Equasym-varastoja on täydennettävä vielä ennen pitkää viikonloppua, joten marssin aamulla apteekkiin. Istahdan tuoliin tiskin taakse ja änkytän, että haluan lääkkeitä säilytyksessä olevalta reseptiltä. (Olen jotenkin uninen hämärän, lämpimän bussin jäljiltä.) Vieras farmaseutti kysyy nimeäni.
Jään tuijottamaan vaitonaisena tyhjään. Aivoissani rutisee. Tiedän, mitä minulta halutaan, ja samalla kuitenkaan en.
– Niin mikä teidän nimi, teidän oma nimi on?
– Öööö, siis kyllä mä tiedän mikä mun nimi on, mutta mä menin just naimisiin, tota ... se on joko M tai N. Luulen, että se on M. Siis siinä reseptissä.
Tiedostan kuulostavani kohtuullisen typerältä. Farmaseutti häipyy etsimään ensin reseptiä ja vähän myöhemmin lääkkeitä. Tarralaput tulostuvat, olen vajonnut pohtimaan kansainvälisiä yksiköitä, atomimassayksiköitä ja muitakin yksiköitä, sillä yksiköthän ovat mahtavia – kunnes tajuan säpsähtäen, että minulle ollaan paketoimassa väärää lääkettä.
– Hei toi on väärää. Sehän on vihreää. Pitää olla sinistä.
Fail.
– Niin, siis, ku toihan on kymppiä.
Epic fail. Voi vitun retardi.
Farmaseutti ehtii kuitenkin hoksata, missä mennään metsään, ja käy hakemassa uudet paketit. Tällä kertaa sitä oikeaa, sinistä, kaksikymppistä. Tulostetaan lisää tarroja, pakkaan lääkkeet laukkuuni, ja selviydyn kassan kautta ulos.
Tilanne vaatii lattea. Tuplana.
"Pää on kuin ahdas akvaario, joka on liian täynnä karppeja. Kimaltelevia, sukkelia kutaleita, joista ei saa kiinni, vaikka kuinka yrittäisi."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti