Eksyksissä

Kodinvaihtopuuhat haukkaavat suuren osan käytettävissä olevasta ajasta ja energiasta, ja stressi tuntuu tekevän ihmeitä muun muassa aistiyliherkkyydelle. Astioita kolisteleva, sormiaan naputteleva, lauleskeleva ja ilman ennakkovaroitusta halaamaan erehtyvä I saa säksättävää palautetta tämän tästä. Kaikki hiertää, kutittaa ja ärsyttää. Iltakävelyillä salpautuu henki: taas yksi päivä lähempänä muuttoa, taas yksi päivä vähemmän aikaa. Enkä jaksaisi siivota, puunata, jännittää, odottaa ja pettyä taas ja taas ja taas.

Kunnes kodillemme löytyy ostaja.

Kuukausia kestänyt jännitys, vouhotus ja eteenpäin painamisen raivo voi nyt päättyä. Pitäisi kai osata olla iloinen, mutta mieli onkin tyhjä, väsynyt ja sumea. Olen jo viikkoja haikaillut hetkeä jona saa keskittyä vain ja ainoastaan uuteen kotiin, mutta kun I suunnittelee innoissaan huonekalukauppoihin lähtemistä, katson surkeana otsatukan alta: onks pakko? Minä en vaan kertakaikkiaan jaksaisi. En jaksa kuvitella, miltä tämä tai tuo huonekalu uudessa kodissamme näyttäisi, kun en jaksa edes muistaa millainen uusi kotimme on. Niinpä I kertoo minulle iltasatuja. Alakerrassa meillä on keittiö, jonka nurkassa on jääkaappi ja pakastin...

Onneksi hernenokkaisaan maailmaan mahtuu myös pieniä ja helposti hallittavia asioita.

Saan tylyn karhukirjeen kesäkuussa maksamatta jääneestä laskusta.

Ostan viilenevän sään ja palelevan pään lämmikkeeksi pirteän pinkki-vaaleanpunaraidallisen pipon. Ja ihan lähipäivinä täytyy kaivaa talvivaatteet kellarin uumenista – mitä muita lämpimiä hankintoja olisi perusteltua tehdä? (Haaveilen edelleen parista maailman lämpimimpiä talvisaappaita.)

Television ääressä löhöämiseen äärimmäisen karsaasti suhtautuva minäpuoli saa väistyä hömppäsarjan uuden tuotantokauden tieltä.

Syksy tuo mukanaan myös palan lämpöä, kun saunavuorot palaavat kesätauolta. Hieron kiristäviä pohkeitani karkearakeisella piparminttukuorinnalla, joka tuoksuu niin taivaalliselta, että sitä tekisi mieli maistaa.

Iltaisin käperryn peittojen alle, huojentuneena, valoisampien päivien toivossa. Öisin kaikki onkin toisin. Unet ovat värikkäitä ja hassuja. Särtsikkäästi lyhyttukkaiselle ystävälle on yhtäkkiä ilmestynyt pitkä filmitähtikampaus. Entinen kämppis ilmestyy yllättäen tanssikoulun pukuhuoneeseen sonnustautuneena vaaleanpunaisiin balettitamineisiin. Firmasta, jonka nettisivuille naureskelimme taannoin työkaverin kanssa, tuleekin asiakas. Herään sätkiviin jalkoihin, sekä omiini että kylkeeni tiiviisti painautuneen pikkukoiran. Koti on tässä, vaikka osoite vaihtuisi.

Perillä on tuolla edessämme jossain
mennään, mutta ajetaan hiljempaa.

(PMMP: Matkalaulu)

Ei ainakaan tänään

Sanonko että voi vittu mikä maanantai.

Jos menette lupaamaan asiakkaalle, että homma on maanantaina valmis, niin älkää nyt saatana ainakaan mulle sitä kertoko. Älkääkä ainakaan missään tapauksessa tulko länkyttämään vitun viideltä maanantai-iltapäivänä, että mä kyllä kai lupasin nämä maanantaiksi.

Ja, voi vitulla päähän, ÄLKÄÄ TULKO RUIKUTTAMAAN MULLE MITÄÄN MUUTAKAAN sellasella "missäs täällä nyt mennään" -asenteella. Tai, jos on ihan pakko, niin pitäkää ne vitun naamanne kurissa kun minä sanon että kysy nyt saatana suoraan mitä haluat tietää äläkä kitise siinä.

Koska, voi vitun vitun VITTU, mulla menee tollasesta apinailusta pelimerkit vinoon. Ne ovat ihan saatanan sekaisin vielä tanssitreeneissäkin, ja saan kunnian viettää nöyryyttävän tunnin peilisalissa, lähinnä miettien että kumpi vitun oikea. Siis käsi. Jalkojahan mulla ei tänään ollutkaan mukana, voi hevon helvetti.

Tunti päättyy. Juoksen sateeseen, jonka takana odottaa maailmanloppu.

Paskaduunia

Palaveri kestää ja verensokeri laskee. Käsillä oleva tehtävä on vaikea, mistä syystä keskustelu rönsyilee sinne ja tänne ja päätyy lopulta rakennusalalle.

Työhullun duunarin tyttärenä puolustan metsäisiä asenteitani niin että ovenkarmit rytisevät. Meidän suvussa tehdään töitä kunnes kaadutaan saappaat jalassa. Työ käy toki myös vapaa-ajanvietteestä ja elinkeinosta, mutta työnteko on ankara, ikuisesti ylittämätön itseis(/ihmis)arvo. Niinpä työkaverin puolihuolimattomasti heitetty kommentti kortistossa makailemisesta roihauttaa ärtymykseni ilmiliekkeihin. Ilmoitan jäätävästi siirtyväni kortistoon hetimiten, olenhan suomalaisen perimäni puolesta siihen suorastaan velvoitettu. Katson parhaaksi poistua paikalta ennen kuin irtisanon itseni suutuspäissäni.

Tuttu ja turvallinen juustopatonki helpottaa oloa. Seurailen lounaskahvilaan sisälle eksynyttä lintupoloa, sen hätäistä pyrähtelyä ja hämmentynyttä sirkutusta.

Metsästä minäkin olen tänne eksynyt, valkokaulushommiin.

Mitä? Koska? Hä?

Asunnon vaihtaminen vie yllättävän paljon voimia, eikä ainoastaan oman asunnon myymiseen liittyvän jännittämisen ja poikkeuksellisten vapaa-ajan kuvioiden takia. Vajoan hetkittäin äärimmäiseen epätoivoon, ja koetan selvittää ahdinkoni läpi I:lle, että aikakäsitykseni on nyt lujilla.

Hahmotuskykyni rajoittuu nimittäin pääsääntöisesti kuluvaan viikkoon. Viikon vaihtuminen tuntuu aina jotenkin väkivaltaiselta, ja välitilassa kiemurteleminen notkauttaa mielialaa sunnuntai-iltaisin. Mutta kun saan mieleeni vyöryvät tulevan viikon työt ja treenit ja muut vastaavat aikatauluasiat järjestykseen, menee hutera olo ohi. Pääsen kiinni uuteen ajanjaksoon; tämä viikko on nyt, ja kaikki sen jälkeen tulevat tapahtumat ja asiat ovat kaukana. (Minun on hirvittävän vaikeata luvata esimerkiksi tehdä jotakin tai lähteä johonkin, jos ajankohta on kauempana kuin kuluvalla viikolla. Mistä minä tiedän missä hantissa elämäni on, sanotaan nyt vaikka viiden vuoden päästä? Tai kuun lopussa?)

Nyt on kuitenkin taivuttava pidemmälle. Teemme kaupat uudesta asunnosta lokakuun lopulla, ja loka-marraskuun vaihteessa pääsemme muuttamaan uuteen kotiin. Muuttoon on ikuisuus, enkä jaksa liiemmin vaivata asialla päätäni, koska en viitsi odottaa kovin aktiivisesti jotakin mikä tapahtuu minun näkökulmastani kahden viikon viiva sadan vuoden kuluttua. Välillä ajatukseni kuitenkin karkaavat tulevaisuuteen: millaiset wc-pöntön kannet voisimme uuteen kotiin hankkia? En jaksa odottaaaaaaaaaaa!!! Matkassa on myös mutka nimeltä nykyisen asunnon myyminen. Meillä on samat kaksi kuukautta aikaa sen myymiseen, ja pitkä aika tuntuukin yhtäkkiä lyhyeltä, hektiseltä. Enkä minä pysy enää perässä, vaikka kuinka koetan kurkottaa natisevin ajatuksin eteenpäin. Olen malttamaton ja innoissani, tuskastunut ja kauhuissani, huolestunut ja samalla jotenkin ihan pimennossa. Ei ihme jos väsyttää kun kapasiteetti on kovilla, ja toisaalta pinnistely pitää hereillä öisin.

Niinpä käyn päivisinkin enemmän ja vähemmän vajaalla. Töissä on meneillään mielenkiintoisia projekteja, mutta iltapäivän väsymyspiikki iskee äkkiä, raskaana. Sitäpaitsi viimeisin Equasym-erä on päässyt kulumaan loppuun, enkä ole ehtinyt hakea apteekista lisää. Viikonloppu kaikkine asuntonäyttöineenkin sujuu hyvin viimeisiä Equasymejä säännöstellen ja kakkoslääke Medikinetin varassa, mutta maanantain työpäivä ja tanssitreenit ehtivät jo stressata vähän – kunnes muistan, että olen säilönyt työpöydän laatikostoon muutaman sinivalkoisen kapselin unohdusten varalta. Hahaa, hyvä minä! Kaivelen liuskan valmiiksi esille, ja löydän laatikkoa penkoessani litteän tonnikalapussin. Naureskelen oravantouhuilleni, varsinkin, kun olen ruokkinut koirat aamulla eräänlaisella eläin-einesruoalla. Jota olen hamstrannut kaappiin lähinnä siksi, että unohdan toisinaan ottaa nelijalkaisten ruoat ajoissa pakastimesta pöydälle sulamaan.

Iltapäivällä I soittaa ja kertoo, että asuntoamme on tulossa katsomaan muuan pariskunta. Jännitys singahtaa taas pari pykälää korkeammalle. Joko nyt tärppäisi? Asunto on kuitenkin ollut myynnissä vasta... reilun viikon?

F90.0

herään heikkona sylistä syvänteen
jään pinnalle makaamaan
taas surukimput ja seppeleet
syttyvät soihtuina palamaan

verhon takana odottaa miilun mies
savua puhaltaa ahdinkoon
varastaa nuotion laidoilta valkeaa
värjää nokirenkaita kattoon

olen pyörteessä matkalla bensiiniin
mutta suojelet sukeltajaa
tulitikkuni nipistät sammuksiin
et päästä kauaksi uimaan

ääni säröisen aamun valaisee
käsi viivani ehjiksi piirtelee

kuka kadonneen lapasen taas kerran etsii
ellet sinä sitä tee.

Odotusta

Ensimmäinen syyskuuta. Ensimmäinen oikea syysaamu, sellainen, jona palellaan bussipysäkillä ja kirotaan liian kevyttä kesävaatetusta. Ohuiksi sumukerroksiksi tiivistyvä kosteus tunkee paidankauluksesta sisään. Hyppelen kärsimättömänä.

Toisessa kaupungissa, toisen bussipysäkin lähellä, odottaa uusi koti. Minä tiedän missä ja millainen se on, enkä malttaisi odottaa läpi aamujen jotka meitä vielä erottavat.