Jäähyväiset

Vanhan kodin myynti on nyt kauppakirjojen allekirjoittamista vaille valmis. Kävimme sunnuntaina hakemassa viimeisetkin tavarat - kattolamput - pois. Kuljimme haikeina tyhjissä, pimeissä huoneissa.

Olen elänyt niissä huoneissa yhden tähänastisen elämäni onnellisimmista ajanjaksoista. Ajattelen I:n ja minun yhteisen taipaleen alkuaikoja, kun kaikki oli vielä uutta. Piti sopeutua uuteen ihmiseen ja uuteen onneen. Eikä ainoastaan ihmiseen, sillä ei aikaakaan, kun myös raidallinen tuli mukaan kuvioihin. Lähdin kuuliaisesti opiskelupaikkakunnalle joka maanantaiaamu, mutta sydämeni jäi, ja lopulta muutin heidän luokseen asumaan. Asetuin taloksi, sovittelin kaikki kirjat kirjahyllyihin, siirsin eniten käytössä olevat astiat sumeilematta alemmille hyllyille. Ehdin kotiutua ja kiintyä kauniiseen kaksioomme.

Nyt jätän kodille jäähyväisiä otsalampun valossa. Silmiini osuvat kuulakärkikynämerkinnät polven korkeudella ovenkarmissa. Purskahdan itkuun. Olemme tarkkailleet nelijalkaistemme kasvua, seuranneet viiva viivalta kipuavaa selän mittaa, ja pyöritelleet päätämme kun tuomio on jo kahdesti ollut kiistaton ylikorkea. Ja tämä hengityksemme monesti salvannut taulukko jää väistämättä ovenkarmiin. En voi siepata sitä mukaani, eikä toivoakaan, että saisin otetuksi siitä pimeässä minkäänlaista kuvaa. Kyseinen mittatikkuovi vie meidät makuuhuoneeseen, jota kaipaan jo nyt: I:n taiteilemaa, suuresti rakastamaani seinämaalausta ei sitäkään saa mukaan, ja uuden kodin keskeneräinen makuuhuone tuntuu vanhaan pesäämme verrattuna kerrassaan ankealta.

Lähdemme vähin äänin. Pihalle jää suuri kuusi, jota olen tuijotellut keittiön pöydän ääressä monet unettomat yöt. I ajaa pois pihasta. Minä itken kunnes muistan, että tärkeimmät vein kuitenkin mukanani: pienen, rakkaan laumani ja kaikki ne muistot, jotka muistan vain minä.

Uuden kodin pihassa kasvaa koivu, jonka oksat piirtävät kuvioita keittiön ikkunaan.