I:n herätyskellon ilkeä piipitys sekoittuu uneen. Ensimmäinen tietoisehko ajatus on vitutus: miksemme herää hentoiseen, lempeään viserrykseen, kun herätysapplikaatiossa sellainenkin on?? Ensimmäinen ääni on vaaleansininen, toinen vaaleanpunainen. How nice. Että sellainen päivä tiedossa.
Olemme lähdössä reissuun, tarkemmin sanottuna yhdistettyihin sukujuhliin ja uuden vuoden vastaanottajaisiin. Matkaa pitäisi jaksaa taittaa nelisensataa kilometriä. (En itse asiassa ole lähtemisestä lainkaan pahoillani, sillä joulu hujahti ohi ilman edestakaisin rehaamista, ja uudet sukulaiseni ovat kivoja. Herätys on nyt se mikä mättää.) Puen puoliunessa kaapista pitkikset, välipaidan ja ulkoilupuvun, jotka kaikki menevät enemmän tai vähemmän nurin niskoin, ja lähden reikäpallo kainalossani ulos. Pikkukoira kipittää innokkaana edellä: jee lunta jee jeeeee heitä pallo heitä!! Lääkkeet jäävät ottamatta, ja fiksu olisi ehkä jopa ladannut kahvinkeittimen valmiiksi. Olen kaikkea muuta kuin hereillä.
Onneksi kaunis ja vilpoinen aamu puskee uutta happea elimistöön. Koira viilettää kuivahtaneessa heinikossa, ja sen tarmokkaat tapporavistukset ilahduttavat pintani alla uinuvaa kilpaharrastajaa. Tarttuva elämänriemu pehmentää laskua pitkään päivään.
Pakkaudumme autoon, ja koti jää taakse. Palaamme takaisin vasta ensi vuonna.
"Pää on kuin ahdas akvaario, joka on liian täynnä karppeja. Kimaltelevia, sukkelia kutaleita, joista ei saa kiinni, vaikka kuinka yrittäisi."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti