Ei turhaa tummat päivät

Suomalaisuus herättää ristiriitaisia tunteita. Kylmä viima salpaa hengen, ja pimeyttä riittää joka aamu vähän pidemmälle. Lasken aamuja vuoden lyhimpään päivään – enää kaksikymmentäseitsemän, sehän on oikeasti tosi vähän, eikö niin? Ja siitä on enää pieni askel siihen kun pimeä vihdoin antaa periksi ja karkottaa möröt matkoihinsa. Täytyy olla.

Mutta. Pimeässä aamussa pitkähelmaista yöpaitaa ja villasukkia etsivät kädet, törmäilen ja pudottelen, epäilen itseäni ja uunin digitaalikellon punaisia numeroita. Mieli herää hitaasti, oikeastaan vasta sitten kun kipitän talvitamineisiin paketoituneena ulos, kohti bussipysäkkiä ja uutta työpäivää. Taivaanranta paljastuu viipale kerrallaan, seison pysäkillä yhtä viluisena kuin muutkin, mutta katse käännettynä päinvastaiseen suuntaan. Tätä pimeyden ja valon vaihtelua ei vaan voi nähdä missään muualla, ja pohjoisen valon ihmeen vuoksi olen valmis maksamaan rintakehän päällä mellastavan pimeän, lumen ja ahdistuksen raskaan hinnan. Ja lauantaisen saunavuoron aikana tapahtuu lisää ihmeitä: kerrostalon takapihan sijasta astummekin keskelle taikametsää, jossa pimeys on vain taiten valittu taustaväri hiljalleen sataville lumihiutaleille ja kodikkaasti valaistuille ikkunoille. Kaksi niistä on meidän, suippokuonoisat ystävämme odottavat, odottavat kotiinpaluutamme ja hetkeä jona on aika käpertyä tiiviiseen lämpöön, yhteisten peittojen alle.