Pallo hallussa

I:n herätyskellon ilkeä piipitys sekoittuu uneen. Ensimmäinen tietoisehko ajatus on vitutus: miksemme herää hentoiseen, lempeään viserrykseen, kun herätysapplikaatiossa sellainenkin on?? Ensimmäinen ääni on vaaleansininen, toinen vaaleanpunainen. How nice. Että sellainen päivä tiedossa.

Olemme lähdössä reissuun, tarkemmin sanottuna yhdistettyihin sukujuhliin ja uuden vuoden vastaanottajaisiin. Matkaa pitäisi jaksaa taittaa nelisensataa kilometriä. (En itse asiassa ole lähtemisestä lainkaan pahoillani, sillä joulu hujahti ohi ilman edestakaisin rehaamista, ja uudet sukulaiseni ovat kivoja. Herätys on nyt se mikä mättää.) Puen puoliunessa kaapista pitkikset, välipaidan ja ulkoilupuvun, jotka kaikki menevät enemmän tai vähemmän nurin niskoin, ja lähden reikäpallo kainalossani ulos. Pikkukoira kipittää innokkaana edellä: jee lunta jee jeeeee heitä pallo heitä!! Lääkkeet jäävät ottamatta, ja fiksu olisi ehkä jopa ladannut kahvinkeittimen valmiiksi. Olen kaikkea muuta kuin hereillä.

Onneksi kaunis ja vilpoinen aamu puskee uutta happea elimistöön. Koira viilettää kuivahtaneessa heinikossa, ja sen tarmokkaat tapporavistukset ilahduttavat pintani alla uinuvaa kilpaharrastajaa. Tarttuva elämänriemu pehmentää laskua pitkään päivään.

Pakkaudumme autoon, ja koti jää taakse. Palaamme takaisin vasta ensi vuonna.

Autossa aamuhämärissä laulettua

Mato mato mato matala
Mato on niin vitun katala
Mato maistuu suussa pahalta
Vihaan koko maailmaa
Vihaan koko maailmaa.

(sävel: Kuule Isä taivaan)

Rapaisaa joulua

Tämä joulu on ollut tähänastisen elämäni paras. Vieläpä ihan sata nolla. Ja paljon enemmän kuin osasin edes odottaa.

Ei meteliä (koska koirain satunnaisia haukkuhepuleita ei lasketa), ei joululaulujen pakkosyöttöä jouluradiosta.  Ei alkoholia, ei pahoja jouluruokia, eikä elimistölle sopimattomasta ruoasta johtuvia vatsanväänteitä ja ahdistusta. Ei kiirettä, ei edes suhaamista autolla sinne tänne surkeassa kelissä, pimeässä, auto täynnä tavaraa ja eläimiä. Eikä niin muodoin myöskään jatkuvan lähtemisen ja laskeutumisen ja taas uudelleen lähtemisen uuvuttavaa kierrettä.

Kaiken tämän sijaan olen nauttinut ystävien seurasta ja siitä, kun koirat ovat saaneet nauttia elämästään nelijalkaisen ystävänsä kanssa. Mieltä puhdistavista metsälenkeistä ja kurasekamelskasta eteisessä. Hauskoista lahjoista sekä herkkusapuskoista, jotka olemme valinneet itse, perinteistä piittaamatta. (Hernenokan joulupöydässä on luonnollisesti myös herneitä.) Nautin vertaistuesta, hyvistä keskusteluista ja toisaalta mahdollisuudesta olla keskustelematta yhtään mistään. Iloitsen myös uudesta kodistamme, jossa on tilaa olla ja elää silloinkin, kun huoneissa hyörii oman laumamme lisäksi toinenkin. Sukellan suloiseen härdelliin, enkä kaikin ajoin edes muista, että tässä vietetään nyt joulua. Kunhan poimimme parhaat päältä: vapaapäiviä, kynttilöitä, riemastuttavia paketteja, glögiä. Tympeät, mielenkiinnottomat tai meidän jouluumme muuten sopimattomat kuviot suljemme tyynesti ulkopuolelle.

Vieraat lähtevät, ja talo tuntuu yhtäkkiä autiolta. Laitan pyykkiä koneeseen ja tutustun I:n vanhemmilta joululahjaksi saatuun multisötkötyskeittiöhilavitkuttimeen. Tainnoksissa retkottavat koiraimet eivät vielä tiedä, että aion vihkiä vehjeksen käyttöön valmistamalla aivan ensimmäiseksi raakakasvismössöä.

Tahdon viettää jouluni tästä lähtien juuri näin.

Verhon takaa

Tuijotan auton sivuikkunasta pimeyteen. Mieli on tyhjä, aamu on vielä tavallistakin raskaampi olemattomiin kutistuneiden yöunien jäljiltä, mutta tiiraan silti herkeämättä jonnekin kauas.

Tänään on se päivä, kun valo vääntää pimeydeltä niskat nurin. Ratkaiseva askel on itse asiassa jo otettu. Vasta synkimmässä yössä ymmärrän, miksi pimeää on ollut tänä vuonna erityisen vaikeaa jaksaa: se ainoa korvaus minkä synkästä saa, loistaa (muaha) poissaolollaan. Sateinen ja pilvinen sää peittää alleen hengästyttävän kauniin pohjoisen valon, joka on kaikkea muuta kuin laiha lohtu.

Mutta tuolla jossakin, heti tiheän pimeän takana, odottaa valo.

Rakas pieni vatipää

Pikkukoira säikähtää kaatuvaa aurauskeppiä ja riehaantuu. Haukkuu epäluuloisena jalkakäytävällä kävelevää naista, joka puhuu puhelimeen ja kantaa kädessään paperikassia. Ryntää salamana ja hirveällä metelillä pupun perään, ennen kuin taluttaja ehtii ymmärtää mistään mitään. Spottaa nurmikolle eksyneen säbäpallon, jolle on aivan välttämätöntä näyttää heti kaikki taivaan merkit.

Mahtaako tuokaan pelata ihan täydellä pakalla.

Ohuita lankoja

Hyppään ulos bussista. Huomaan heti, että jokin on vinossa, ja lisäksi olen luiskahtaa kumoon.

Sudin hetkisen paikallani. Tasapaino palaa, jalat löytävät rytmin, etsin kangaskassista lapasia. Älyän vihdoin, mikä on toisin. Taivas on kirkas! Pääni yläpuolella tuikkii tähti, eikä kasvoihini vihmo kamalaa, kylmää, märkää vettä. Luistelen hilpeänä kotiin. Puntaroin mielessäni, josko lähtisin vaikka juoksemaan. Tossuissa ei ole nastoja, mutta väliäkö sillä, kun juoksee viisi senttiä maanpinnan yläpuolella?

Moninaisten kotiinpaluurituaalien (ulkoiluta koirat, luuttua lattiat, laita pyykkiä koneeseen, pyöri epämääräisesti pyrstösi ympäri, vaihda kotoisammat vaatteet, kaiva kaapista hapankorppuja kun et muutakaan keksi) jälkeen istahdan sohvannurkkaan. Vajoan miellyttävästi omiin maailmoihini, kunnes kuulen, kuinka ikkunan takana rapsahtaa. Ulkona sataa. Taas.

Kääriydyn syvemmälle viltin sisään. Luen romaanin loppuun, aloitan seuraavan. Tarkastaja saarnaa, kun jumituin sohvalle ja missasin päivän (viikon? kuukauden? vuoden? koko loppuelämän?) ainoan pilvettömän hetken. Kun en lähtenytkään lenkille. Sen ääni kimpoilee tyhjistä seinistä, en jaksa kuunnella. Pakenen sateeseen.

Jäähyväiset

Vanhan kodin myynti on nyt kauppakirjojen allekirjoittamista vaille valmis. Kävimme sunnuntaina hakemassa viimeisetkin tavarat - kattolamput - pois. Kuljimme haikeina tyhjissä, pimeissä huoneissa.

Olen elänyt niissä huoneissa yhden tähänastisen elämäni onnellisimmista ajanjaksoista. Ajattelen I:n ja minun yhteisen taipaleen alkuaikoja, kun kaikki oli vielä uutta. Piti sopeutua uuteen ihmiseen ja uuteen onneen. Eikä ainoastaan ihmiseen, sillä ei aikaakaan, kun myös raidallinen tuli mukaan kuvioihin. Lähdin kuuliaisesti opiskelupaikkakunnalle joka maanantaiaamu, mutta sydämeni jäi, ja lopulta muutin heidän luokseen asumaan. Asetuin taloksi, sovittelin kaikki kirjat kirjahyllyihin, siirsin eniten käytössä olevat astiat sumeilematta alemmille hyllyille. Ehdin kotiutua ja kiintyä kauniiseen kaksioomme.

Nyt jätän kodille jäähyväisiä otsalampun valossa. Silmiini osuvat kuulakärkikynämerkinnät polven korkeudella ovenkarmissa. Purskahdan itkuun. Olemme tarkkailleet nelijalkaistemme kasvua, seuranneet viiva viivalta kipuavaa selän mittaa, ja pyöritelleet päätämme kun tuomio on jo kahdesti ollut kiistaton ylikorkea. Ja tämä hengityksemme monesti salvannut taulukko jää väistämättä ovenkarmiin. En voi siepata sitä mukaani, eikä toivoakaan, että saisin otetuksi siitä pimeässä minkäänlaista kuvaa. Kyseinen mittatikkuovi vie meidät makuuhuoneeseen, jota kaipaan jo nyt: I:n taiteilemaa, suuresti rakastamaani seinämaalausta ei sitäkään saa mukaan, ja uuden kodin keskeneräinen makuuhuone tuntuu vanhaan pesäämme verrattuna kerrassaan ankealta.

Lähdemme vähin äänin. Pihalle jää suuri kuusi, jota olen tuijotellut keittiön pöydän ääressä monet unettomat yöt. I ajaa pois pihasta. Minä itken kunnes muistan, että tärkeimmät vein kuitenkin mukanani: pienen, rakkaan laumani ja kaikki ne muistot, jotka muistan vain minä.

Uuden kodin pihassa kasvaa koivu, jonka oksat piirtävät kuvioita keittiön ikkunaan.

Ei sisällä lähdeviittauksia

Säpsähdän hereille 5:47, enkä saa enää unta. Vaikka teen äkillisiä ratkaisuja, pistän menemään laajoissa kaarissa, niin se ei tarkoita sitä, etteivätkö asiat jäisi vaivaamaan. Päin vastoin.

Kommentoin blogissani tässä päivänä muutamana Ilta-Sanomien adhd-aiheista artikkelia, ja ilmoitin ylimielisesti, että artikkeli sisältää muutamia asiavirheitä. Pikalukuaivoni olivat oikeastikin sitä mieltä, mutta suurin syy oli mainitun julkaisun lähes kestämätön journalistinen taso. Ilta-Sanomien "asia"jutuista (hah haa) suorastaan kuuluu sanoa, että siinä on asiavirheitä. Ellei näin tee, on vähintäänkin medialukutaidoton tollo. (Tarkastaja: Miksi sitten otit sen mukaan, senkin ääliö? Minä: Koska pidin siitä. Shut up.) Okei, en ollut läheskään noin itsevarma. Viikko on huvennut lähinnä itkuromahteluun ja päänsärkylääkkeiden rouskuttamiseen, ja Tarkastaja on messunnut pääni sisällä armoa tuntematta. En saisi tätäkään ulos, ellei olisi näin aamu. Se kai nukkuu vielä tähän aikaan.

Yllättävä taho kävi tiedustelemassa tarkennusta asiavirheheittooni – ja paljastui siinä sivussa artikkelin kirjoittajaksi. Lamaannuin kauhusta. Mitä minä, typerä, menen kommentoimaan tekstiä, jonka kirjoittaja tietää aiheesta kaiken? Minä, joka en tiedä aiheesta mitään? Mitä helvettiä edes menen sanomaan ylipäänsä tarkistamatta kirjoittajaa? Ja mitä minä nyt voin tehdä, kun en yleisen tilani takia pysty mihinkään? Reaktio tulee suoraan selkärangasta: juoksen karkuun. Poistan tekstin. Koko surkea sotku, kommentteineen kaikkineen, katoaa alle puolen minuutin harkinta-ajan jälkeen bittiavaruuteen. Tarkastaja saa taas lisää vettä myllyynsä. Sinä tyhmä, tyhmä lintuotus, mitäs menit osailemaan, sulle nauravat nyt kaikki, ja se on ihan oikein.

Heti poistoliikkeen tehtyäni tajuan, että I ei koskaan ehtinyt lukea tekstiä, julkista rakkauskirjettä. Koska yleensä olen kelvoton puoliso enkä muuta. Ratkean vielä suurempaan parkuun. Sait taas ansiosi mukaan, eikös niin.

Natinaa liitoksissa

Sattuupa hassuja. Olen tässä päivänä muutamanakin luullut, että kannettavan alle on eksynyt leivänmuruja tai vastaavaa sälää. Rakkine nimittäin keikkuu, kun nakuttelen sitä keittiön pöydän ääressä.

No, ei ole leivänmuruja, eikä muutakaan eväitä. Tuli hetki, jona kyllästyin hajamieliseen koneen-alusen-huiskimiseen, ja päätin siivota masiinaa ikävästi keikuttavat häiriläiset tiehensä. Vaan sepäs ei käynytkään päinsä, sillä havaitsin, että koneeni akku on eriskummallisesti pullistunut. (Vasta kolme ja puoli vuotta vanha, raivostuttavan suuri ja painava hopeainen omenakoneeni, joka kaiken muun pahan lisäksi on huonon hoidon takia tuskastuttavan hidas verrattuna SSD-levylliseen työkoneeseeni? Tässäkö sotaratsussa muka jotakin elimellistä vikaa? Ei voi olla!)

Hmph. Kuinka kauan kestäisi maksaa takaisin kulutusluotto, jolla - - - En ehdi ajatella loppuun asti, kun I on jo selvittänyt, mitä uusi akku kustantaa.

Joululomani on vaarassa peruuntua äkillisen työrynnäkön takia, toinen kahden-Voxran-päivä meni ensimmäistä huomattavasti paremmin, menen huomenna toiselle työhaastattelukierrokselle, I ärsyttää minua joko pelaamalla ärsyttävä-äänistä peliä tai puhumalla siitä lakkaamatta aina kun ei pelaa, ja töistä kotiin palattuani tallasin hämärässä aulassa koiranpissaan.

Jos elämäni olisi romaani, niin minä avaisin nyt kaljan.

Eripäivä

On hyviä päiviä, ja sitten on huonoja päiviä.

Sunnuntaina hyvä päivä voitti ihan kirkkaasti. Hyvää oli muun muassa kiuaskiviä myöten puhdas sauna sekä sen kirotun viemärin auki rassaaminen. Saunaa imuroidessani tajusin, että erilaisuus ja sen hyväksyminen on modernissa, näennäisrennossa kulttuurissa oikeastaan aika vaikeaselkoinen yhtälö. Yksilön panokselle voidaan ladata paljon painoarvoa, mutta individualismi on toisaalta aika tilaavievää. Minäminien yhteisössä minä uhkaa nousta tärkeämmäksi kuin me, mikä taas etäännyttää tehokkaasti siitä tosiasiasta, että ihmiset ovat ihan oikeasti erilaisia, ja että se on ihan ookoo. Minulle tämä oli hyvää tekevä havainto, kenellekään lukijalleni ehkä ei.

Hyvää oli myös I:n puoliherätteellis-improvisatiivisesti taiteilema toffee, jonka ainoa paha puoli oli sen hämmästyttävän heikko säilyvyys. Uurastin koleassa kosteudessa hyvänlaisen lenkin, ensin sen vastahakoisen, sitten sen reippaan pinkojan kanssa. Palasin kotiin varpaat kohmeessa märissä lenkkareissa kera kuraisen koiran.

Maanantaina hyvä painui ilmeisesti viettämään vapaapäivää jonnekin lämpimään. Olen ollut väsynyt, haluton ja vittuuntunut puuropää. Ensimmäinen kahden Voxran päivä ei lupaa hyvää. En kuule omia ajatuksiani, ja käytän ilmeisesti vääriä sanoja, koska kukaan ei ymmärrä mitä puhun. Kotiin päästyäni itken pitkään ja hartaasti, jotta jaksaisin luututa makuuhuoneen lattian ja pestä sen perkeleen koiranpedin taas kerran. Jalan ulkosyrjää viiltää, ja yskin mennessäni kuin vanha hirvi. Aivojen paikalla on ehkä kymmenen kilon säkki märkää hiekkaa.

Kliseiden kuningas: kahta samanlaista päivää ei ole. Joo heippa.

Juoppo mikä juoppo

Pitkällinen ruinaukseni tuotti vihdoinkin tulosta: talouteemme kotiutui tänään SodaStream, tuo hiilihapotettujen juomien suurkuluttajan viehkeä taikamasiina. Ynnä muutama pullollinen erilaisia maku-uutteita. (Hokasin vasta kotona, että niitä vichyn makuisia, siis ei-makeutettuja, olisi ollut vaikka mitä makuja; muuten olisin napannut mukaani luultavasti enemmän kuin kaksi erilaista.)

Kotimatkalla I pohdiskeli ääneen, että meidän perheen joululahjat oli sit varmaan tässä.

Mitäpä tuosta! P-zzzZZZzzzzz-t!

Kahdeksas ihme

Seison aamutuimaan lääkekaapin edessä ja pyörittelen Voxra-purkkia käsissäni. Lääkäri on vastannut sähköpostiin ja kehottanut tuplaamaan annostuksen, mutta sisälläni kaihertaa epäilys. Olo on ollut viime aikoina oudon usvainen, mikä voi hyvinkin johtua Voxrasta; kokeilun aloittamisesta on kulunut vasta reilu kuukausi. Lopulta ratkaisen ongelman siirtämällä päätöksentekoa. Kalastan korkeasta purkista vain yhden pillerin, pienen ja pyöreän.

Joitakin hetkiä myöhemmin eksyn vessaan harjaamaan hampaitani, ja teen hämmentävän havainnon: astmapiippu on tyhjä. On ollut jo ties kuinka kauan. Kortisoniannos on pudota humpsahtanut joku kaunis aamu puoleen - otan aamulla ja illalla samaa tavaraa, mutta eri piipusta - ja yhtäkkiä kuviosta tulee kirkas, kokonainen. Minulla on hapenpuute.

Oivallus selittää öiset yskänrytinät, I:n noteeraamat puuskahtelut (ootko sä jostakin vihainen vai mikä nyt on), piinallisen vetämättömyyden. Huonosti kulkevat lenkit ja jälkiahdistukset, pystyyn nousevat portaat toimistolla, tummat pilvet pääni päällä.

Ärsyttää. Olisi tietysti (läpäläpä) pitänyt tajuta säätää annostusta oireiden ilmaantuessa (napunapu), varsinkin kun sää on jatkuvasti kostea ja kylmä. En ole tässä kuosissa todellakaan ensimmäistä kertaa, mutta elimistö osaa olla uskomattoman sitkeä. Terve ihminen ei selviytyisi edes hengissä, jos hapensaanti putoaisi äkkiä tälle tasolle, mutta minä se vaan mennä porskutan. Hitaasti hiipivää vajausta ei ole helppo huomata, kun mitään muita, esimerkiksi allergisia, oireita ei ole. Pitäisi vaan jaksaa tarkkailla sitä omaa vointia. (Mikä tarkoittaa samaa kuin sairauksissaan piehtaroiva tekokipiä, niin meille opetettiin kotona kun oltiin pieniä, kaikilla kolmella kakaralla astma.)

Nyt pitää malttaa hiljentää tahtia, ettei tulehdus kaada petiin ennen kuin asettuu. Mutta toisaalta: mieluummin silti tämä kuin se, ettei Voxrakaan sovi hitaudesta ahdistuvalle Hernenokallenne.

Tuulen teitä

Työhaastattelu meni hämmentävän hyvin. Tyypit pöydän toisella puolella ymmärsivät aspergernörttipuheenvuorojani, puhuivat jopa sujuvasti takaisin. Kai tulevaisuudensuunnitelmat voi pistää uusiksi viikon parin välein? Tuuliviiriys väsyttää.

Sukunimen muutos virallistui eilen. On yllättävän huojentavaa tietää, minkä niminen on. Kokonaan samanniminen.

Olen huolissani pienestä veljestäni. Aikuinen mieshän se on, mutta kuitenkin. Missä lie mahtaa mielensä harhailla.

Tynkäviikko

Matolla matelevaan itsenäisyyspäivään virtasi sittenkin raikasta ilmaa: pikkukoira ja minä pääsimme lumeen peuhaamaan, ja raitaviineri "pääsi" kanssani remmijuoksutukselle, mitä se arvosti tavallisen vähän.

Harhauduin aamulla väärään bussiin (olin viemässä muuatta tärkeää pakettia postiin enkä taas ihan ajatellut), ja seikkailin neljäkymmentä minuuttia missälie. Että elämä voikin tuntua päättymättömältä maanantailta keskiviikkona.

Laitoin sähköpostia psykiatrille: nostetaanko Voxran annostusta, vai jatketaanko näin?

Iltapäivällä sain yllättävän työhaastattelukutsun. Niin yllättävän, etten oikein tiedä, kuinka siihen suhtautuisin.

Niinpä lähden jumppaan. Loppuvenyttelyjen taustalla soi Ave Maria. Itku pistelee nokkaa, josta herneet ovat valuneet hien mukana jonnekin pois.

Kotiin palattuani löydän lattialta siististi muuntajan juuresta irti järsityn tietokoneen laturinjohdon, sekä kaksi hyvinvoivaa vinttikoiraa.

Saan niin paljon enemmän kuin tulen ikinä ansaitsemaan. Ja se viemärin penteles on edelleen putsaamatta.

Tärkeintä on tunnelma

Koko lauma juhlii itsenäisyyttä viettämällä laiskaa vapaapäivää isolla sohvalla (I ja raidallinen), pienellä sohvalla (unissaan murahteleva pikkukoira) ja raidallisella, koiranpissalta tuoksahtavalla matolla (minä).

Illalla satoi ensilumi, ja pienempi kuono on ollut ulkosalla tavallistakin riehakkaampi. Nautin pinkojan ilosta, eikä meillä ole kiirettä mihinkään. Talvipäivän valo hämmentää ja naurattaa.

Kirjoitan työpaikkahakemusta pitkään ja hartaasti. Paikka on sen arvoinen, mutta olen aivan varma siitä, ettei vaivannäköni tuota tulosta. Maailma toimii nimittäin toisinaan niin, että mitä enemmän vaivaa näkee jonkin asian saavuttamiseksi, sitä epätodennäköisempää on onnistuminen.

Saan hakemuksen valmiiksi, ja aika tuntuu jämähtävän paikoilleen. Kiemurtelen matolla, nousen välillä tekemään jotakin kuin ohimennen, ja palaan taas takaisin. Paikallaan oleminen on ihan mahdotonta. Päivän valoisat tunnit pitäisi käyttää mahdollisimman tehokkaasti, mutta lauma torkkuu. Koetan houkutella itselleni ulkoiluseuraa lausumalla taikasanan lenkille, mutta sohvajengi vetäytyy syvemmälle pörröisiin viltteihinsä.

Voi helkkari sentään. Näyttää siltä, ettei minulla ole enää kertakaikkiaan mitään muita vaihtoehtoja, kuin ryhtyä puhdistamaan alakerran vessan tukkeutumaisillaan olevaa viemäriä. No, siinähän on hyvää aikaa ja sopivasti tunnelmaa pohdiskella isänmaata.

Make it double

Equasym-varastoja on täydennettävä vielä ennen pitkää viikonloppua, joten marssin aamulla apteekkiin. Istahdan tuoliin tiskin taakse ja änkytän, että haluan lääkkeitä säilytyksessä olevalta reseptiltä. (Olen jotenkin uninen hämärän, lämpimän bussin jäljiltä.) Vieras farmaseutti kysyy nimeäni.

Jään tuijottamaan vaitonaisena tyhjään. Aivoissani rutisee. Tiedän, mitä minulta halutaan, ja samalla kuitenkaan en.

– Niin mikä teidän nimi, teidän oma nimi on?

– Öööö, siis kyllä mä tiedän mikä mun nimi on, mutta mä menin just naimisiin, tota ... se on joko M tai N. Luulen, että se on M. Siis siinä reseptissä.

Tiedostan kuulostavani kohtuullisen typerältä. Farmaseutti häipyy etsimään ensin reseptiä ja vähän myöhemmin lääkkeitä. Tarralaput tulostuvat, olen vajonnut pohtimaan kansainvälisiä yksiköitä, atomimassayksiköitä ja muitakin yksiköitä, sillä yksiköthän ovat mahtavia – kunnes tajuan säpsähtäen, että minulle ollaan paketoimassa väärää lääkettä.

– Hei toi on väärää. Sehän on vihreää. Pitää olla sinistä.

Fail.

– Niin, siis, ku toihan on kymppiä.

Epic fail. Voi vitun retardi.

Farmaseutti ehtii kuitenkin hoksata, missä mennään metsään, ja käy hakemassa uudet paketit. Tällä kertaa sitä oikeaa, sinistä, kaksikymppistä. Tulostetaan lisää tarroja, pakkaan lääkkeet laukkuuni, ja selviydyn kassan kautta ulos.

Tilanne vaatii lattea. Tuplana.

Tervetuloa jää

Öinen maailma on ahdistavien kuvien sarjatulta: ruumiita, isoja sieniä, epämääräisiä lääkärintodistuksia joista tiedän etten voi viedä niitä töihin, vaikka minun pitäisi jäädä sairaslomalle. Herään koirien pyöriskelyyn ja pissahätään varttia ennen kellonsoittoa. Helpotus. Olet kotona, olet turvassa, kukaan ei ole kuollut, kaikki on hyvin.

Kipitän aamuvarhaisella ulos lämpöisästä kotikolostamme. Raikas ja helpottava ulkoilma tulee vastaan heti eikä vasta rappukäytävän jälkeen. Ylellistä, varsinkin jos sattuu olemaan sekä lähtöahdistuvaa sorttia että pakkautunut kunnon vaatekerroksiin.

Ulkona, todellisessa maailmassa, odottaa ihmeellinen yllätys. Hopeaisen eläinmobiilin tuulilasi on peittynyt jääkuvioihin, jotka kimaltavat keskellä tummansinistä aamuhämärää. Jään ällistelemään kukkasiksi, koruiksi, höyheniksi jähmettynyttä kosteutta. Mutta vain hetkeksi, sillä aivan pian tulee bussi. Jatkan matkaani, joka on vähällä hidastua enemmänkin: kotitie on jäässä. Tanssahtelen hullunkurisesti eteenpäin. Nahkasaapikkaiden rouheat pohjat pitävät sittenkin, mutta nyt on liikuttava kahta liukkaammin, ettei bussi jätä.

Tänään on ensimmäinen päivä joulukuuta. Jotakin selittämätöntä taikaa siinä on. (Myönnettäköön, että olen sopeutunut melko tavalla niiden kolmen joulun aikana, jotka olen viettänyt I:n perheen kanssa.) Joulu on silti aina ollut lupaus pysähdyksestä ja vaikka lyhyestäkin lomasta – sekä talven selän taittumisesta. Sitä paitsi I:tä edeltäviä jouluja kalunnut tyhjyys on nyt poissa. Muulla ei oikeastaan ole edes väliä.

Jouluun liittyvä ruokahärdelli on yleisesti ottaen aika ahdistavaa, mutta on sentään yksi jouluherkuksi laskettava pupellettava, joka maistuu jopa krantulle Hernenokalle. Tarjoilin viikonloppuna ystävälleni glögiä, ohuita pipareita ja aurajuustoa, nokka mausteisista tuoksuista tuhisten.

Kukin tavallaan.