Koko lauma juhlii itsenäisyyttä viettämällä laiskaa vapaapäivää isolla sohvalla (I ja raidallinen), pienellä sohvalla (unissaan murahteleva pikkukoira) ja raidallisella, koiranpissalta tuoksahtavalla matolla (minä).
Illalla satoi ensilumi, ja pienempi kuono on ollut ulkosalla tavallistakin riehakkaampi. Nautin pinkojan ilosta, eikä meillä ole kiirettä mihinkään. Talvipäivän valo hämmentää ja naurattaa.
Kirjoitan työpaikkahakemusta pitkään ja hartaasti. Paikka on sen arvoinen, mutta olen aivan varma siitä, ettei vaivannäköni tuota tulosta. Maailma toimii nimittäin toisinaan niin, että mitä enemmän vaivaa näkee jonkin asian saavuttamiseksi, sitä epätodennäköisempää on onnistuminen.
Saan hakemuksen valmiiksi, ja aika tuntuu jämähtävän paikoilleen. Kiemurtelen matolla, nousen välillä tekemään jotakin kuin ohimennen, ja palaan taas takaisin. Paikallaan oleminen on ihan mahdotonta. Päivän valoisat tunnit pitäisi käyttää mahdollisimman tehokkaasti, mutta lauma torkkuu. Koetan houkutella itselleni ulkoiluseuraa lausumalla taikasanan lenkille, mutta sohvajengi vetäytyy syvemmälle pörröisiin viltteihinsä.
Voi helkkari sentään. Näyttää siltä, ettei minulla ole enää kertakaikkiaan mitään muita vaihtoehtoja, kuin ryhtyä puhdistamaan alakerran vessan tukkeutumaisillaan olevaa viemäriä. No, siinähän on hyvää aikaa ja sopivasti tunnelmaa pohdiskella isänmaata.
"Pää on kuin ahdas akvaario, joka on liian täynnä karppeja. Kimaltelevia, sukkelia kutaleita, joista ei saa kiinni, vaikka kuinka yrittäisi."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti