Ei sisällä lähdeviittauksia

Säpsähdän hereille 5:47, enkä saa enää unta. Vaikka teen äkillisiä ratkaisuja, pistän menemään laajoissa kaarissa, niin se ei tarkoita sitä, etteivätkö asiat jäisi vaivaamaan. Päin vastoin.

Kommentoin blogissani tässä päivänä muutamana Ilta-Sanomien adhd-aiheista artikkelia, ja ilmoitin ylimielisesti, että artikkeli sisältää muutamia asiavirheitä. Pikalukuaivoni olivat oikeastikin sitä mieltä, mutta suurin syy oli mainitun julkaisun lähes kestämätön journalistinen taso. Ilta-Sanomien "asia"jutuista (hah haa) suorastaan kuuluu sanoa, että siinä on asiavirheitä. Ellei näin tee, on vähintäänkin medialukutaidoton tollo. (Tarkastaja: Miksi sitten otit sen mukaan, senkin ääliö? Minä: Koska pidin siitä. Shut up.) Okei, en ollut läheskään noin itsevarma. Viikko on huvennut lähinnä itkuromahteluun ja päänsärkylääkkeiden rouskuttamiseen, ja Tarkastaja on messunnut pääni sisällä armoa tuntematta. En saisi tätäkään ulos, ellei olisi näin aamu. Se kai nukkuu vielä tähän aikaan.

Yllättävä taho kävi tiedustelemassa tarkennusta asiavirheheittooni – ja paljastui siinä sivussa artikkelin kirjoittajaksi. Lamaannuin kauhusta. Mitä minä, typerä, menen kommentoimaan tekstiä, jonka kirjoittaja tietää aiheesta kaiken? Minä, joka en tiedä aiheesta mitään? Mitä helvettiä edes menen sanomaan ylipäänsä tarkistamatta kirjoittajaa? Ja mitä minä nyt voin tehdä, kun en yleisen tilani takia pysty mihinkään? Reaktio tulee suoraan selkärangasta: juoksen karkuun. Poistan tekstin. Koko surkea sotku, kommentteineen kaikkineen, katoaa alle puolen minuutin harkinta-ajan jälkeen bittiavaruuteen. Tarkastaja saa taas lisää vettä myllyynsä. Sinä tyhmä, tyhmä lintuotus, mitäs menit osailemaan, sulle nauravat nyt kaikki, ja se on ihan oikein.

Heti poistoliikkeen tehtyäni tajuan, että I ei koskaan ehtinyt lukea tekstiä, julkista rakkauskirjettä. Koska yleensä olen kelvoton puoliso enkä muuta. Ratkean vielä suurempaan parkuun. Sait taas ansiosi mukaan, eikös niin.