Päättymätön

Asiat selviävät. Jotkut paremmin, toiset taas huonommin.

Paremmin-osastolle menee se, että solmut työmaalla lähtevät aukeamaan. Menetelmäkin on mitä perinteisin. Kerään aamusta tyhjällä mielellä rohkeuteni ja nappaan sitä väärää tyyppiä hihasta kiinni, ehdotan juttutuokiota. Kaksi mukillista kahvia sekä kaksi naista, ei edes kovin eri-ikäistä, aivan eri asemassa, mutta – tämä tuli yllätyksenä – silti tasavertaisina. Suurin osa koko härdellistä on silkkaa väärinkäsitystä.

Paremmalle puolelle putoaa kai sekin, että vesivahingon uhriksi joutuneeseen kotikoloomme ilmestyy vihdoinkin ainakin jonkinlainen korjausryhmä. Tyhjennämme eteisen kaappeja yötä myöten, järjellinen varoaika ennen projektin alkamista on ylellisyys johon ainakaan meillä ei ilmeisesti ole varaa, mutta tapahtuupahan edes jotain. Auki repsottava eteisen nurkka on ehtinyt masentaa jo aika pitkään.

Kaikista huonoin juttu on se, että raidallisen rikkinäistä selkää ei ehkä vaan voi korjata. Lääkäri on sitä mieltä, että meillähän menee hyvin: koiralla ei ole halvausoireita, se ei onnu, eikä liioin näytä potevan minkäänlaisia kipuja. Ei niin, ellemme anna sen juosta vapaana. Sydän puristuu kokoon. Ihminen on suuressa viisaudessaan jalostanut vinttikoiran juoksemaan, joten sen kohtalo on juosta. Mitä muuta tuo pieniaivoinen pitkäkuono muka elämältään haluaisi? Sehän on tuulen koira, kaikki neljä tassua enimmäkseen ilmassa. Lääkäri on myös sitä mieltä, että voisimme kysyä toista mielipidettä eläinsairaalasta, jossa on enemmän asiantuntemusta selkäkirurgiasta. Päätämme tehdä niin.

Itkemme vuoron perään koko kotimatkan, ja se on piinaavan pitkä. Sade piiskaa tuulilasia, sanat kompastelevat toisiinsa. Itsekkyyden ja yrittämisen raja on hiuksenhieno. En tiedä, kummalla puolella seison: totta kai minä haluan pitää raidallisen luonani, ja totta kai minä haluan tarjota sille elämisen arvoista elämää. Kuinka paljon minulla on oikeus sitä rajoittaa? Ja millä ihmeen vaa'alla tämän asian voi edes punnita?

Liian isoja paloja

Sekin yksi duuniin liittyvä paska näyttää täältä katsoen aika pieneltä.

Raidallisen selkä on taas kipeä ja jäykkä. Pyyhin ulkoilusta märkiä takatassuja taiten. Seurailen huolestuneena varovaisia, epäsymmetrisiä liikkeitä. Pakenen syyttävää katsetta kun pujahdan isoksi kasvaneen pikkukoiran ja pallon kera ovenraosta ulos. Kotiin palattuani kosketan niin hellästi ja pehmeästi kuin osaan. Sydän murtuu pienen palasen lisää joka ikinen kerta.

Paras ystävä painii toisaalla isojen asioiden kanssa. Suru tuntuu etäisyyden yli, kun olemme puhelimen välityksellä hetken vieretysten.

Tärkeimpiin asioihin voi vaikuttaa niin häviävän vähän.

Jos jumalat puhuisivat

Kaivan maanantaina töistä palattuani ja erinäisiä kotiutumisrituaaleja suoritettuani kännykän laukusta. Yksi puhelu tullut. Eno on soittanut.

Sisällä jysähtää. Jotain on tapahtunut, joku on kuollut, mitään muuta selitystä ei kerta kaikkiaan ole. Ei meidän suvussa soitella, paitsi minä ja äiti. Soitan takaisin, ja suru-uutisiahan sillä oli: äidin setä on kuollut aikaisemmin iltapäivällä.

Minulle iskee hätä. Eno ei ole saanut äitiä kiinni. No eipä kai, koska äiti on lomalla kaukoidässä, ja käyttää kommunikointiin sikäläistä prepaidia. Jonka numeroa enolla ei tietenkään ole; mitäpä sillä, kun ei ole ollut tapana puhelimessa liiemmin juoruilla? Katson kelloa. Siellä kaukana on yö, en arvaa soittaa, mutta pakkohan minun nyt jotain on tehdä. Lähetän viestin: Soitatko kun luet tämän. Joidenkin minuuttien kuluttua hoksaan, että kun äiti lukee viestin, olen minä puolestani unten mailla. Äiti ei soita, mutta huolehtii sitäkin enemmän. Enkä halua sitäkään. Lähetän perään toisen viestin. Olen pahoillani kun kerron tekstarilla, mutta Jaakko-setä kuoli tänään. Äiti vastaa melkein heti, kiittää kun kerroin. Yleensä äiti on parinsadan kilometrin päässä, siinä ihan hollilla oikeastaan, mutta juuri nyt välissämme on vuorokauden kolmannes. Äiti on aivan hirvittävän kaukana.

Tulee uusi päivä, arki ja työ. Lähin esimieheni pyytää heti aamusella palaveriin; koeaikani on puolessa, joten mehän voisimme pitää pienen keskustelun, eikös? Sanon totta kai, mutta sisällä huutaa taas. Ei vittu, ei näin. Nyt tulee nimittäin monoa.

Kyllä, olen hemmetin hyvä siinä mitä teen -- ja kyllä, suorasukaisuuteni ja kulmikkuuteni on aiheuttanut närää väärässä tyypissä. Yksi väärin ymmärretty työohjekin on, joskus käy niin, mutta perusongelma on selvä: naama ei miellytä. Vastailen asiallisesti. Kerron, että tulen tärkeän asiakkaan kanssa itse asiassa loistavasti toimeen alkuköhimisten jälkeen, ja että alun sopeutumisen jälkeen kaikki näyttää omasta mielestäni menneen oikein nastasti.

Keskustelu on todella omituinen, ja mikä pahinta, asia jää auki. Esimieheni toteaa tahdittomasti ohitseni paikalla olevalle hr-päällikölle jotakin sen suuntaista, että niin pitäis varmaan päättää että jatkuuko tuon Hernenokan hommat koeajan jälkeen vai ei. Katson muualle. Niin varmaan pitäisi.

Olo on koko loppupäivän aivan sietämätön. Työtoverini, siis ne joille päätän asiasta avautua, ovat aivan raivoissaan. Neljä kollegaa ilmoittautuu suorin tein puolestapuhujikseni: noin ei vaan voi tehdä, ja minua ei nyt haluta menettää. Valmistelen perjantain tärkeää asiakastilaisuutta naama peruslukemilla, mutta oikeasti olen aivan helvetillisen hukassa.

Vasta kotimatkalla hengitän ja katson ulos bussin ikkunasta. Maailma näyttää ohikiitävän hetken terävältä, selkeältä, yksinkertaiselta.

Kai tälläkin, kuluneen vuorokauden tapahtumilla, joku tarkoitus on.

ABC

Flunssa on kukistunut, astma asettunut, ja valovuodelta tuntunut hapeton kausi on tältä erää ohi. En muista, koska olen viimeksi voinut näin hyvin. En yski jatkuvasti, niin sanotusti lämpimikseni, ja ulkona liikkuminen tuntuu aivan taivaalliselta. Mikä helvetti siinä on, että vaikka tietää astman salakavalan luonteen varsin hyvin järjellään, niin itseään ei vaan voi kuunnella? Tai edes muita? Muutama viikko sitten I paikansi minut näppärästi kaupan sovituskopista, koska tunnisti yskäni. Ryhdyinkö mihinkään korjaaviin toimenpiteisiin, meninkö lääkäriin? En. Toivon suhtautuvani hengellisiin asioihin jatkossa vähän huolellisemmin. (Tulkaa vaan sanomaan, jos tämän tästä toistuvista yskähdyksistä uhkaa tulla tavanomaista taustaääntä. Itse sitä on tosi vaikeaa huomata.) Viikon päätteeksi olemme juuri sopivasti terveitä lähtemään päiväksi koiraharrastuksin liittyvään koulutukseen, joka järjestetään jostakin tuntemattomasta syystä huoltoasemalla keskellä ei mitään. Eihän se suoranaista juhlaa ole, pitkä rupeama ahtaassa bunkkerimaisessa kokoustilassa valkokangasta tuijotellen, mutta tuleva kisakausi kutittaa suloisesti. Kevät tulee, ja se tulee ihan pian! Kotiin palattuamme kiskomme ulkoiluvaatteet niskaan ja lähdemme kävelylle hämärään iltaan. Koirat kirmaavat, rapa lentää, elämänriemuisa haukku täyttää maailman. Kuuntelen sitä, ja helposti kulkevaa happea. Ikään kuin hengittäisin keuhkoihin virtaavan hapen mukana valoa, ilmaa, vapautta, hyvää oloa, hiljaisuutta.

Mykkä sielu

Keräilen itseäni sunnuntaina uuteen työviikkoon, vaan turha on vaiva. Surkean olon syy on kuume. Lähden aamulla vastahakoisesti lääkäriin, koska tarvitsen lääkärintodistuksen. Tuomio: astma voi harvinaisen huonosti. Ääni on ollut viikon missä lie, joten nokka on pidettävä soukalla. Naama kiinni. Turpa tukossa. Kunnes ääni palaa takaisin. (Mistä mä sen tiedän, jollen testaile tilannetta tämän tästä? Rää rää!) Töihin ei tietenkään ole asiaa.

Hiljaisuus tuntuu hämmentävän yksinäiseltä. Vieressä yskivä I ei jaksa seurustella, enkä minäkään. Minua pelottaa. Vajoan hitaasti mutta varmasti omien muurieni takana.

Laumaelämä

Uusi eläinystävä, puikkonokka numero kolme, ei ollut suunnitelmissa vielä pitkään, pitkään aikaan. Kunnes kävi niin, että eräätkin pennutussuunnitelmat pistivät pakan sekaisin. Jos se nyt oli missään järjestyksessä alun pitäenkään.

Huoli kahdesta vinttikintusta on painanut huomaamatta kasaan, mielen viistoon. Olen kelannut yöpimeät ja päiväkaudet, voisinko sittenkään ottaa vastuulleni vielä kolmatta. Parkunut I:lle keittiön pöydän ääressä, etten kestä enää yhtään enempää huolta, surua ja epäonnistumisia. Että tässä on jo ihan tarpeeksi. Kulmikas, kuluttava kauhu istuu olkapäällä.

Pennunhaju houkuttaa silti. Kutsumme itsemme kylään tutustumaan kaverin pian kolme kuukautta vanhaan pentuseen, ja siinä se nyt häärää. Raitapaitainen, lapiotassuinen, tomera jässikkä. Tekisi mieli sanoa että pieni, kaverihan nousee vielä yhdellä kädellä ilmaan, muttei sitten kuitenkaan. Mustat silmät tapittavat uteliaana ja itsetietoisena uusia naamoja. Hampaat tarttuvat äkkiarvaamatta kämmensyrjään. Pienet naskalit sattuvat aivan perkeleesti, ja luonnetta on ainakin yhtä paljon kuin puruvoimaa. Sehän on kuin raidallinen pienenä, siis aivan sietämätön tapaus.

Kuulumisten vaihtamiseen pitää aluksi keskittyä kulmat kurtussa, eikä vähiten raivokkaiden pusuhyökkäysten takia, mutta eläimet rauhoittuvat pikkuhiljaa, oikaisevat kuka mihinkin. Musta neiti tunkee syliin, olen sitä hoitanut ja pallutellut monet kerrat. Ystävä laskee eteeni tuoksuvan teekupin, ja lopulta juttu alkaa luistaa. Puhumme siitä, miten nämä kummalliset, itsepäiset, monesti niin epäkoiramaiset eläimet jaksavat kiehtoa aina vain. Kertoilen paitsi mietteitäni mahdollisesta kolmannesta koirasta, myös siitä, mikä kahden kotona olevan kanssa puristaa. Ja ystävä kuuntelee. Pitkän linjan harrastaja on kahlannut läpi yhden sun toisenkin ryteikön ja ymmärtää myllerrystä. Silittää syliinsä sammahtanutta pikkuotusta.

Onneksi tulevaisuus ei ole nyt. Valoa on vielä aivan liian vähän.

Puhumisia

Flunssaisen raadon osa on maata raatona. Kiemurtelen kotona keskiviikon ja torstain, perjantaina lähden toimistolle, veto vaan on edelleenkin poissa. Paikallaan oleminen on yhtä helvettiä, vaikkei jaksaisi tehdä oikeastaan mitään. Kirottu levottomuus. Vasta äärimmäisen pakon edessä kaikki hidastuu.

Eijaksamitääniys on kumma kyllä vapauttanut tilaa puheelle, vaikkei ääni kulje kunnolla. Puhumme meistä ja muista. Maailman ja kaiken maailmaan mahtuvan puheen ymmärtämisen vaikeudesta, vaikeista asioista, vanhoista asioista. Siitä mitä on, ja miten sitten olisi jos ei näin.

Voisimme nimittäin valita toisinkin. Kahdelle ihmiselle ja 2+n eläimelle sopivan paritalonpuolikkaan sijaan voisi olla ihan oma mörskä jossakin. Lauma voisi kasvaa eläinten lisäksi myös pienillä ihmisillä.

Puhe tekee hyvää. Puhaltaa pois pilviä, hämmentää syviä vesiä, nostaa pintaan sellaista mikä pysyy piilossa, kun keskeneräisille ajatuksille ei ole antaa tilaa eikä aikaa. Tämä pitäisi osata tehdä pari kertaa vuodessa ilman että toinen yskii samalla keuhkojaan pihalle.

Katselen vaivihkaa I:tä, joka istuu sohvalla ja pelaa Nintendoa. Siinä se nököttää ja kököttää, minun kotini.

Pihalla

Vitun flunssa.

Ääni on poissa ja olo eilistä kurjempi. Aamulla ensimmäiseksi muistan unohtaneeni käynnistää kuivurin. Avaan luukun ja totean, että vaatteet ovat märkiä, eivätkä ne tuoksu kovin hemaisevalle. Sullon pyykit takaisin pesukoneeseen. Ja maailma pelastuu, perkele.

Toiseksi: pikkukoira piippaa lakkaamatta. Sillä on ehkä pissahätä. Kohtapian tajuan seisovani keskellä tietä pelkässä Marimekon pallopaidassa, Emut jalassa, ilman silmälaseja, kahdeksantoista asteen pakkasessa. Melko fiksu peliliike, vai.

Palaan takaisin sisään, mätän ruokaa peltikuppeihin ja käsken koirat syömään. Pikkukoira ei pääse, koska olen unohtanut vapauttaa sen remmistä, joka roikkuu eteisen naulakossa. Käyn irrottamassa remmin naulakosta ja rojahdan olohuoneen matolle.

I seuraa tapahtumia ja ilmoittaa, että nyt on mentävä takaisin lepäämään, eikä yhtään minnekään muualle. Ulvon mä haluun töihin. I tuhahtaa paheksuvana, mutta lupaa käydä toimiston kautta hakemassa työkoneeni.

Ja niin minä jään sohvalle, viltin alle, seuranani pitkänenät ja Adele.

Never mind, I'll find someone like you
I wish nothing but the best for you

Höyhenissä

Iskee se flunssa näköjään minuunkin. Lähden töistä puoli tuntia etuajassa, ja huonetoveri sanoo Nähdään maanantaina. Meidän suvussa kuollaan saatana saappaat jalassa, joten me nähdään huomisaamuna seminaarissa kaheksankolkyt, örisen. Työkaveri käkättää. Seminaari ei edusta viikon kohokohtaa, ei meistä kummallekaan.

Olo on surkea, mutta samalla mahtavan (enlöydäsopivaasanaa) irtonainen. Aistihavainnot valuvat kuin vesi hanhen selästä. Lampsin rekeiletkeästi eteenpäin. Jos autoilija olisi totellut vihreää valoa, olisin jäänyt alle. Saappaat jalassa, ja paksut villasukat, vintti täynnä valkoisia, pehmeitä höyheniä.

Varoitus: Tietyömaa

Blogin uusi ulkoasu tekee tuloaan, mutta uurastus täytyy valitettavasti keskeyttää, sillä olen pakotettu lähtemään mukatärkeille ostoksille.

– to be continued –

Miksi perjantait ovat perseestä

Töissä on kivaa. Olen jo lähtökuopissa, mutta jään jumittamaan vielä hetkeksi ja vielä hetkeksi ja vielä vähän sittenkin, koska. Katsomme typeriä youtube-videoita, nauramme ja vittuilemme ristiin rastiin, kuka mitenkin nokkelimmin keksii. Pojat juovat bisseä, minä en, tunnelma on kerrassaan mukava ja perjantaisa. Jos en lähde, minun ei tarvitse palata todellisuuteen.

Mutta lähden minä sitten kuitenkin.

Pujahdan ovesta tuuliselle kadulle. Olen menossa kotiin vasta nyt, vaikka olisi pitänyt aikaisemmin koska koirat, ja kun ei ollut oikeasti mikään pakko jäädä. Korvaa särkee, no pitikö mennä keskiviikkona sinne meteliin niin, huonoilla korvatulpilla vielä, ja taitaa olla liian ohut pipo, mitä? Soitan I:lle, joka ei ole vielä tulossa kotiin -- ensin täytyy käynnistää blaablablaa ja sitten blabla blaablablaabla, joten kotiin saattaisi ehtiä ehkä jos hyvin käy mahdollisesti blablablaa. Nieleskelen itkua. Perjantai, kaikilla muilla on tiedossa jotakin hauskaa, minä olen menossa kotiin luuttuamaan pissalätäköitä, ja se on minulle ihan oikein. Koska kai minä olen näitä valintoja tehdessäni sentään sen verran ymmärtänyt, että sitoudun huolehtimaan ja joustamaan ja asettamaan aina etusijalle ja asdasdasdasdvitunvittu

Huomenta

Pikkukoira pyytää päästä ulos tavallista aikaisemmin. Kello on soinut jo ainakin kerran, joten vääntäydyn ylös ja vedän verkkarit jalkaan.

Meidän kaikkien systeemit taitavat olla vähän sekaisin. Keskiviikkoillan (yön) enskaribileet ja meluisa mukadesignhotelli painavat lihaksissa. Limsan juomisesta saa nykyään maksaa kalliisti. Naurettavaa. Pitää ehkä vaan alkaa dokata ihan oikeasti, jos olo on joka tapauksessa kuin yliajetulla skunkinraadolla. Viimeistään rockklubin bäkkärillä olisin kaivannut aika reipasta suodatusta.

Koirat olivat tietysti hoidossa yön yli, ja kaipasin pieniä hirviöitä ihan hirveästi. Nukuin huonosti luultavasti siksi, kun kukaan ei kiljunut eikä örissyt unta odotellessaan, ei vinkunut eikä möyrinyt, ei kaapinut peitonreunaa päästäkseen takaisin lämpimään, ei ärähdellyt paikkaansa puolustaakseen tai potkituksi tultuaan, eikä varsinkaan ominut suurinta osaa vuoteenpuoliskostani.

Käytimme laiskan torstaipäivän viemällä elukat uimaan. Molemmat uimarit uivat tällä kertaa ilahduttavan reippaasti, ja voimme siirtyä tästä lähin omatoimivuoroille. ("Mitä? Enkö mä saa mennä altaaseen koiran kanssa?!?") Hallille on matkaa, ja pikkukoira on alkanut vastustaa autossa matkustamista. Mietin huolissani tulevaa kisakautta.

Mutta vinksin-vonksin-viikko on siis ehtinyt perjantaiaamuun, ja kipaisen pihalle hätäisen tyypin kanssa. Heti ovelta iskee täysillä päälle aivan erilainen, epätodellisen terävä äänimaailma. Kevät on ilmeisesti ottanut voiton lumen pehmentämästä todellisuudesta: linnut visertävät, ja jostakin kauempaa kuuluu loskaista tietä halkovien autonrenkaiden riemukas, rapainen laulu.

Pitkä, pitkä yö tuntuu päättyneen.