Mitä? Koska? Hä?

Asunnon vaihtaminen vie yllättävän paljon voimia, eikä ainoastaan oman asunnon myymiseen liittyvän jännittämisen ja poikkeuksellisten vapaa-ajan kuvioiden takia. Vajoan hetkittäin äärimmäiseen epätoivoon, ja koetan selvittää ahdinkoni läpi I:lle, että aikakäsitykseni on nyt lujilla.

Hahmotuskykyni rajoittuu nimittäin pääsääntöisesti kuluvaan viikkoon. Viikon vaihtuminen tuntuu aina jotenkin väkivaltaiselta, ja välitilassa kiemurteleminen notkauttaa mielialaa sunnuntai-iltaisin. Mutta kun saan mieleeni vyöryvät tulevan viikon työt ja treenit ja muut vastaavat aikatauluasiat järjestykseen, menee hutera olo ohi. Pääsen kiinni uuteen ajanjaksoon; tämä viikko on nyt, ja kaikki sen jälkeen tulevat tapahtumat ja asiat ovat kaukana. (Minun on hirvittävän vaikeata luvata esimerkiksi tehdä jotakin tai lähteä johonkin, jos ajankohta on kauempana kuin kuluvalla viikolla. Mistä minä tiedän missä hantissa elämäni on, sanotaan nyt vaikka viiden vuoden päästä? Tai kuun lopussa?)

Nyt on kuitenkin taivuttava pidemmälle. Teemme kaupat uudesta asunnosta lokakuun lopulla, ja loka-marraskuun vaihteessa pääsemme muuttamaan uuteen kotiin. Muuttoon on ikuisuus, enkä jaksa liiemmin vaivata asialla päätäni, koska en viitsi odottaa kovin aktiivisesti jotakin mikä tapahtuu minun näkökulmastani kahden viikon viiva sadan vuoden kuluttua. Välillä ajatukseni kuitenkin karkaavat tulevaisuuteen: millaiset wc-pöntön kannet voisimme uuteen kotiin hankkia? En jaksa odottaaaaaaaaaaa!!! Matkassa on myös mutka nimeltä nykyisen asunnon myyminen. Meillä on samat kaksi kuukautta aikaa sen myymiseen, ja pitkä aika tuntuukin yhtäkkiä lyhyeltä, hektiseltä. Enkä minä pysy enää perässä, vaikka kuinka koetan kurkottaa natisevin ajatuksin eteenpäin. Olen malttamaton ja innoissani, tuskastunut ja kauhuissani, huolestunut ja samalla jotenkin ihan pimennossa. Ei ihme jos väsyttää kun kapasiteetti on kovilla, ja toisaalta pinnistely pitää hereillä öisin.

Niinpä käyn päivisinkin enemmän ja vähemmän vajaalla. Töissä on meneillään mielenkiintoisia projekteja, mutta iltapäivän väsymyspiikki iskee äkkiä, raskaana. Sitäpaitsi viimeisin Equasym-erä on päässyt kulumaan loppuun, enkä ole ehtinyt hakea apteekista lisää. Viikonloppu kaikkine asuntonäyttöineenkin sujuu hyvin viimeisiä Equasymejä säännöstellen ja kakkoslääke Medikinetin varassa, mutta maanantain työpäivä ja tanssitreenit ehtivät jo stressata vähän – kunnes muistan, että olen säilönyt työpöydän laatikostoon muutaman sinivalkoisen kapselin unohdusten varalta. Hahaa, hyvä minä! Kaivelen liuskan valmiiksi esille, ja löydän laatikkoa penkoessani litteän tonnikalapussin. Naureskelen oravantouhuilleni, varsinkin, kun olen ruokkinut koirat aamulla eräänlaisella eläin-einesruoalla. Jota olen hamstrannut kaappiin lähinnä siksi, että unohdan toisinaan ottaa nelijalkaisten ruoat ajoissa pakastimesta pöydälle sulamaan.

Iltapäivällä I soittaa ja kertoo, että asuntoamme on tulossa katsomaan muuan pariskunta. Jännitys singahtaa taas pari pykälää korkeammalle. Joko nyt tärppäisi? Asunto on kuitenkin ollut myynnissä vasta... reilun viikon?