valon ihmeen vuoksi olen valmis maksamaan rintakehän päällä mellastavan pimeän, lumen ja ahdistuksen raskaan hinnan. Ja lauantaisen saunavuoron aikana tapahtuu lisää ihmeitä: kerrostalon takapihan sijasta astummekin keskelle taikametsää, jossa pimeys on vain taiten valittu taustaväri hiljalleen sataville lumihiutaleille ja kodikkaasti valaistuille ikkunoille. Kaksi niistä on meidän, suippokuonoisat ystävämme odottavat, odottavat kotiinpaluutamme ja hetkeä jona on aika käpertyä tiiviiseen lämpöön, yhteisten peittojen alle.

Kahdet kasvot

Työpäivä päättyy, kello on yhdeksän. I puurtaa vielä oman projektinsa ääressä ja heittää koneen takaa jonkin harmittoman vitsin, josta vedän herneen nokkani syövereihin. Mihin tämä aika taas valuu? Kuinka monta iltaa tässäkin kuussa on tehty töitä, jotka eivät ole ylitöitä?

Ajatukset kahlaavat, laitan mekaanisesti ruokaa nälkäisille lemmikeille. Kädet tärisevät, ei voi syödä ellei ehdi. Mahtoiko tässä välissä olla yksi parempi päivä, ehkä, en muista. Lasken minuutteja siihen, kun tämän päivän neurologinen normaaliaika kuluu loppuun. Ehdin pissattaa koirat.

Tiistaina marssin täynnä toivoa neurologiklinikalle. Uusi lääkäri, uudet kujeet: ehkäpä hän määräisi minulle tuskastuttavan ja romahduksia aiheuttavan Concerta & Medikinet -sekasorron tilalle Equasymiä, jota ei tarvitsisi muistaa (ja unohtaa) niin tuskallisen usein? Olen jostakin syystä kuvitellut, että uusi lääke voisi pelastaa minut itseltäni. Ja kun en saakaan tuota ihmeainetta vajoan surkeaan itsesääliin: miksi minut on vangittu tähän kaaokseen koko elämäni ajaksi, eikö kukaan ymmärrä, että etsin epätoivoisesti tietä ulos? Käperryn keräksi, rouskutan hampaat irvessä Medikinetejä, jotainhan tässä täytyy yrittää. Jotta pysyisi tolpillaan edes sen hetken kun tekee töitä, sitten voikin mennä nukkumaan.

Palaan mielessäni päivän viimeiseen urakkaan, muuatta pitchiä varten kuvattuun materiaaliin. Kuvattuja henkilöitä on toistakymmentä, ja yksi heistä on kummallinen elohopea. Katselen itseäni, kuuntelen puhettani. Olenko se todella minä? Voi tuota ilmeiden ja eleiden paljoutta! Pätkä kestää alle minuutin, ja jos kävisin sen ruutu kerrallaan läpi, niin jokainen frame olisi erilainen. Ja kuinka etuoikeutetussa asemassa on ihminen, joka saa ahertaa rakastamansa työn parissa? Vitut työajoista, meillä on hauskaa, ja videoklipeillä puhuvat ihmiset ovat tuttuja, tärkeitä.

Muuttaisinko minä sittenkään mitään?

Pois käsistä liukuu ilta

Liian pitkä työviikko, hälinän ja skumppahuurun täyttämä kuukausipalaveri ahtaassa, ikkunattomassa tilassa ja tunnustusta erinomaisesta radiospotista. Uuvuttava supermarketreissu, bensa-aseman jumittava maksupömpeli ja puuroutunut mieli jota liian myöhään otettu nappi ei kykene nostamaan takaisin raiteelle. Omituinen, pinnallisuudessaan naurettava ja ahdistavilla juonenkäänteillä vaiettuja tunteita kaiveleva draamasarja, jonka katkaisee jatkuvasti sohvan alle vierivä pallo. Ja lopulta säkkipimeässä illassa holtittomana remmin päässä rimpuileva koira, kaulan ympärillä kuristava lampun hihna, takinhihaan paukkuva heijastin, pipoa sipaiseva puunoksa ja ajatukset joita aivot eivät jaksa ajatella loppuun: kuinka kaukaa kuuluu vieraan koiran haukku, tuleeko puhe avoimesta ikkunasta vai nurkan takaa, jäänkö minä nyt vain paikoilleni seisomaan kun en kykene kertomaan sinkoilevalle eläimelle miten haluaisin sen toimivan.

Seisomme pimeällä pihalla, koira järsii keppiä, ympärilläni viilenee neljä kuukautta kestävä yö.

Miten tätäkin taas jaksaa?

Soita vaikka taksi.

I ilmoittaa viettävänsä osan loppuviikosta ja viikonlopusta leffafestarien parissa, aivan kuten aiempinakin vuosina. Ohitan informaation lähinnä olankohautuksella, asia on ollut luettavissa keittiön seinäkalenterista jo viikkoja, ja vaikken erityisesti pidä elokuvista joissa aihepiiri hallitsee prioriteetilla yksi, saatan kuitenkin käydä vilkaisemassa jonkun kuvan. (Ainakin konehuoneesta käsin; vaikka suurin osa elokuvasta menisi pelikonsolin äärellä nyhrätessä, on ilmassa silti Suuren Elokuvajuhlan Tuntua.)

Alkuviikosta tiedote tarkentuu: niin, siis, tulen torstaina alkuillasta kotiin, ja perjantaina vasta viimeisen leffan päätyttyä.

Anteeksi kuinka? Ihanko noin vaan ilmoitusluontoisesti kerrot, että minun on pakko tulla sekä torstaina että perjantaina töistä suoraan kotiin, mielellään jopa ajoissa, eikä minulla ole vaihtoehtoja???

Päässäni humisee. Tässä minä taas olen, sidottuna tiukasti kiinni eläimiin ja kotiintuloaikoihin ja puolisoon, joka ei vaivaudu edes retorisesti kysymään että olisiko minulla mitään tätä järjestelyä vastaan. Miksi vaivautuisi, koska ei hänen tarvitse, sen kuin käskee minua hoitamaan elukat ja huushollin. (Kyllä, huushollin; pikkuneiti nelijalkainen on siinä iässä, että se saa aikaan aivan jumalatonta sotkua. Siivoan lätäköitä ja sanomalehtisilppua noin puoli tuntia joka päivä töistä palattuani.)

Sisälläni läikähtelee raivo. Saan muotoilluksi, että ikävä kyllä mulla on menoa, lähden torstaina suoraan töistä ja palaan vasta sunnuntaina.

Kotoisassa rauhassamme niin kovin harvinainen ilmiriita on valmis. I tiedustelee pilkallisesti, että kuinka paljon etukäteen ja kuinka monena kappaleena hänen pitäisi toimittaa hakemusasiakirjat moista hävytöntä poissaoloa varten. Hengitykseni salpautuu, en kuule enkä näe, olen pelkkää tärisevää kipinöivää valkoista, nojaan ovenpieleen ja ilmoitan että hyvähän hänen on järjestellä omia menojaan ihan kaikessa rauhassa, kun jos minä en hoida niin aina löytyy joku muu. Löytyy äiti ja isä, siskot ja kaverit, siitä vaan valitsemaan kenelle soittaa, kyllähän taksikeskuksesta aina joku vastaa. Miksi kunnioittaa rajattomia resursseja? Itku lähtee purkautumaan sisältäni mutta nieleskelen päättäväisesti: minähän en saatana itke.

Toista se oli minun lapsuudessani, kun ei ollut ketään keneltä pyytää apua, kun keneenkään muuhun ei voinut luottaa kuin itseensä, kun sekä isot että pienet asiat olivat oman pärjäämisen varassa, koska minulla ei ollut ketään muuta kuin minä. Joten älä sinä yritä tulla kertomaan minulle mitä minun on pakko, siitä sinä et tiedä mitään.

Menen nukkumaan, enkä anna anteeksi, en.

Varjoja vain

Päässä on ahdasta.

Isäpuolellani todettiin vajaa vuosi sitten syöpä, joka leikattiin ja jota seurasi pitkä sytostaattikuuri. Puoli vuotta leikkauksen jälkeen tehdyssä tutkimuksessa havaittiin hälyttävä merkki, nimittäin jonkinlainen läntti maksan hännässä.

(Tässä kohtaa aivoni hyppäävät omalle radalleen: häntä? Onko maksallakin häntä? Mahtaako siinä olla myös tupsu?)

Sulattelen tietoa muutaman päivän. Sitten joudun kauhun valtaan. Vetäydyn itsekseni kylpyhuoneeseen pesemään suihkunurkkausta muusta tilasta erottavia kääntöovia, ja siellä, sitruunantuoksuisen pesuaineen ja lämpimän veden keskellä, iskee paniikki. Koska ensimmäisestä erästä voi vielä selvitä, mutta toisesta ei varmastikaan voi. Koska jos se uusii, niin se on entistä vahvempi ja ilkeämpi, voitontahtoisempi.

Ja sitten äiti jää yksin.

Isäpuoleni on ollut järkähtämättömän olemassa jo niin kauan, että en osaa edes kuvitella maailmaa ilman häntä. Hän on sellaista läsnäolevaa ihmistyyppiä, jonka seuraan muut tulevat, ja hän on jollakin määrittelemättömällä tavalla koonnut yhteen meidän erimuotoisista, kukin omalla tavallaan vaurioituneista paloista muodostetun uusioperheemme. (Miksikäs ei, muurari kun on.) Enkä osaa ollenkaan kuvitella tyhjiötä joka hänen jälkeensä voisi jäädä, sillä pelkkää tyhjyyttä on niin vaikeata kuvitella.

Paitsi yhdellä tavalla. Tyhjyys näyttää julmimmat kasvonsa niissä jotka jäävät jäljelle. Äiti. Minä en voi kestää sitä pelkoa, jota tunnen ajatellessani että äiti jää yksin. Koska minä en voi koskaan paikata sitä tosiasiaa, että äiti jäisi jotenkin lopullisen, hirvittävän yksin.

Äiti on nimittäin aina ollut olemassa ilman minua. Äiti ei ole koskaan ollut minua varten, vaan minä olen aina ollut, kasvanut ja elänyt siinä sivussa. Kuin harmiton luonnonkasvi, joka nyt vaan sattui kasvamaan ja jota ei kitketty pois, mutta joka ei toisaalta myöskään tarvitse sen kummempaa huomiota. Olen koko ikäni pyydellyt anteeksi sitä että olen. Olenhan tiellä, sillä äidillä on jokin aivan muu tehtävä ja tarkoitus. Ja koska näin on, ei minun olemassaolollani olisi minkäänlaista merkitystä tilanteessa, jossa haluaisin olla enemmän. Minä en koskaan auta äitiä, ja suren sitä aivan hirvittävästi, suren sitä etten voi.

Äiti puhuisit mulle. Äiti kyllä mä jaksan kuunnella, ei se kuormita mua, puhuthan sitten heti jos sulla ikinä tulee sellainen olo. Äiti pärjäättekö te nyt kun on tämä pitkä sairaslomakin, mä voin kyllä auttaa, en halua että teiltä puuttuu mitään. Äiti haluatko että me tullaan auttamaan siinä tai tässä tai tuossa, kyllä meillä on aikaa olla avuksi. Mutta ei, äiti pärjää aina. Kumpaa minä oikeastaan pelkään enemmän: sitä, että äiti jää yksin, vai sitä, että äiti ei sittenkään tarvitsisi minua, ei koskaan?

Iltasella tulee tekstiviesti: Ei siel maksassa ollukkaan mitään, aiemmassa kuvassa oli vaan joku varjo.

Vain harva jaksaa suojella haurasta ja oikukasta luonnonkasvia kaikelta siltä tuulelta ja tuiskulta mitä maailman taivailta sattuu tulemaan. Sellainen rakkaus on usein näkymätöntä, mutta epäilemättä suurinta mahdollista.

Not guilty

Aurinkoinen sunnuntaipäivä vailla minkäänlaista stressiä lähteä ulos reippailemaan (hyi kuinka kamala sana) tai käyttää valoisaa päivää siivoukseen (hyi kuinka reipasta). Kauden viimeisten kisojen jälkeinen henkis-fyysis-sosiaalinen väsymys oikeuttaa makaamaan kotona tietokoneen ääressä. Hyvä niin, sillä viikot unelma-ammatin ääressä ovat pitkiä, ja flunssanjälkeinen kaaos osoitti, että minua ihan oikeasti tarvitaan.

Taas on syksy, päivittäin yhä enemmän läsnä pimeä ja puskahiipparit, sienet ja muut.

On mietitty lottovoiton todennäköisyyttä, äidin ja isän dna:n yhteensopivuutta. Etsitty jalanjälkiä menneen talven lumista. Muistelen surullisena niitä lukemattomia puheluita, aina äidille: "Joitko sä raskausaikana? Siis mä en syytä sua mistään, mä haluan vain tietää!" "Äiti söitkö sä raskausaikana paljon lakritsaa?" Täytyyhän tähän nyt joku syy olla! Psykoterapiassa vietetyt tunnit olivat täynnä hataraa menneisyyden kampaamista, en muista tarpeeksi mutta kaivettava on. Lähes kymmenen vuotta myöhemmin kallis psykiatri ja samat mantrat. Kuka sanoi ja teki mitä, miksi rakastettiin miksi ei, miksi et seurustele miesten kanssa, isät ja isoisät, enot sedät veljet, ystävät ja sukulaiset. Syy syy, kenen syy?

Nyt on käynyt näin ja ihmishenkiäkin menetettiin, kenen poliitikon pitäisi erota? On suorastaan kansallinen velvollisuus etsiä syyllisiä, vaikka sitten pimeästä Afrikasta avaimenperä-Maglitella soikoillen. Olen päättänyt lakata ymmärtämästä tätä ajattelutapaa. Minun tällaisuuteni ei ole kenenkään syy, eikä menneisyydestäni löydy yleisavainta mikä tekisi minusta toisen. Joten jätän raivokkaan kaivamisen sikseen ja yllätyn, kun pääsen taas vähän lähemmäksi itseäni, kuin osoituksena hauraasta luottamuksesta. Mieli korjaa hiljakseen omia puutteitaan ja vaurioitaan, kunhan minä olen läsnä.

Olohuoneen ikkunasta paistaa aurinko, ja kirkas valo paljastaa kaikenlaista. Löydän sohvalta pienenpienen poskihampaan, jonka omistaja on ilmeisesti sylkäissyt tarpeettomana suustaan. Ihmettä suurta, luojani työtä.

No Search Engine Optimization Needed!

Vaikka tämä on jo toinen ruoka-aiheinen teksti blogin lyhyen historian aikana, niin Hernenokka ei edelleenkään ole ruokabloggari. Tämän postauksen perustelu on se, että koska en jaksa enää kertaakaan etsiä ihanan korianterikastikkeen reseptiä flash-pohjaiselta sivulta (joka ei siis löydy googlella), niin tallennan sen omaan hernenokkaisaan sapuskakansiooni.

Kas näin:

KORIANTERIKASTIKE

1 ruukku tuoretta korianteria

1 tl vihreää currytahnaa

1 valkosipulinkynsi puristettuna

1/2 limen mehu

1/2 dl ruokaöljyä

1/2 tl suolaa

Soseuta kaikki ainekset sileäksi kastikkeeksi.

Niin helppoa, niin yksinkertaista, niin hyvää! Verraton soosi kera falafelien (jotka teen ei-flash-pohjaisesta ulkomuistista, joten ohjetta ei tarvitse merkitä muistiin) tai ihanminkävaan riisin kanssa nautittavan tai intialaisvaikutteisen tai muun särpimen. Currytahnaa voi laittaa vähän enemmän kuin ohjeessa määrätään, varsinkin jos sattuu pitämään currytahnasta.

Napit vastakkain

Hernenokka on tukossa, sillä nokankoputtaja potee flunssan ja astman yhteisymmärryksessä aiheuttamaa error-tilaa.

Aika venyy ja velloo, ulkona on koko ajan hämärää koska sataa, ja aamusta iltaan vain väsyttää. Hoipertelen toimistolle pipo syvällä päässä ja uteliaana rimpuileva pieni nelijalkainen kainalossani, suunnittelen tiimin kanssa radiospottia puoli tuntia ja hoipertelen takaisin kotiin. Maailma on jollakin kummallisella tavalla menettänyt reunansa, tarkennuskohtansa, merkityksensä.

Olen taas napit vastakkain *) tämän saman ikuisuusongelman kanssa: en voi sietää lepotilaa, saati paikallaanoloa. Fyysinen väsymys ja kuumeisen tahmea pää ovat aivan sietämätön yhdistelmä, koska en pysty hössöttämään enkä ajattelemaan. Puran epätoivoani I:lle, joka on sitä mieltä, ettei minun kuulukaan saada mitään aikaan. Siis miten niin ei tarvitse?!? (Pesen pyykkiä sekä tyhjennän ja täytän tiskikonetta; jos silmissä mustenee, oikaisen hetkeksi sänkyyn.) Koetan saada otetta lepovastaisuuteni taustoista.

*) Napit vastakkain, ai minä vai? Jos päivän ohjelmaan kuuluu C:tä, Medikinetiä, Duactia, Buranaa, lystikkäännimistä parasetamolia nimeltä Paramax Rap, rautavalmistetta ja melatoniinia, voi ihan rauhassa sanoa olevansa napit vastakkain. Monivitamiinit pääsivät juuri loppumaan, siksi ne puuttuvat listasta. Yököttää tämä pilleritaivas.

Filosofisten ajatelmieni listassa on aina ollut melko korkealla sijalla sellainen viisas lasautus, että ihminen ei lepää kun se makaa. Olen läpi lapsuuteni ollut työhullun isäpuoleni saarnojen syövyttämä. Siis nimenomaan työhullun; perheessämme ei arvostettu rahaa, vaan tärkeää oli itse työ, se että sitä tehtiin mahdollisimman paljon, pitkään ja hartaasti. Perheessämme se, että nelitoistavuotias menee kesätöihin, oli itsestäänselvyys, ja suvun miesten kerrottiin ylpeänä kaatuvan lapio kädessä. Työn vieroksuminen oli aivan hirveä häpeä, pahempi kuin mikään muu, jopa pahempi kuin lasiin sylkeminen. Se, etten ole viime vuosina välittänyt käyttää alkoholia, on perheessämme suoranainen tabu. – Kun tarkemmin ajattelee, niin myös dokaaminen käy työstä. Jos tekee töitä kuin pieni eläin ynnä ryyppää vähäisen vapaa-aikansa, niin missä välissä ennättää levätä? Ei missään, sillä liskojen armoilla tärisemistä tuskin laskettaneen levoksi. Eli jos maataan, niin lepoa se ei ainakaan ole.

Sairastamiseen suhtauduttiin yhtä halveksien kuin mahdolliseen haluttomuuteen tehdä töitä. Lapsena sairastaessani sain yleensä kuulla olevani tekokipiä, ja koulusta pois jääminen oli suorastaan hävytöntä. Nelitoistavuotiaana sairastuin oikeasti; podettuani korkeaa kuumetta monta päivää pyysin kyytiä terveyskeskukseen, sillä arvelin että ellei kolmenkymmenenyhdeksän asteen kuume hellitä särkylääkkeillä edes hetkeksi, voi tilanne vaatia lääkäriä. Lääkäri totesi, että jos olisin tullut yhtään myöhemmin, olisin todennäköisesti tullut turhaan. Minulla oli pitkälle edennyt keuhkokuume, mitä vanhempani eivät olleet noteeranneet, koska me emme kuuluneet Niihin Jotka Sairastavat. Puolitoista vuosikymmentä myöhemmin tuli syöpä, mutta miestä ei tunnetusti viedä kuin pässiä narussa, ainakaan niin kauan kun voi tehdä pimeitä töitä.

Tavat ja asenteet opitaan aikaisin, ja ilmeisesti juuri siksi minä en osaa levätä, en edes sairaana. Hyperaktiivisuus hyppyyttää isäntäänsä miten sattuu, himmausnappula puuttuu eikä vauhti hiljene kun väsymys iskee. Ärsytys takertuu mieleen kuin hyvinjäystetty purukumi hupparintaskuun. Mitä vielä, pyykkiä, astioita, järjestä, selvitä, sitäjatätä kun kerran olet kotona.

Kotona, täällä kotona. Niin paljon olisi ollut kuormassa sellaista mitä ei olisi tarvinnut enää tähän kotiin tuoda.

Kahden vuoden jälkeen

Istun keittiönpöydän ääressä nokka tuhisten ja kuvittelen olevani ahkerasti työn touhussa. Kotitoimiston rauha on niin kovin erilaista kuin työpaikalla; hiljaisuuden katkaisevat vain suippokuonoisten seuralaisteni satunnaiset sähläilyt, joita en yritäkään sulkea kulloisenkin tekstiavaruuteni ulkopuolelle. Aamuriehut on riehuttu, ainoastaan omiaan vinkuva uninen pikkuinen tuottaa ääntä.

Vajoilen kuitenkin jatkuvasti omiin ajatuksiini. Tuijottelen ulos ikkunasta, katselen taivasta ja ihastelen aurinkoisen syyspäivän valoa. Pihlaja näyttää suorastaan ylikuormittueelta marjalastinsa alla.

Ensitapaamisestamme I:n kanssa on kulunut kaksi vuotta, lähes päivälleen. Muistan edelleen kuinka marssin päättäväisenä (mutta sisäisesti täynnä kauhua) parkkipaikan laidalta kävelytietä pitkin kohti oikeaa ovea, kohti kotia jota en silloin vielä tiennyt tarvitsevani. Tämä valo, nämä tuoksut, pihlaja ja kuusi, vihreä keittiö ja hämmennys joka seurasi tunnetta jota en ollut tuntenut koskaan aikaisemmin. Luonto ja ympäristö palauttavat pintaan koko joukon tunteita, tällä kertaa ne ovat hyviä, mutta onko siitä päivästä jo niin kauan?

Sanon usein, lähes viikoittain, nämä samat sanat: Miksei me voitu tavata aikaisemmin? Kun mä olen vasta sunt löynnyt!

Elämäni vuosista on joka päivä vähän suurempi prosentti hyvää, kaunista. Vastoinkäymisetkin tuntuvat enää pelkästään elämältä.

14 oikein?

Lauri Malkavaara ja Sami Valtere kirjoittavat HS:n Kuukausiliitteen syyskuun numerossa syntymisen todennäköisyydestä. On lottovoitto syntyä Suomeen, niinhän sitä sanotaan, mutta juuri minun syntymiseni todennäköisyys on yhden suhde 2250 biljoonaan. Laskettuna vain ja ainoastaan niillä spekseillä, että juuri se minun äitini munasolu ja juuri se minun isäni siittiösolu kohtasivat suotuisasti saaden aikaan juuri tämän (minut). Siis aivan helvetillinen lottovoitto, tai oikeammin sanoen kaksi lottovoittoa, peräkkäin.

Tälläkö sitä sitten pitäisi itseään lohduttaa? Oman olemassaolonsa alkuräjähdykseen ei havaintojeni mukaan ole mahdollista vaikuttaa, saati että voisi jotenkin ansaita oman lähtöruutunsa. Ja minä kun en usko kohtaloon, mitä?

Entä jos deoksiribonukleiinihapposekvenssejä olisi saatavilla kioskilla, kuin vanhaan hyvään aikaan, kuin markalla merkkareita? "No mä otan viisi noita ja kymmenen noita... ja sit vielä yhden tuollaisen... ei kun siinä onkin samassa toi kiharatukkaisuus... ei mä otankin kaksi noita, ja sit vielä, ööö, sellasen sopivan pätkän numeroa 27, oisko se sitte siinä?"

Niin, missä näistä huolella valituista kauhallisista sujahti joukkoon se adhd?

Viikonloppuleirillä

Nokankoputtaja on lepuuttanut ajatustensa siipisiä taas kovin pitkään. Liian pitkään; mielen purkamisen rutiini katoaa, kynnys kirjoittaa kasvaa, aikaansaamattomuus harmittaa ja paikoilleen jämähtämisen kierre nuoleskelee ahneena huuliaan.

Mutta sunnuntai-iltana jostakin kaukaa kuuluu vaimea kopina. Hähää!

Yksi syy hiljaisuuteen ovat pitkät työpäivät, joiden jälkeen ajatukset ja aivokemiat ovat aivan totaalisen solmussa. Tukkoisesta mielestä ei tunnu löytyvän yhtään reittiä ulos, ei edes pienenpientä räppänää, ja turhautuneena etsin helpotusta aivan muista puuhista kuin blogin äärestä. Nyt asiaan on kuitenkin tulossa muutos: adhd:hen erikoistunut neurologi kirjoitti C:n rinnalle lyhytvaikutteista Medikinetiä, ja jo kolmen päivän testailun jälkeen tuntuu siltä, että elämä saattaa sittenkin olla mielekästä myös iltaisin. (Hämmentävää.) Olen ollut onneton epätarkoista ja kaoottisista illoista jo pidemmän aikaa, sillä haluaisin jaksaa tehdä kaikenlaista mukavaa I:n ja koirien kanssa enkä vain rämpiä ylivoimaisesta arkiurakasta toiseen, kimpoilla karmean iltariehun harjalla ja lopulta romahtaa lähimpään nurkkaan parkumaan.

Ystäväpariskunta ynnä lystikäs, väkkäränä pyörivä paimenkoiran pentu ilahduttivat meitä vierailullaan koko viikonlopun. Retkue poistui juuri hälinän ja touhun saattelemana, jäljelle jäivät väsynyt kotijoukko, vierailua varten tyhjäksi siivottu olohuone ja hiljaisuus. Vaikka useamman päivän mittaiset vierailut ovat intensiivisiä ja jossakin määrin uuvuttavia, olen akuutin väsymyksen läpi sanomattoman onnellinen ja aivan mahtavan tuulettunut. Olemme nimittäin taas kerran viettäneet aivan erityistä laatuaikaa.

Ystäväpariskunnan toinen osapuoli on laillani adhd, ja käymme yhteisiä vapaapäiviä viettäessämme läpi yhtä sun toista. Ihan vaan rennosti siinä sivussa, vailla paineita yrittää päästä johonkin, tai edes puhua jos nyt ei satu huvittamaan. Ystävä on minulle joka tapauksessa korvaamaton vertaistuki ja peili, josta heijastuu hetkittäin kuin minä itse. Yritämme sopia kahvinkeitosta koirien äänekkään leikkimisen ja muun hässäkän yli, ja ystävälläni on kasvoillaan pinnistelevä ilme hänen yrittäessään keskittää ajatuksensa siihen mitä minä sanon. Tuijotan häntä ja repeän nauramaan: tiedän, että naamani on juuri nyt vääntynyt tarkalleen samanlaiseen ruttuun, vaikken ole koskaan nähnyt ilmettä omilla kasvoillani. Me jaamme pieniä arjen palasia, vaikka onkin viikonloppu, ja se tuntuu huojentavalta. Tämä on kuin yksityinen vertaistukileiri, jolla ei tarvitse peitellä itkuromahduksia, lääkkeiden napsimisia eikä raiteiltaan suistuvia ajatusketjuja. Hihitämme hysteerisesti. Maailma saa nyt luvan pyöriä meidän päin persettä olevien aivokemioidemme ehdoilla; tämä viikonloppu tekee meistä normaaleja koska emme ole yksin.

Tästä on hyvä palata nenttien oravanpyörään, joka sekin on ollut viime aikoina ihan hyvä paikka koska a) asumme jälleen kotona, ja 2) työni on päivä päivältä enemmän sitä mistä olen aina haaveillut.

Lomailoja

Makailen koiranpissalta tuoksuvalla matolla makuuhuoneen lattialla. Pieni karvapallo koisaa vieressä, sen suuressa ruskeassa koiranpedissä on vielä rutkasti kasvunvaraa. Olen ollut lomalla kohta kolme viikkoa, ja tänään lomailu on yllättäen tuntunut Hyvältä. Pesen pyykkiä, teen relaatioita ja notkun Wii Fitillä läkähdyksiin asti. Leikin pennun kanssa, touhuamme ulkona kallioilla auringonpaisteessa ja harjoittelemme kerrostalon vastavahattujen kiviportaiden laskeutumista pehmoisten namien avulla. Yllätyn tajutessani, että liukkaita rappusia otsa kurtussa tuijottava pieni otus ei ole pelännyt vielä mitään. Selviydymme kokonaisen kerroksen alaspäin, ja olen pakahtua ylpeydestä. Minun koirani osaa laskeutua rappusia, miettikääpä sitä! Leikkaan yhdestä takatassusta kynnet ja kutittelen hassuja pieniä valkoisia varpaita.

Ehkäpä tietoisuus loman päättymisestä vapauttaa minut nauttimaan moisesta tuloksettomasta haahuilusta. I on töissä, päivillä on edes jonkinlaiset raamit, joten minulla on ympärilläni turvallinen rutiini. Ulkona liikkuminen on ahdistanut taas vähän vähemmän, ja kotona on aivan taivaallisen hyvä olla, vaikka työmiehet metelöivät seinän takana varhaisesta aamusta alkaen. Omassa asunnossamme on enimmäkseen viileää, ja iltaisin nuuhkin lempeää tuulta.

Loma näyttää valoisat kasvonsa minullekin.

Silkkaa hämmennystä

Siinä se nyt on. Pienenpieni karvapallo, pikkuinen Ester, yhdellä kädellä nosteltava paketti pehmoista karvaa, imelän pentuisaa pissanhajua, vajaita edesottamuksia ja naskalinteräviä hampaita.

Mielessä myllertää. Pentu on ollut huushollissamme reilun vuorokauden, ja olen jo aivan uuvuksissa sen palluttamisesta, vahtimisesta, hoitamisesta, pissittämisestä, ruokkimisesta. Ester tuntuu helpommalta kuin Sinna, mutta se on kuitenkin pentu, ymmärtämätön, utelias ja vikkeläkinttuinen. Vauhtia piisaa, vaikka järki puuttuu vielä kokonaan. Lisäksi parivuotiaan Sinna-neidin ja Ester-pikkuisen laumautuminen huolestuttaa. Poden jatkuvasti huonoa omaatuntoa: joko siitä, että uppoudun lällyttelemään pikkuista, tai sitten siitä, että päätän unohtaa pennun ja huomioida Sinnaa oikein ajatuksella. Minkä se tietenkin tajuaa. Välillä muistan kärvistellä myös sitä, että olen huono tyttöystävä, kun haahuilen nelijalkaismaailmassa. Koti on, ja pysyy, kaaoksen vallassa.

Haluaisin piiloutua kaikelta, koska en ehkä hallitse tätä kaikkea. Mutta muovailen ympärilläni riehuvaa kaaosta palasen kerrallaan. Onneksi onnistumme usein. Kesä ja ulkopissit!

Melkein, mutta ei ihan

Tämä kuumuus tekee elämästä ja olemisesta ihan yhtä helvettiä. Nyt muistan sentään juoda, mutta se onkin ainoa parannus maanantaiseen nahkeankaoottiseen uneliaisuuteen. Aamut, päivät, illat ja yöt seuraavat toisiaan surrealistisena nauhana, joka kiemuroi ja sumppaantuu pitää-tehdä-asioiden ja montako-yötä-vielä-ajatusten ympäri.

Montako yötä vielä. Ei montaa. Oma kotimme näytti tänään ensimmäistä kertaa siltä, että remontti päättyy, ehkä jo ihan pian. Keittiötä oli siivottu, kylpyhuone näytti hyllyjä vaille valmiilta, ja maalari oli aloitellut urakkaansa muualla huoneistossa. Kannoimme iloisina muutaman muuttolaatikon keittiöön. Perjantai-iltana kellahdamme omaan sänkyyn, jos hyvin käy ja ahkerasti muutto.

Vaikka remontti on edistynyt, on olo silti kovin epätodellinen. Tuntuu siltä, kuin olisin kursimassa rikottua pesääni kokoon suoraan rakennustyömaalle. Minun kodissani asuu ehkä joku muu, sillä tutkin kaappeja ja kiertelen nurkkia kuin anteeksi pyydellen: voisikohan muuttolaatikon jättää tähän? Ei kai haittaa, jos pesaisen tästä yhden kaapin ja puran sinne joitakin tavaroita?

Keittiön lattialle jätämme kaksi valkoista kannellista peltisaavia, yhden suuren, toisen vähän pienemmän. Suurempi saavi on ollut erottamaton osa laumamme ruokataloutta jo pitkään, sillä siellä säilytetään Sinnan nappuloita. Pienempi on lainassa I:n siskolta, ja sen funktio on kätkeä sisäänsä pienempiä nappuloita. Pieniä nappuloita pienessä saavissa pienelle koiralle, sille, jonka haemme kohta kotiin. Kaksi yötä omaan sänkyyn, viisi yötä siihen että meitä onkin neljä.

Sydäntä puristaa. Jaksathan sinä odottaa.

ei edes otsikon arvoinen

Kuumuus uuvuttaa.

Herään yöllä huonoon oloon, ja taistelen tieni keittiöön vedenjuontiin. Kiskon peiton pois lakanan sisältä, mikä on täysin ennenkuulumatonta. Avaan ovet ja ikkunat, asetan pyykkitelineen makuuhuoneen avoimen oven eteen, ettei sukkelaliikkeinen nelijalkaisemme luikahda olohuoneeseen omien projektiensa pariin. Vatsassa kiertää, mutta vajoan takaisin uneen.

Aamu on sekin yhtä takkua. Stressaannun edessäni aukeavasta puolikkaasta avaruudesta; minulle tämä hetki on ikuisesti, ja kiemurtelen ärtyneenä sängyssä kun onkin äkkiä maanantai eikä minun ole pakko nousta ylös. Millä ihmeellä minä täytän käytettävissäni olevan ajan? En voi pakata enkä kantaa tavaroita takaisin kotiin, en voi rynnätä tien päälle pientä perheenjäsentämme noutamaan. Edessäni ei ole mitään, ei kerrassaan mitään, ja maailma on inhottavan kuuma ja tyhjää täynnä.

Lähden ystäväni kanssa kaupungille ja joogaan. Harhailemme kaupoissa, kuumuus vaihtuu eriasteisiin ilmastoinnilla aikaansaatuihin viilekkeisiin, joista palaamme taas takaisin kadulle. Olen nuupahtamaisillani, ja koetan paikata tilannetta juomalla colaa. Tukevasti raskaana oleva ystävä paarustaa urheasti eteenpäin ja kiroaa yllään hiertäviä vaatteita.

Joogasalissa kaikki hajoaa lopullisesti. Kehoni vihaa minua. En taivu, en jaksa, liikkeet ovat ponnettomia. Kroppa peilissä näyttää vieraalta, vatsa on nestehukasta ja hiilihaposta pullollaan. Hiki valuu pitkin kasvoja ja niskaa, kutittaa, märkä tukka karkaa kasvoille, en kykene keskittymään, tasapaino horjuu, inhoan itseäni ja tätä surkeaa esitystä. Sali tuntuu aivan uskomattoman kuumalta, enkä voi mitenkään ymmärtää, miten tämä on juuri tänään näin vaikeaa: ulkona on melkein yhtä kuuma kuin 38-asteisessa salissa, eikö tämän pitäisi tuntua ihan vaan tavalliselta? Pitäisi ehkä, mutta kun ei tunnu. Olen suljettuna jonkinlaiseen yksityiseen helvettiin. Ylösnousut tuntuvat aivan järjettömän raskailta, haen tasapainoa, pyörryttää. Mutta minähän en luovuta, en voi luovuttaa, kaikki on niin kamalaa jo nyt, jos minä vielä annan periksi niin maailma romahtaa, sitä ei vaan voi saada anteeksi jos ei jaksa tehdä sitä mitä on aloittanut. Jos aloitan sata toistoa, kymmenen kilometriä tai hullun joogatunnin, niin minähän teen. Nieleskelen. Ilma tuntuu koko ajan raskaammalta ja joudun paniikkiin. Hengitä tasaisemmin, sinä et voi tukehtua. Raskaana oleva ystäväni ojentelee hassun muotoista kehoaan, jaksamisensa äärirajoilla hänkin, miten niin minä muka en jaksaisi tätä? Upotan kasvoni kuumaan, hiestä likomärkään pyyhkeeseen, hengitän liikaa ja liian vähän. Joogatunti kestää yhdeksänkymmentä minuuttia, ja kuudenkymmenen minuutin kohdalla teen jotakin mitä en koskaan tee. Minä luovutan. Kerään kamppeeni ja kävelen salista ulos. Vajoan istumaan pukuhuoneen lattialle ja purskahdan itkuun. Haluan vain ja ainoastaan kuolla. Surkea, naurettava, arvoton. Ilmastointi ujeltaa, jokainen minuutti pilkkaa minua ja epäonnistumistani.

Tunti loppuu, muut joogarit purkautuvat puhisten ja likomärkinä ulos salista. Opettaja tulee tiedustelemaan vointiani, söitkö ehkä väärään aikaan? Joo, minä syön aina väärään aikaan, koska aina on väärä aika syödä. Kun syö, niin tulee tällaiseksi. Mä en vaan osaa juoda kuumalla tarpeeksi, soperran. Opettaja nuhtelee minua lempeästi light-colan juomisesta ja käskee seuraavalla kerralla juomaan vettä ennen tuntia. Seuraavalla kerralla? Niin kuin tulisi mitään seuraavaa kertaa, koska minun täytyy nyt vaan räjähtää häpeästä.

Kiipeän ilmastoidun auton etupenkille ja tuhisen surkeana. En tiedä olemisen suuntaa, en mittaa, en määrää. Lomallahan tässä ollaan, helvetti.

Mielensisäistä hälinää niin että

Tänään

Soitin valituspuhelun putkiurakoitsijalle

Kuuntelin työkaverin huolia (ja hän minun)

Soitin toisen valituspuhelun, nimittäin autoliikkeeseen

Pähkäilin ahdistuneena sitä, että esimieheni äkkiä ilmennyt halu keskustella kanssani ei voi tarkoittaa muuta kuin JOTAIN PAHAA

Kävin syvällisiä keskusteluja I:n kanssa

Kävin apteekissa hakemassa C:tä, enkä tietenkään saanut kaikkia kahta jäljelläolevaa pakettia tällä reissulla mukaani vaan toinen niistä tilataan ehkä huomiseksi, ja ahdistus iskee koska mitä jos en saa lisää lääkkeitä tulevien kahden kuukauden aikana, koska tuskin saan edes neurologin lähetettä saati aikaa alle kahden kuukauden päähän, ja minä muuten en sitten todellakaan mene töihin sekoilemaan luomuna

Autoin tärkeää ystävää hädässä (PHP, Päivän Hyvä Puhelu)

Tutkin liian pitkään ja aivan liian hartaasti adhd-aikuisten keskustelufoorumia

Katselin kasvattajan nettisivuilta kuvia koiranpennustamme ja sen siskosta, ja hämmennyin taas vähän lisää koska en tiedä että kumpi on kumpi siis että kumpi on minun ja kumpi sen sisko, ja miten minä voin ehtiä tottua ajatukseen ja alkaa rakastaa sitä ja kaikkea kun en edes tiedä että kuka se on

Ylikuormitus rusentaa ohimoita, on kuin olisin lukittuna ahtaaseen huoneeseen joka on täynnä eri ohjelmaa eri volyymeillä huutavia televisioita. Kaivaudun surkeana I:n kainaloon etsimään turvaa ja rauhaa.

Lähdemme kävelylle koiran kanssa, vaikka lähtötohinassa muistan, että kodin uuteen kylpyhuoneeseen valitut puutasot pitäisi öljytä. Koira loikkii iloisena ja aistii kosketuksia hihnaa pitkin. Kävelyn jälkeen I sulkeutuu parvekkeelle hiomaan, minä levittelen sanomalehtiä pitkin lattioita ja saan pian ensimmäisen hyllylevyn öljyttäväksi. Öljy haisee, koira torkkuu vieressä, öljytessäni luen päällimmäisestä suojapaperiksi asetellusta Hesarin sivusta juttua syrjäytyneestä Villestä, jolla on lievä asperger.

Rakastan elämääni, elämäni ihmisiä, elämäni koiria.

Hähää (loppusuora vaikka kontaten)!

Päivä lyhenee jälleen, ja jos jaksan vielä hetken odottaa niin öisin alkaa olla pimeää.

Kahden viikon kuluttua pääsemme takaisin kotiin.

Mielentilaani hoitaa tulevaisuudessa joku ihan muu, tai ainakin olen liikahdellut pieniä askelia kohti uutta terveydenhoitosysteemiä, nimittäin julkista sellaista.

Jossakin takaraivossa tuntuu siltä että selviämme sittenkin.

Nahistusta

Juhannusvapaa alkaa torstaina. Työpöytä notkuu keskeneräisistä hommista vielä keskiviikkona, ja pinnaa kiristää. Minulle ei makseta projektinhallinnallisista tehtävistä, joten minun ei pidä ottaa minkäänlaista stressiä leväperäisestä projektinhoidosta. Ja miksi ottaisin? Pöydälleni tipahtelee päivittäin hommia, jotka ovat maanneet proikkarin sähköpostissa jo hyvän tovin. Niin koska sä tarttisit tän valmiina? Odotan vastausta ja luonnostelen mielessäni korulauseita seuraavaa työpaikkahaastattelua varten. "No ei se mikään superkiireellinen ole... mut jos kuitenkin tänään sais lähetettyä asiakkaalle." Katson kelloa. Varttia vaille neljä. Tämä selvä. Eilen kun pyysin briiffiä tähän, niin vastaus kuului mä en ehdi just nyt.

Helvetti.

Perkele.

SAATANA.

Ei auta valittaa, elät miten haluat, ja älä makaa, älä petaa. Päivä on pulkassa seitsemän maissa, käyn näyttämässä naamaani fancyssa päätyneukkarissa, jossa toimitusjohtaja ja vastaava tuottaja ovat vielä neuvonpidossa. Toivotan toimarille hyvää lomaa. "Niin siis, mä jään ensi viikon alusta lomalle." Käännyn tuottajan puoleen: ai se olitkin sinä, jolla alkaa loma jo tänään? "Ei, ei, mäkin olen vielä huomenna täällä." Toimari katsoo minua pitkään. "Siis tota, oothan sä tulossa huomenna duuniin?"

Ajatukset humisevat päässä. Äkkiä minulla ei ole aavistustakaan siitä mitä viikonpäivää eletään, mutta saan vastattua huolettomasti että tottahan toki, tässähän on vielä kaikenlaista, tattista vaan ja huomiseen!

System overload, neljänollanelonen, tunnistamaton lentävä error.

Lähes yhdentoista tunnin työpäivän jälkeen olen kärttyinen, väsynyt, levoton ja hysteerinen. Minulla on kiljuva nälkä, voin huonosti bussissa, kaikki äänet ärsyttävät, tekee mieli itkeä. Hypistelen käsiäni kuin olisin juuri koskenut johonkin ällöttävään. MITÄ JOS EN ENÄÄ KOSKISI MUN ELÄMÄÄN.

Torstai on, mikäli mahdollista, vielä pahempi. Sitkeilen eteenpäin, hoidan kahta kilpailevaa asiakkuutta mikä on aivan perseestä ja varsinkin kun joudun työstämään molempia samanaikaisesti. Työkieli vaihtuu sujuvasti suomesta englantiin ja taas takaisin. Kestäisin vielä vajaan työpäivän, vaikka juhannusreissun aiheuttama jännitys kuormittaa melkein liikaa (minua oksettaa ja rintakehää pistelee), mutta sitä en enää kestä, että joudun kaupungille, kauppoihin, ostoksille, asioille.

Aistit ärsyttävät, joka paikassa on liian kova meteli, kylmä tai kuuma, kaikki tuntuu liikkuvan. Kammoksun liukuportaita, tavaravuoria, tungosta ja kaaosta. Paha olo kiertyy möykyksi johonkin pallean seudulle, ja hätistelen ajatuksia voimattomasti syrjemmälle. Bussissa oksettaa, haluan juoda vettä ja en halua, ihmiset ja autot ja äänet ovat niin lähellä että tukehdun. Missään ei ole tänään hiljaista, ei kotonakaan koska pyykkiä täytyy pestä, I kaipaa huomiota ja huomiota ja huomiota, koira kaipaa huomiota ja huomiota ja huomiota, en jaksaisi ketään enkä mitään ja ahdistun kun olen huono.

En voi lakata miettimästä olenko kenties loukannut ihmistä jota en olisi halunnut loukata. Itku pistelee nenää, jossakin syvällä sisällä on pieni musta piste johon voi kääntyä tuijottamaan, ja jos oikein yrittää niin pääsee ohikiitäväksi hetkeksi kahden sekunnin väliin. Aika pysähtyy, hengitys pysähtyy, sydän pysähtyy, asioiden välisessä madonreiässä ei ole yhtään minua eikä siten myöskään pahaa oloa. Nyt ei voi olla sama kuin aina, se on loogisesti aivan ja täysin ja totaalisen mahdotonta, menneen ja tulevan taitekohta on hiuskarvan verran ennen kuin ruhjoudun asvalttiin.

Pelkkä meno, kiitos

Lapsuuttani, nuoruuttani ja mutkikasta aikuiseksi kasvamistani varjosti se, että äitini ja biologinen isäni eivät milloinkaan eläneet yhdessä, mutta isän poissaolo vei enemmän tilaa kuin yksikään läsnäoleva isä voi viedä, jossakin määrin jopa konkreettisesti. Sillä isän tyhjän paikan vierellä päivysti isän äiti, minun mummoni. Mummo oli minun syntyessäni vasta 39-vuotias ja juuri eronnut pitkästä avioliitosta, ja jotenkin asiat loksahtivat vuosikausiksi niin, että äiti ja mummo kasvattivat minua yksissä tuumin. Asuimme samassa kerrostalossa – lapsuuteni Salkkarit – ja äitini sai rauhassa suorittaa opintonsa loppuun, kun hän ei yksinhuoltajuudestaan huolimatta ollut koskaan täysin yksin. Lapsena ihailin mummoani rajattomasti, enkä vähiten siksi, että tärkeimmät taitoni olen oppinut juuri mummolta. Osaan muun muassa leipoa hiton hyvää pullaa ja karjalanpiirakoita, ajaa autoa, ommella vaatteita, tehdä kunnollisen nuotion, lukea karttaa ja meloa kanootilla, koska mummoni on opettanut minulle tämän kaiken. Sanon tärkeimmät taitoni ihan tarkoituksella, nimittäin siksi, että maalaisjärkeä ei voi kartuttaa muuten kuin tekemällä. Ja mehän tehtiin.

Varjon tämän kaiken ylle langetti isäni vääjäämätön vaaleneminen näkymättömiin koko kuvasta, ynnä mummoni ja hänen entisen miehensä, isäni isän, näyttelemät absurdit sivuroolit. Minun sisäisessä maailmassani isän poissaolo oli sekä yhdentekevää että raastavaa, toisaalta hahmotonta ja samalla hyvinkin suoraviivaista. Syytin itseäni, syytin muita, jättäydyin syrjään koko asiasta, katselin liian pelottavaa elokuvaa jota ei vain voi olla vilkuilematta sohvan uumenista. Kyselin miksi, järkeistin ja heitin ajatukset jälleen kerran menemään. Kuuntelin valheita ja syytöksiä, koetin mukautua, päätin lakata välittämästä, päätin kasvaa aikuiseksi ja yrittää enemmän, suojelin äitiäni, esitin kiittämätöntä isän suvulle, revin kaiken osiin ja kudoin pienenpienistä palasista kankaan jota en soisi kaivettavan esiin lainkaan.

Vyyhti nousi jälleen pintaan, kun mummo ehdotti vierailua biologisen isäni talossa. En ole tavannut isää vuosikausiin, ja hänen olemassaolonsa on minulle täysin merkityksetön asia, mutta aivan kaikki ei kuitenkaan ole: isälläni on kaksi lasta, tyttö ja poika. Tiesin vastauksen välittömästi. Ei, tytön ja pojan vuoksi minä en voi tulla hänen vieraakseen, väärempää suuntaa ei voi kuvitellakaan. Mummo tuumasi, että huolehdin turhaan, sillä lapset ovat suvaitsevaisia ja osaavat ottaa asiat ihan vaan asioina. Kuinka hakoteillä voi ihminen olla.

Sillä minä tiedän miltä se sisäinen sekasorto tuntuu. Syvälle piiloon käärimäni kangas on todellinen kuin pimeän pelko. Olen ollut ihan liian monta kertaa seuraamassa sivusta niitä tilanteita, joissa se vituttaa ei saa sut vaikka kantapaikasta kannetaan ulos asti rauhoittumaan kun hakemalla syitä haetaan. (Lapsihan ei kuule, ei näe, eikä varsinkaan ymmärrä.) Minä en tule koskaan pakottamaan heitä yleisöksi oman hämmennykseni eteen, ja varsinkaan minä en tule puimaan minkään valtakunnan asioita niiden kahden ihmistaimen kuullen. En tule koskaan, koskaan olemaan heille se aikuinen, joka sanoo hämmentäviä, ristiriitaisia asioita ja jonka kipeät tunnetilat porautuvat syvälle mieleen vääristämään sanottuja sanoja ja lauseita vuosikausiksi, ajattelemattomia sanoja jotka on sanottu milloin minkäkin alennustilan vallassa. Hävetkää, hävetkää, hävetkää kaikki, jotka kehtaatte puhua lapsillenne aikuisten asioita, törkyä, valheita, humalassa. Tältä perinnöltä minun täytyy varjella olentoja jotka ovat lapsia toisessa todellisuudessa, toisessa ajassa ja niin kovin pitkän matkan päässä. Toisilta ihmisiltä minä en voi heitä pelastaa (tämän tarinan muihin henkilöihin minä en tule koskaan luottamaan, sillä samaa vanhaa näytelmää on vedetty viimeksi alkuvuodesta 2009 ja aivan samalla kaavalla kuin aina ennenkin) mutta itseltäni voin. Ja tämän lupauksen pitäminen saa maksaa vaikka sen, että emme koskaan tapaa.

Lähettäkää pieni tyttö jäätelökioskille lämpimänä kesäpäivänä, seison siellä odottamassa. Tyttö on minulle vieras, ja minä hänelle, emme ole koskaan tavanneet. Joten minä kysyn hänen nimeään, kerron hänelle omani, juttelemme kesästä ja jäätelöstä, kissoista ja koirista (hänellä on kissa, minulla koira), ja tanssista sillä siitä pidämme molemmat. Toivon, etten näe hänen silmissään yhtäkään hämmentynyttä kysymystä saati pelkoa kun jokin hänen ympärillään alkaa äkkiä vääristyä, mutta näen tai en niin lupaan, etten tule milloinkaan kertomaan hänelle ainuttakaan kipeää valhetta. Sen sijaan tahdon tarjota hänelle jäätelön. Valitseeko hän tiikeriä vai lakritsaa, vai ehkä jotakin aivan muuta? Eikä minulla ole aavistustakaan siitä, että kumpi meistä valuttaa enemmän jäätelöä käsille ja paidalle. Senkin minä tahtoisin mielelläni tietää.

Jäätelöt syötyämme lähdemme kumpikin iloisina omiin suuntiimme, tanssitunneille, eläintemme luo. Surullinen, naurettava näytelmä päättyköön kaukana täältä, teatterissa josta minä olen kerran löytänyt ulos – ja johon en soisi hänen milloinkaan edes kurkistavan sisään.

P**KELE

Lääkkeiden lopettamisesta on en enää muista kuinka monta päivää. En pysty nukkumaan, koska heti sänkyyn mentyäni alan säpsähdellä holtittomasti. Olen hirvittävän huojentunut siitä, etten enää varastoi elimistööni mokomaa kuraa.

Oma koti näyttää todellakin siviiliuhrilta. Ulko-ovesta puuttuu iso pala, olohuoneen seinä on pilalla, makuuhuoneen seinä on pilalla, välikön seinät ovat pilalla. Seison tumput suorina rappukäytävässä ja itken täyttä kurkkua. Muuttopäivään on kuukausi.

No, ainakin minusta tuntuu joltain.

Day one, day two

Olen syönyt serotoniinin takaisinoton estäjää nelisen kuukautta. Ahdistus on vähentynyt, en enää pelkää enkä panikoi ihan niin paljon, ja pakkoajatukset tuntuvat rauhoittuneen. Olen edistykseen tyytyväinen. Miksi en olisi?

Mielessä kuitenkin kaihertaa. En itke ilosta enkä surusta, enkä liioin muuten vaan. Kaikki tuntuu tasapaksulta. Vyötärö se vasta onkin alkanut tuntua tasapaksulta. Näen omituisia unia, joita en jaksa. Olen hidas. Työnantajani halusi nokkelan, vikkelän ja luovan tyypin, joka suoltaa ideoita kuin pallotykki tennispalloja, mutta muut ehtivät aina vain edelle. Ajattelu kangertaa.

Mitä ihmettä minun pitäisi tehdä? Ristiriitoja, ristiriitoja. SSRI-lääkkeitä pitäisi kuulemma syödä ainakin puoli vuotta, jotta aivojen oma serotoniinituotanto pääsisi rauhassa jaloilleen. Ja korvanjuuressa luennoi yhä useammin pieni mutta sitkeä ääni: mitä iloa on terveestä päästä, ellei se tunnu omalta? Tasapaksu ja tasainen minä, joka ei vongu seksiä eikä itke harmista eikä väsymyksestä, ei vaan yksinkertaisesti ole minä. Kaipaan minua. Haluan itkeä, kun minua vituttaa. Koiran pilalle raapima sohvakalusto noin esimerkiksi.

Ja niin minä lopetan. En oikeastaan edes harkitse asiaa, joten lopetan vähän kuin varkain. Mutta minä lopetan. Lääkkeet kulkevat mukana laukun sivutaskussa, kaadan aamulla työpaikalla kuppiin jugurttia ja leseitä (opettelin syömään jotakin pientä aamiaiseksi silloin neljä kuukautta sitten, kun aloitin Cipralexin), mutta lääkkeet jätän ottamatta.

Ensimmäisenä lääkkeettömänä päivänä ihmettelen työkiireiden keskellä, että mitähän minä edes mahdan olla tekemässä. Kuulostelen mahdollisia vieroitusoireita, koska niitä pitäisi olla luvassa. Unohdan kuitenkin koko asian, koska pomoni, firman toimitusjohtaja ehtii aivan äkkiarvaamatta sparrata ideoita tiimimme kanssa, haukkua minua, neuvoa minua ja opettaa minua. Kuuntelen, olen lytyssä, ja silti leijun ilmassa. Hetkittäin näen sen potentiaalin, jonka hän näkee minussa, ja tähyilen onnellisena taivaalle, jonnekin sinne missä tikapuiden ylimmät pienat ovat piilossa. Aika kuluu, missaan joogan, mutta kerrankin minua ei harmita. Sparrauksen jälkeen olen niin kuitti, että huristan tyytyväisenä kotiin etsimään I:n hyväätekevää seuraa ja illallista.

Päivä kaksi. Työtä, työtä ja lisää työtä. En enää edes muista, miksi kaadan kuppiin jugurttia ja leseitä. Lusikoin jugurttia, kirjoitan, fiksaan presistä pomon paukuttamien ohjeiden mukaan, kerrankin saan jopa leikata ja liimata vähäsen, ja autan valmistelemaan firman kesäjuhlia joihin en viitsi osallistua. Jossakin välissä muistan odottaa vieroitusoireita, mutta unohdan sen taas, kun jälleen uusi asiakastyö putoaa eteeni. Töistä kipitän jumppaan ja hikoilen iloisena. Ulkona sataa, olen unohtanut takin kotiin, ja juoksen kiireesti sokerihiirten mekkaan perjantai-illan irtokarkkiostoksille.

Makuunissa räjähtää. Mikä täällä tuoksuu? Kiertelen ympäri karkkiosastoa kuin vihikoira. Nuuskin ilmaa, pyörin ympyrää, hyvä etten tunge naamaani laareihin. Koko vuokraamo tuoksuu huumaavalta. Vedän sisääni hedelmäkarkkien ihanaa, esanssista aromia, tunnustelen nenälläni kaikkea mitä tarjolla on. Nautin jopa suklaan tuoksusta. Yleensä kavahdan tällaista mielen nurinniskoin kääntävää aistihavaintojen sekamelskaa, mutta jostakin syystä se on aivan taivaallista juuri nyt.

Kuka sammuttaisi valot?

Karjalanpiirakoita, maailman kuravellisintä mutakakkua, tuoreita vadelmia ja jäätelöä. Vielä pitäisi saada hapankorppuja juuston kera ja Clipperin Sleep Easy -teetä. (Eikä muuten ole maksettu mainos, ihan silkasta ilosta ja vastoin tapojani mainitsen kun pidän Clipperin juomista niin kamalasti, eikä ole meidän asiakas vaikka nettisivut onkin tosi hienot, uusi graafinen ilme ja pakkaussuunnitteluun on selvästi panostettu paljon.) Vahdinko nyt syömisiä, vahdin, en. En.

I:n syntymäpäivät, mieli täynnä kaaosta ja touhotusta ja jännitystä elämän suurista ja pienistä asioista. Anoppi kyläilee, meillä on uusi auto jota minun pitäisi opetella ajamaan, kohta tulee pikkuinen Ester, sille pitäisi tilata panta, huomenna saamme mieluisia vieraita. Uusi työviikko edessä, toivottavasti taas jotakin uutta ja erilaista, koiralla uusia koirakavereita ja kahdet kisat. Minä haluan joogata, toivon sadetta, kurkku on kipeä ja nenä vuotaa. Roskakaapin ulosvedettävä laatikko pitäisi imuroida, olen tainnut unohtaa jotakin matkalla huoneen reunalta toiselle, miksei kuntokeskuksessa ole juuri tänään sopivaa jäsentarjousta ja onko kaapin kätköistä esiin kaivettu ds-peli liian jännittävä pelattavaksi illalla. Paljonko siellä toisella tilillä on rahaa, pitäisikö pestä valkopyykkiä, menenkö huomisaamuna sillä vai tällä bussilla, koira nukkuu silmät auki ja matto pistelee paljaita koipia.

Katson kelloa kuin robotti, kierrokset eivät alene millään. Laitan sälekaihtimet kiinni, käyn kuumassa suihkussa, katson kelloa, vaikea hengittää ja teepussi unohtuu kannuun.

Puoli vuotta sitten toivoin valoa, nyt kaipaan kiihkeästi pimeää.

Hurjia suuria uutisia

Perheemme, arkemme ja juhlamme on itselliseseti valloittanut pian kaksi vuotta täyttävä whippetneiti Sinna. Olemme alusta asti haaveilleet lauman kasvattamisesta toisella suippokuonolla, ja pitkällisen haikailun ja erinäisten käänteiden jälkeen unelmamme on vihdoinkin toteutumassa: heinäkuun puolessa välissä maailmaamme astuu pikkuinen karvakasa.

Olen häkeltynyt, hämmentynyt, onnellinen, innoissani – ja kauhuissani, peloissani, huolissani ja aivan poissa raiteiltani.

Mikä sen nimeksi tulee? Mistä sille saadaan peti? Miten Sinnalle on aikanaan opetettu se, tämä ja tuo? Pienestä rääpäleestä tulee virallisesti minun koirani, joten vastuu on yksin minun, olen yksin maailmassa, miten minä selviän tästä? Onko putkiremontti silloin jo ohi, koska eihän me voida sitä tänne väliaikaiskotiinkaan tuoda? Mitä jos se sairastuu ja tarvitsee kamalan kallista lääkärinhoitoa, johon minulla ei ole rahaa? Miten minä aamu-uninen, iltaväsynyt toheloimisen mestari muka selviän pennun kanssa?

Mutta toisaalta taas. Se on suloinen ja ihana, ja minä olen täsmälleen niin pilalla että käyn ostamassa sille pienenpienen talutushihnan. Rääpäleen nimeksi tulee ehkä Ester. Tai ehkä joku aivan muu; sen näkee sitten, kun tapaan sen ensimmäistä kertaa juhannuksen tienoilla.

TEMRUOG

Netti on pullollaan ihania ruokablogeja jotka antavat ymmärtää, että niiden laatijat loihtivat jatkuvasti mitä upeimpia ateriakokonaisuuksia, leivonnaisia ynnä muita gourmeettisia ihmeitä. No. Paljastettakoon täten vallan julkisesti, että nokankoputtaja on toista maata.

Töistä kotiuduttuani olin aivan hirvittävän nälkäinen ja kuitti, eikä kumpikaan meistä tuntenut erityisempää intoa ruoanlaittoon. Hetken mietinnän jälkeen päädyimme siihen, että sateisen maanantain pikapäivällinen olkoon mössöä. Ja mitä on tämä mystinen jumalten muona? Se on makaronia kera ihan minkä tahansa mitä nyt kukakin haluaa lautasellensa laittaa. Minun mössöni koostuu raa'asta sipulista, tomaatista, fetasta, oliiveista, oliiviöljystä, suolasta ja pippurista.

Nautin valtaisan lautasellisen mössöä sohvalla kyhjöttäen. Tarkoituksenamme oli katsoa True Bloodia tallennuksesta, mutta muuan naurettava äijäilytoiminto oli yllättäen varastanut lempisarjani ohjelmapaikan, joten lohdutukseksi nautimme yhden vanhan CSI:n jakson.

Joskus onni on nopea ja yksinkertainen ilta-ateria, sellainen josta ei todellakaan kannata ottaa valokuvia.

Ikävistä ikävin

Minä tiedän, että asuntoa kannattaa remontoida, erityisesti silloin kun se on oma. Tiedän, että neljä kuukautta menee nopeasti, ja olen iloinen siitä, että löysimme näinkin hienon ja hyvän väliaikaisratkaisun, varsinkin kun meillä on toi koira. Ja kyllä, asiat ovat kaikin puolin mahtavasti ja hyvin eikä minulla ole kertakaikkiaan mitään valittamisen aihetta.

Vitut tästä kaikesta.

Minulla on aivan hirveä koti-ikävä.

Väliaikaiskotimme on pikkuruinen kaksio, ja on ihan oikeasti hyvä juttu, että asunnossa on ihan oikea makuuhuone. Toimme kotoa omat verhot, joissa on näppärä pimennyssysteemi, ja saan nukuttua täälläkin ihan hyvin. Mutta kaipaan silti omaa makuuhuonettamme, joka on iso, tilava, väljä, kaunis, rauhallinen ja meidän ikioma pesä. Kotona minun ei tarvitse törmäillä seiniin, ei kaatua kipeästi sängyn alle, eikä kiskoa vimmaisesti ovea koska se aukeaa kiskomattakin.

Eniten minä kuitenkin kaipaan ihan ikiomaa huonettani. Täällä sellaista ei ole. Täällä minun huoneeni on puolitoista metriä leveä syvennys olohuoneen nurkassa. Kaipaan keittiötä. Omin I:n keittiön itselleni pikapuoliin alettuani vierailla hänen luonaan. Reviirinvaltaus kannattaa aloittaa niin pian kuin suinkin mahdollista, ja valloitustyöllä oli myös käytännön näkökulmansa, kun siirtelin muitta mutkitta eniten käytössä olevat astiat kaappien alimmille hyllyille ylettyäkseni niihin. Nyt I:n koti on virallisesti myös minun kotini, ja hiiviskelen onnellisena valtakunnassani, nimittäin keittiössä jota sumeilematta kutsun omakseni. Voi niitä kaikkia pieniä asioita joita rakastan: suuuuuri tiskiallas ja korkea Hansgrohen hana (tällä yhdistelmällä koirankin voisi pestä keittiössä!), pieni tiskikone ja punainen täplä jonka merkkivalo heittää lattiaan, keittokirjahylly nurkassa ja ikkunan ympärillä verhot jotka kehystävät rakastamaani maisemaa. Keittiömme ikkunasta näkyy kalliota ja havupuita. Unohdun usein katselemaan ulos ikkunasta kesken keittiöpuuhien, ja unettomina öinä istun pöydän ääressä korkeaa kuusta tuijotellen.

Kaipaan minä muutakin. Kotona en kuule ohi ajavien autojen ääntä, enkä liioin tunne oloani häkkiin ahdetuksi toripuluksi. Haluan tilaa ympärilleni, vaikka ylivoimaisesti suurimman osan siitä ajasta kun olemme molemmat kotona vietämme joka tapauksessa samassa huoneessa. Mutta täällä on ahdasta, tavarat ovat sikin sokin, seinät kaatuvat päälle. Kaipaan pyykinlajittelutuokioita välikön lattialla, kun vyörytän kaiken likaisen pyykin ympärilleni. Koira, tuo uskollinen apulainen, häärää leluineen ympärillä ja tekee lopulta pesän pehmeimpään pyykkikasaan. Siinä me sitten nökötämme ja pohdimme syntyjä syviä, kun pesukone ja kuivuri tekevät huristen työtään.

Neljän kuukauden mittainen evakkoreissumme on jo yli puolessa välissä, mutta sopeutuminen ja muuttoa seuraava asettumisen tunne eivät vaan tule.

Haluan kotiin.

Huimaa vauhtia

Nokka ei olekaan taas hetkeen kopissut blogialustaa vasten. Uusi työ vaatii veronsa, ja illat kuluvat enimmäkseen nukuksissa, kun olen sekä uuden sisäistämisestä että jatkuvasta tuottamisesta tukkeessa. Minä en jaksa kirjoittaa. Ja kun kevät tulla jollottaa, vievät koiran harrastukset meidät yhä useammin ulkoilemaan ja treeneihin. Luojan kiitos; pelloilla ja pusikoissa hyppiminen ynnä riekkuvan eläimen katseleminen ovat mitä parhainta vastapainoa työn aiheuttamalle aivojen ylikuumenemiselle.

Kevät on  joka tapauksessa ristiriitaista aikaa. Valoa on paljon, ja aurinkoisina päivinä sitä tuntuu olevan aivan liikaa. En jaksa. Pilvettömältä taivaalta paistava aurinko tunkee välillä jopa seinien läpi. Kevät on tänä vuonna pitkään viileä, mutta kun lämpö vihdoin tulee, se iskee suoraan päin näköä. Yhtenä aamuna seison bussipysäkillä pipo päässä ja kaulahuivi kaulassa, ja kiroilen viluissani kun olen unohtanut lapaset kotiin. Seuraavana aamuna riisun ärtyneenä ensin takin, sitten hupparin, ja silti minulla on kuuma. Koen outoa alastomuutta pitkähihaisessa puserossa. Juopot palaavat näkösälle, ja työmatkalla törmää milloin mihinkin laitapuolen kulkijaan tai muuhun seikkailijaan. Huvittavinta on ehkä kuitenkin se, että nykyään kaikki take away -kahvimuki kädessään käppäilevät aiheuttavat samanlaisen reaktion: en varmana anna sulle rahaa. Keskustan pukumiehiä voisi vähän naurattaa, jos pudottelisin pikkukolikoita soijalatten sekaan. Tai sitten ei. Sitä emme saa koskaan tietää, koska minä pidän rahani itse.

Kevään tulo tietää kuitenkin myös niitä pitkiä ja hauskoja ulkoilu- ja riehuntareissuja koiran kanssa, varrettomia sukkia, terveemmän väristä naamataulua ja valoisia iltoja, joina vain olla möllöttelemme olohuoneessa parvekkeen ovi avoinna. Kuuntelen lintuja ja hassuttelen lämmön ja valon pehmittämänä kuin joillakin niistä harvoista Välimeren lomamatkoista joita olemme äidin kanssa tehneet. Minulla on nyt oma välimereni, kun evakkoilemme kesän ensimmäisiä kuumia päiviä pienessä väliaikaisasunnossamme.

Et sinä ole mielisairas, sanoo lääkärikin.

Ja pää pyöri kukonjalan varassa

Eräässä lastensadussa, jota minulle luettiin kun olin pieni ja jota myös itse luin mielelläni opittuani lukemaan, oli akka joka asui mökissä keskellä metsää. Mökki ei seissyt maassa omilla jaloillaan, vaan jostakin merkillisestä syystä se pyöri itsekseen korkean kukonjalan varassa.

Rakastin tuota ajatusta jo pikkutyttönä. Kukonjalan varassa! Jalka oli kiertynyt varrestaan spiraalille, ja akka kurkisteli mökin oviaukosta ulos nähdäkseen mitä ympäristössä tapahtui. Tämä omituinen juttu on sittemmin siirtynyt merkitsemään jotakin epäjärjestyksessä olevaa, ja erityisesti epäjärjestyksessä oleva pää "pyörii kukonjalan varassa", kuinkas muuten.

Ensimmäinen työviikko on ollut aivan mieletön. Työtä on paljon, sukellan sisälle uusiin asioihin ja asiakkuuksiin, kirjoitan ja yritän pitää lukua siitä että kuka pyysi mitä ja koska minkäkin asian pitää olla valmiina annettavaksi eteenpäin. Ja koska en jaksa millään muistaa kaikkien nimiä, niin uudet työkaverini ovat "hei sä vihreepaitanen siellä", "mitä se umpisuolikundi nyt taas tekikään", "ai hoitaako tätä projektia se joka on aina tosi kännissä", "SIIS KUKA ON MATTI???" ja niin edelleen. Minä kotiudun, viihdyn, uppoan ja rakastun; koen epätoivoista, raastavaa tarvetta olla se henkilö josta he ovat jo pitkään haaveilleet; kadotan ajantajuni enkä huomaa että olen ollut täydessä touhussa kymmenen tuntia.

Kotona olen väsynyt, vihainen, päänsärkyinen ja hermostunut. Öisin näen painajaisia, seikkailen mitä kummallisimmissa paikoissa, tapan ja tulen tapetuksi. Aamuisin olen jumissa ja uupunut yön tapahtumista, mutta syöksyn kuitenkin riemuissani matkaan.

En vaihtaisi päivääkään tähänastisesta elämästäni, koska muuten en olisi se joka olen nyt. Onnellinen ja omalla paikallani.

Viimeistä viedään

Tänään on aivan mahtava päivä!!

Vietimme yön olohuoneen lattialla, koska väliaikaispesämme sänky sanoi eilisaamuna sopimuksen irti (sängyksi "krrräts"). Se ei ilmeisesti enää jaksanut kantaa sylissään levottomasti nukkuvaa early birdiä, kahta koheltavaa vinttaria ja rauhan ankkuriamme I:tä. Vappupäivänä ruuvi- ja akkuporakonekaupat ovat kiinni, joten raahasimme patjan olohuoneeseen ja vietimme jännittävän siskonpetiyön. Maltoin mennä nukkumaan vasta kahden jälkeen, mutta sisäinen kello, pissahätä ja paikanvaihdoksia suorittavat koirat herättivät minut jo kahdeksalta.

Tavanomaisista rutiineista poikkeava ilta/yö ja liian lyhyet yöunet tarkoittavat yleensä aivan kamalaa huomenta, mutta tänään olen ollut lähinnä riemuisan riehakas. Miksikö? Koska tänään on SUNNUNTAI! Ja miten on muka mahdollista, että sunnuntaita synkästi vihaava nokankoputtaja riemuitsee avoimesti viikon viimeisestä päivästä? No siksi, että huomenna pääsee töihin!

Kotosalla opinnäytetyön kimpussa vietetty huhtikuu on mennyt yllättävän nopeasti - ja yllättävän kivuttomasti. Huonojakin päiviä on toki ollut, mutta paljon vähemmän kuin pelkäsin. Seinät ympärilläni pysyivät sittenkin pystyssä :) Työ ei ole valmis, ei lähimainkaan, mutta alku on hyvä, ja suunnat alkavat olla selvillä. Sain siis sen mitä halusinkin: kokonaisuuden osat ovat löytäneet paikkansa, joten kirjoittamista on helppoa jatkaa päivätyön ehdoilla, vähän pienemmissä paloissa. Olen huojentunut. Enkä vähiten siitä, että kuukauden mittaisen opintovapaan loputtua odotan malttamattomana sitä, että pääsisin takaisin töihin. Alitajunnassa on ehkä kutissut millin mittainen huoli siitä, että mitäs jos pidempi tauko kääntää ajatukseni aivan ylösalaisin? Olen opiskellut ja tehnyt hirveästi töitä, opiskellut lisää ja tehnyt vielä lisää töitä, taistellut koulutukseni, ammattini ja tulevan urani puolesta pitkiä päiviä ja öitä monta vuotta niin, etten ole ollenkaan ennättänyt miettiä valintojani. En ole ainakaan kymmeneen vuoteen pitänyt näin pitkää lomaa. Tai no, "lomaa", mutta huhtikuussa olen opinnäytetyön kirjoittamisen lisäksi nukkunut tarpeeksi, käynyt bikram-joogassa, vetänyt lonkkaa ja antanut ajatusten harhailla, lukenut tärkeitä ja vähemmän tärkeitä kirjoja, huolehtinut itsestäni notkumalla kotiverkkareissa koko päivän, ja niin edelleen. Olen tehnyt alle kahdeksan tunnin mittaisia päiviä, usein jopa reilusti alle, ja ilman aikatauluja. Ehkä minä olen raivannut tämän tilan ympärilleni voidakseni kysyä itseltäni, että haluanko minä nyt ihan oikeasti sinne, mihin olen huomenna menossa, haluanko antaa pikkusormeni ja koko käteni ja sitä myöten kaiken mitä ahne ja raskas mutta silti niin houkuttava ala tulee minulta vaatimaan. Ja nyt, kun miettimisaika on kulunut umpeen, niin sydämeni kiljuu kyllä. Huomenna olen ensimmäistä kertaa elämässäni sen äärellä, mihin olen jo vuosia pyrkinyt. Siipien lepo ja kultamunien hautominen ovat tehneet hyvää, joten kyllä nyt kelpaa näyttää, että mihin minusta on.

Sitä ennen vietämme letkeää sunnuntaita ja korjaamme sängyn. Nukkumapaikka täytyy nikkaroida ajoissa kasaan, sillä väsyneen hyperimielen kääntöpuolelta vyöryy varmaan taas melkoisia iltariehuja.

Damn I'm funny, part II

Söimme I:n kanssa aamiaiseksi ruisleipää ja emmentaljuustoa. Olin avannut juustopaketin edellisenä päivänä, ottanut suorakulmaisen juustonpalan kokonaan pois sille tarkalleen oikean kokoisesta pussista, ja työntänyt juuston hirveällä vaivalla takaisin pussiin - tyylilleni uskollisena mahdollisimman vaikeasti, se vähän pidempi sivu edellä, siis juuri sillä väärällä tavalla.

Aamiaisleivälleen juustoa mielivä I taiteili tiukasti pussiin ahdettua emmentalkönttiä esiin ja tokaisi hetken kiroiltuaan:
-Siis onks tätä juustoa vielä koskaan otettu pois täältä pussista?

Minä:
-Onpa hyvinkin.

I:
-Ooks koittanut laittaa tätä juustoa pussiin silleen päin ku se kuuluis sinne?

Minä:
-Ai koittanu? Siis kysyksä että oonko mä koittanu laittaa sitä juustoa pussiin jotenkin muuten?

I:
-Niinku... näin? (asettaa juuston takaisin pussiin "oikein päin")

Minä:
-Vai vielä koittanu! Siis totta helvetissä minä oon koittanu laittaa sitä juustoa pussiin noinkin päin! Koitin oikein kuule kaks kertaa, ja molemmilla kerroilla totesin, että sopiihan se. Että koitettu on. Mutta eihän sellasessa ole niin mitään järkeä, että ensin koitetaan ja jos kaikki menee niinku pitääkin, ni sitte luovutetaan. Joten päätin että jätetään noi koittamiset ja tungetaan se saatanan juusto sinne pussiin ihan tosissaan. Todellakin on KOITETTU!

I nauroi villiintyneelle paasaukselleni niin että vedet valuivat silmistä.

Tällaista on meillä aamiaisaikaan. Entä teillä?

Liian monta ajan mittaa

Aloitin eilisiltana Lisa Genovan romaanin Edelleen Alice. Kirja kertoo viisikymppisestä yliopiston professorista, naisesta jolla on mielekäs ura, tavallinen avioliitto ja kolme aikuista lasta, ja omien suunnitelmiensa mukaan jäljellä vielä useampi vuosikymmen aikaa jatkaa tutkimustyötään ja nauttia eläkepäivistä. Eräänä päivänä hän kuitenkin eksyy kotinurkillaan, ei löydä taloa jossa on asunut kaksikymmentäviisi vuotta. Alicella todetaan Alzheimerin tauti.

Luen ja luen, ahdistun ja olen huonotuulinen koska ahdistun, ja luen silti eteenpäin. Kiukuttelen väsymystäni, kiukuttelen kun en jaksa enää lukea. Minun on kahlattava läpi tämä tarina.

Äidinäitini on elänyt muistisairauden kanssa jo useamman vuoden. Lukuisat lääkärikäynnit ja tutkimukset eivät ole tuoneet selvyyttä sairauden syihin, ja niinpä kukaan ei tiedä, mitä on odotettavissa. Hoito on todellista hakuammuntaa: jotkin lääkkeet pahentavat tilaa, toiset taas kohentavat oloa, mutta koska hoidossa ei tunnu olevan mitään logiikkaa, niin mamman läheisiä ahdistaa. Huonoina päivinä mamma ei muista että pappa on kuollut, ja soittaa äidilleni tiedustellakseen papan vointia. Välillä mamma syyttää äitiä wc-paperin varastamisesta. Hyvinä päivinä kaikki on hyvin, kuten aina ennenkin.

Edelleen Alice pelottaa minua. Kirjan juoneen on punottu mukaan ilmeisen paljon faktatietoa, ja minulle selviää muun muassa, että Alzheimerin tauti voi olla perinnöllinen. Eikä siinä vielä kaikki: mikä tahansa tauti voi olla perinnöllinen. Äidin isä oli alkoholisti, ja sekin periytyy. Entä jos ja mitä sitten? Hätäännyn kun pelkään, että aikamme loppuu kesken. Tai mikä vielä pahempaa: että käytämme meille annetun ajan huonosti.

Myös Alicen arki rapautuvan lähimuistin kanssa myllää ajatuksiani. Alicen läheisillä on raskasta. Onko arki adhd-aikuisen kanssa samanlaista helvettiä? Bussikortin kausi on loppu, olen myöhässä eikä minulla ole aavistustakaan että mitä bussilippu maksaa, tavarat ovat jatkuvasti kadoksissa, ja iltaisin riehun väsymystäni. Vastaheränneenä en osaa edes taluttaa koiraa (se tuli todistetuksi tänä aamuna, ja eilisaamuna, ja ja ja...) Unohdan tiiviiseen muovilaatikkoon suljetun koiran liharuoan pöydälle muutamaksi päiväksi, ja tällä hetkellä kotimme haisee karmealta, kun erehdyin avaamaan laatikon. Ja ai niin, minä olen tällainen koko ajan, kauanko tällaista voi edes teoriassa jaksaa rakastaa?

Vietän syntymäpäivääni melko ankeissa tunnelmissa.

10 faktaa minusta - tarjous voimassa vain tänään

1. Pidän sateesta
2. Munin kultamunia
3. Rakastan kirjoittamista
4. Hoivaan hoitokoiraa
5. Tänään voi olla viimeinen kotitoimistopäiväni ennen eläkeikää
6. Kohta pakkaan laukkuni ja matkustan lämpöön
7. Rakastan listoja
8. Lähetin postia
9. Parasta ei ole vanheneminen, vaan se kenen kanssa sen teen
10. Hetkellinen harmonia merkitsee yleensä myrskyä, vesilasilla tai ilman. (Tämä ajatus lohduttaa minua niin paljon, että kykenen nykyään jopa nauttimaan rauhastani.)

Oon ystäväsi aina

Yhteiset ystävämme ovat kasvattaneet laumaansa koiranpennulla, elämänsä ensimmäisellä. Ja kuinka ollakaan, meistä on I:n kanssa tullut ystäviemme tuki, turva ja järkipuheen ehtymätön lähde, kun maantieteellisesti etäällä mutta henkisesti lähellä olevat ystävämme tassuttavat päivä kerrallaan eteenpäin uuden laumakokoonpanonsa kanssa. Kaoottiset tunteet ensimmäisiltä kuukausilta oman koiran kanssa nousevat aaltoina pintaan; koira on ollut jo niin kauan osa meitä, että olin ehtinyt unohtaa miten suuren järkytyksen koin, kun pentu lykättiin syliini eräälläkin suurella juna-asemalla ei niin kovin kaukana täältä. Ja voi sitä mylläkkää minkä se pieni olento toi tullessaan. Raskainta ei yllättäen ollutkaan pennun ulkoiluttaminen, ruokkiminen ja pissalammikoiden pyyhkiminen parketilta, vaan se totaalinen 24/7-sukeltaminen koiraelämään niiksi kriittisiksi ensimmäisiksi kuukausiksi. Sanon kriittisiksi lähinnä sen takia, että mistään mitään ymmärtämätön pentu järjesti jatkuvasti sekä itselleen että meille melkoisia tilanteita, ja oma lepo tuntui kutistuvan olemattomiin, kun yritimme pitää huolta siitä että tilanteet päättyisivät edes jotakuinkin onnellisesti. Lapsukainen muunmuassa kahmi suuhunsa kaiken mahdollisen. Muistan eräänkin kerran, kun koira onnistui avaamaan television kaukosäätimen paristolokeron kannen ja kaivamaan sormiparistot suuhunsa, tämä kaikki sillä välin kun minä itsekäs olento olin mennyt käymään vessassa. Palasin takaisin olohuoneeseen, havaitsin tapahtuneen, ja säntäsin hädissäni kaivamaan paristoja koiran suusta - oliko niitä alun perinkin vain kaksi, vai sittenkin esimerkiksi kolme, joista yksi on nyt tuon hirviön vatsassa??? - ja itkin hysteerisesti todettuani että paristot ovat kaikki sekä nielemättömiä että ehjiä. Myötäelän näitä tunteita nyt uudelleen ystävieni mukana, ja olen aivan sanomattoman onnellinen siitä, että olen olemassa näiden ihmisten (ja sen pienen mustan perkeleen) elämässä. Tunteiden jakaminen on ehkä jopa tärkeämpää kuin neuvominen, vaikka toki mielelläni keskustelen siitäkin, mitä pitäisi tehdä kun koira hyökkää taluttajan kumisaappaan kimppuun.

Toinen ystävä soittaa keskustellakseen orastavan parisuhteen herättämistä tunteista, ja kolmas pyytää apuani uuden cv:n laatimiseen. Neljäs ystävä saa kunnian tulla auttamaan meitä, kun pianomme täytyy siirtää syrjään kulkuväylältä aivan näinä päivinä alkavan remontin tieltä. Ystävä numero neljä sattuu olemaan muusikko, ja hän lohduttaa minua, kun en tule toimeen roudariteipin kanssa: tuota itseensä, käsiini, saksiin ja kaikkiin muihinkin mahdollisiin paikkoihin takertuvaa teippiä eivät käytä roudarit sen enempää kuin Jeesuskaan, joten minusta voi sittenkin tulla roudari. (Samainen ystävä kantaa liian painavilla tavaroilla täyttämäni laatikon eteisestä makuuhuoneeseen, joten voi olla, ettei minusta tulisi kovin kaksista roudaria muutenkaan.)

En ole järin sosiaalinen, mutta ne, jotka lasken ystävikseni, ovat minulle aivan mittaamattoman tärkeitä. Tietäkää, että olette ajatuksissani usein, vaikken osaa sitä tämän paremmin sanoiksi pukea.

Damn I'm funny!

- Miksi hevarit syövät maksalaatikkoa?
- Koska se on PAHAAAA!!!!!

Nokka loksuu ostoksilla

Nokkela nokankoputtaja läksi tänään siivet viuhtoen ostoksille Suureen ja Ihmeelliseen Kauppakeskukseen. Puoliso lähti mukaan, vaikka kiukuttelin aamulla hyvän tovin niin, että kipinät sinkoilivat. Suutuspäissämme onnistuimme siivoamaan asunnon, joten aamuriehuni oli varsin hyödyllinen: pienessä väliaikaispesässämme on nyt paljon viihtyisämpää, ja kuka tietää, josko välttyisimme tällä kertaa iltariehulta?

Ostosmatkan tavoitteena oli ostaa uusia ulkoilutamineita, kun talviset toppapuvut ja paksulla vuorilla varustetut vaelluskengät alkavat käydä turhan lämpimiksi. Meillä ulkoillaan lähes säällä kuin säällä; sadeilmoja koira ei arvosta, mutta tuivertavalta tuulelta ja roiskuvalta ravalta suojaava vaatetus on todellakin enemmän kuin tarpeen. Ja lämpimissä ja kuivissa vaatteissa on mukavaa ulkoilla. (Ihan oikeasti on. Olen rämpinyt ja riekkunut viilettävän vinttikoiran perässä mitä omituisimmissa säätiloissa - ja aivan onneni kukkuloilla, kun ei tarvitse palella ja kärvistellä.)

Hypistelimme ulkoilupukuja ensin Stadiumissa. Ei, ei, ei. Tarjouksessa olevat asut olisivat irronneet parhaimmillaan kahdeksallakympillä, mutta jos sekä malli että värit tuntuvat vääriltä, niin ei auta. Normaalihintaisista takeista olisi saanut pulittaa satasen, housuista jopa toisen mokoman. Partioaitan pukujen hintataso oli sama, ja lähes kaikki tukevat kesävaelluskengät maksoivat yli kaksisataa euroa pari. Jaahas. Halosella oli alennuksessa hyvä valikoima laadukkaita takkeja ja housuja - mutta puvusta olisi sittenkin saanut maksaa vähintään toistasataa euroa. Siis mitä ihmettä?! Kenellä näihin on muka varaa, ja minkä helvetin takia ulkoiluvaatteet edes maksavat näin paljon? Talvivaatteet ostin jonkun sortin alennusmyynnistä, miten satuinkaan löytämään niin sopivat viime syksynä.

Puoliso tuskastui kauppailuun, minä en ihan vielä, mutta toisaalta voimia täytyy aina muistaa säästää siihen vihoviimeiseen taisteluun: ruokakauppaan. Minä VIHAAN supermarketteja. Vihaan valtavia ostoskärryjä joiden aisa ulottuu minua ehkä leukaan, vihaan ihmispaljoutta ja meteliä, vihaan kovaäänisistä kieahtelevia kuulutuksia jotka muistuttavat tekemään loton tai ostamaan Sitäjatätä Tuikitarpeellista, ja niin edelleen. Vihaan sitä, että tavarapaljoudesta pitäisi osata etsiä ne mitä tällä kertaa oikeasti tarvitaan. (Ei, meillä ei yleensä ole ostoslistaa.) Ounastelen, että kauppojen hyllyleiskoja vaihdetaan parin viikon välein jonkun mystisen salaliiton valjastamana.

Ja taas mennään. Viidenkymmenen sentin kolikko sen valtavan hyökkäysvaunun nieluun, helvetin porteista sisään, ja homma käyntiin. Koiralle lihaa, päivällistarpeita (onneksi sipuleita saa valita itse ja ihan kaikessa rauhassa!), ehkä varastoon niitä ja näitä säilykkeitä joista taikoo hetkessä herkullisen tacoveneaterian, kahvi- ja teehyllyn ohi kiltisti laput silmillä koska kaapissa on kahdeksaa eri kahvia ja kahtakymmentäviittä eri teetä, mutta tuoremehua haluan... ja jugurttia. Jugurttia! Aamupalalla on niin mukavaa syödä vähän jugurttia. Viileää, pehmeää ja juuri sopivaa, sellaista mikä menee alas vaikkei ole oikeastaan nälkäkään.

Puntaroin tarkasti, taas kerran. Kahdensadan gramman annospurkki maksaa tuon verran, ja nyt sattuu olemaan niin, että melkein kaikki kilon paketit maksavat tämän verran ja tulevat siten huomattavasti kalliimmaksi kuin viisi erillistä pikkupurkkia. Mutta on varmasti luontoystävällisempää ostaa kilon purkki? Lempimakuani vadelma-boysenmarjaa ei taida saada kuin kilon tölkissä, joka on sikana kalliimpi kuin kilo muuta jugurttia pieninä purkkeina. Mutta kun mutta kun, ne muovipurkit. Inhoan muovipurkkeja, ja sitä kamalaa foliokantta, jolla sitäpaitsi voi hyvinkin viiltää ikävästi haavan kieleensä (testattu on). Minulla on vessahätä, ja päätöksenteko on tuskallista. Otan kilon purkin marjajugurttia, joka on melkein yhtä halpa kuin viisi pientä purkkia, mutta joka on rasvatonta ja siis sisältää hengenvaarallista aspartaamia.

Ruisleipää ei tässä maailmankolkassa osata tehdä ollenkaan joten en järin hämmästy kun ei sitä ole kaupassakaan tarjolla, mutta bussipysäkkien mainostauluissa minua hätyytellyt uutuusjäätelö on tylysti loppu. En saa sitä kirottua jäätelöäkään, ja niinpä sadattelen tuotelanseerausten suunnittelua, tilaus-toimitusketjuja ja liian tehoavaa ulkomainontaa.

Ostosreissun jälkeen olen uuvuksissa ja nyreä ja räjähtämäisilläni vessahätääni, mutta onneksi kotona on vessa, ja päiväulkoilua odottava pieni touhotin. Hitot ulkoiluvaatteista, tänään ei sada, ja parasta elämässä on juokseva vinttari, tässä ja nyt.

Nihkeästi, nihkeämmin, huhtikuu

Tänään kaikki on ei ja minun tekee mieli luovuttaa.

Opinnäytetyö ei ota sujuakseen. Nelijalkainen perheenjäsenemme potee kiimaa, ja polte päästä kylille juoksentelemaan purkautuu surkeana vinguntana ja edestakaisin harhailuna. Pinnaa kiristää, jatkuva vinkumisen ääni ärsyttää, ja samalla sydän käpristyy kasaan kun eläimen surkeus tuntuu niin pahalta. Ulkoilemme kyllä, välillä vähän, mutta ankara siitepölyallergia ja kodin ulkopuolella kimppuun hyökkäävä ahdistus pitävät minut enimmäkseen sisätiloissa. Ja on aivan sama kuinka paljon tuota ulkoiluttaa, se piippaa sisällä kuitenkin, ajattelen.

[Ulkona on pelottavaa. Minua pelottaa. En halua kävellä sitä tai tätä katua, koska siellä voi ihan varmasti olla Joku Pelottava. Paniikkikohtaukset ovat poissa, mutta pelko pysyttelee edelleen kannoilla. Vaikka nyt piti jo olla helpompaa. Pienet edistysaskelet eivät tunnu miltään, vaikka eilenkin uskalsin sitä ja tätä.]

Hairahduin ostamaan Lidlistä valmista currya tähteeksi jääneen riisimössön kera nautittavaksi, mutta luovutan kolmannen haarukallisen jälkeen. Aivan järkyttävää tavaraa: maku muistuttaa aspartaamin, tiskiaineen, kesäkurpitsan ja jonkin vähän tulisen yhdistelmää. Pengon nyreänä kaappeja.

Mieleni talossa on lasiset seinät.