Puhumisia

Flunssaisen raadon osa on maata raatona. Kiemurtelen kotona keskiviikon ja torstain, perjantaina lähden toimistolle, veto vaan on edelleenkin poissa. Paikallaan oleminen on yhtä helvettiä, vaikkei jaksaisi tehdä oikeastaan mitään. Kirottu levottomuus. Vasta äärimmäisen pakon edessä kaikki hidastuu.

Eijaksamitääniys on kumma kyllä vapauttanut tilaa puheelle, vaikkei ääni kulje kunnolla. Puhumme meistä ja muista. Maailman ja kaiken maailmaan mahtuvan puheen ymmärtämisen vaikeudesta, vaikeista asioista, vanhoista asioista. Siitä mitä on, ja miten sitten olisi jos ei näin.

Voisimme nimittäin valita toisinkin. Kahdelle ihmiselle ja 2+n eläimelle sopivan paritalonpuolikkaan sijaan voisi olla ihan oma mörskä jossakin. Lauma voisi kasvaa eläinten lisäksi myös pienillä ihmisillä.

Puhe tekee hyvää. Puhaltaa pois pilviä, hämmentää syviä vesiä, nostaa pintaan sellaista mikä pysyy piilossa, kun keskeneräisille ajatuksille ei ole antaa tilaa eikä aikaa. Tämä pitäisi osata tehdä pari kertaa vuodessa ilman että toinen yskii samalla keuhkojaan pihalle.

Katselen vaivihkaa I:tä, joka istuu sohvalla ja pelaa Nintendoa. Siinä se nököttää ja kököttää, minun kotini.