Jos jumalat puhuisivat

Kaivan maanantaina töistä palattuani ja erinäisiä kotiutumisrituaaleja suoritettuani kännykän laukusta. Yksi puhelu tullut. Eno on soittanut.

Sisällä jysähtää. Jotain on tapahtunut, joku on kuollut, mitään muuta selitystä ei kerta kaikkiaan ole. Ei meidän suvussa soitella, paitsi minä ja äiti. Soitan takaisin, ja suru-uutisiahan sillä oli: äidin setä on kuollut aikaisemmin iltapäivällä.

Minulle iskee hätä. Eno ei ole saanut äitiä kiinni. No eipä kai, koska äiti on lomalla kaukoidässä, ja käyttää kommunikointiin sikäläistä prepaidia. Jonka numeroa enolla ei tietenkään ole; mitäpä sillä, kun ei ole ollut tapana puhelimessa liiemmin juoruilla? Katson kelloa. Siellä kaukana on yö, en arvaa soittaa, mutta pakkohan minun nyt jotain on tehdä. Lähetän viestin: Soitatko kun luet tämän. Joidenkin minuuttien kuluttua hoksaan, että kun äiti lukee viestin, olen minä puolestani unten mailla. Äiti ei soita, mutta huolehtii sitäkin enemmän. Enkä halua sitäkään. Lähetän perään toisen viestin. Olen pahoillani kun kerron tekstarilla, mutta Jaakko-setä kuoli tänään. Äiti vastaa melkein heti, kiittää kun kerroin. Yleensä äiti on parinsadan kilometrin päässä, siinä ihan hollilla oikeastaan, mutta juuri nyt välissämme on vuorokauden kolmannes. Äiti on aivan hirvittävän kaukana.

Tulee uusi päivä, arki ja työ. Lähin esimieheni pyytää heti aamusella palaveriin; koeaikani on puolessa, joten mehän voisimme pitää pienen keskustelun, eikös? Sanon totta kai, mutta sisällä huutaa taas. Ei vittu, ei näin. Nyt tulee nimittäin monoa.

Kyllä, olen hemmetin hyvä siinä mitä teen -- ja kyllä, suorasukaisuuteni ja kulmikkuuteni on aiheuttanut närää väärässä tyypissä. Yksi väärin ymmärretty työohjekin on, joskus käy niin, mutta perusongelma on selvä: naama ei miellytä. Vastailen asiallisesti. Kerron, että tulen tärkeän asiakkaan kanssa itse asiassa loistavasti toimeen alkuköhimisten jälkeen, ja että alun sopeutumisen jälkeen kaikki näyttää omasta mielestäni menneen oikein nastasti.

Keskustelu on todella omituinen, ja mikä pahinta, asia jää auki. Esimieheni toteaa tahdittomasti ohitseni paikalla olevalle hr-päällikölle jotakin sen suuntaista, että niin pitäis varmaan päättää että jatkuuko tuon Hernenokan hommat koeajan jälkeen vai ei. Katson muualle. Niin varmaan pitäisi.

Olo on koko loppupäivän aivan sietämätön. Työtoverini, siis ne joille päätän asiasta avautua, ovat aivan raivoissaan. Neljä kollegaa ilmoittautuu suorin tein puolestapuhujikseni: noin ei vaan voi tehdä, ja minua ei nyt haluta menettää. Valmistelen perjantain tärkeää asiakastilaisuutta naama peruslukemilla, mutta oikeasti olen aivan helvetillisen hukassa.

Vasta kotimatkalla hengitän ja katson ulos bussin ikkunasta. Maailma näyttää ohikiitävän hetken terävältä, selkeältä, yksinkertaiselta.

Kai tälläkin, kuluneen vuorokauden tapahtumilla, joku tarkoitus on.