Päättymätön

Asiat selviävät. Jotkut paremmin, toiset taas huonommin.

Paremmin-osastolle menee se, että solmut työmaalla lähtevät aukeamaan. Menetelmäkin on mitä perinteisin. Kerään aamusta tyhjällä mielellä rohkeuteni ja nappaan sitä väärää tyyppiä hihasta kiinni, ehdotan juttutuokiota. Kaksi mukillista kahvia sekä kaksi naista, ei edes kovin eri-ikäistä, aivan eri asemassa, mutta – tämä tuli yllätyksenä – silti tasavertaisina. Suurin osa koko härdellistä on silkkaa väärinkäsitystä.

Paremmalle puolelle putoaa kai sekin, että vesivahingon uhriksi joutuneeseen kotikoloomme ilmestyy vihdoinkin ainakin jonkinlainen korjausryhmä. Tyhjennämme eteisen kaappeja yötä myöten, järjellinen varoaika ennen projektin alkamista on ylellisyys johon ainakaan meillä ei ilmeisesti ole varaa, mutta tapahtuupahan edes jotain. Auki repsottava eteisen nurkka on ehtinyt masentaa jo aika pitkään.

Kaikista huonoin juttu on se, että raidallisen rikkinäistä selkää ei ehkä vaan voi korjata. Lääkäri on sitä mieltä, että meillähän menee hyvin: koiralla ei ole halvausoireita, se ei onnu, eikä liioin näytä potevan minkäänlaisia kipuja. Ei niin, ellemme anna sen juosta vapaana. Sydän puristuu kokoon. Ihminen on suuressa viisaudessaan jalostanut vinttikoiran juoksemaan, joten sen kohtalo on juosta. Mitä muuta tuo pieniaivoinen pitkäkuono muka elämältään haluaisi? Sehän on tuulen koira, kaikki neljä tassua enimmäkseen ilmassa. Lääkäri on myös sitä mieltä, että voisimme kysyä toista mielipidettä eläinsairaalasta, jossa on enemmän asiantuntemusta selkäkirurgiasta. Päätämme tehdä niin.

Itkemme vuoron perään koko kotimatkan, ja se on piinaavan pitkä. Sade piiskaa tuulilasia, sanat kompastelevat toisiinsa. Itsekkyyden ja yrittämisen raja on hiuksenhieno. En tiedä, kummalla puolella seison: totta kai minä haluan pitää raidallisen luonani, ja totta kai minä haluan tarjota sille elämisen arvoista elämää. Kuinka paljon minulla on oikeus sitä rajoittaa? Ja millä ihmeen vaa'alla tämän asian voi edes punnita?