Kuningasta uhataan

Päässä on liikaa ajatuksia.

Ajattelen artikkelia, joka pitäisi kirjoittaa. Aihe on vaikea, mutta mielenkiintoinen. Joudun – tai pääsen – koluamaan epäkohtia, joista en tiedä oikeastaan mitään, mutta joiden eteen haluaisin tehdä jotakin. Ja siksi se mietityttää. Jutusta on pakko tulla hyvä.

Ajattelen kauden ensimmäisiä treenejä, jotka eivät menneet huonosti, mutta valtava kasvunvara jäi mieleen pyörimään. Pikkukoiran kanssa pitäisi osata edetä taiten, valita oikein, olla painostamatta liikaa mutta tehdä kuitenkin tarpeeksi; kyse ei ole vauhdista, vaan ihan muusta. Ja minun pitäisi osata katsoa sitä omaa koiraa eikä muiden, mutta kun kokemusta on niin naurettavan vähän, että huimaa.

Ajattelen työprojektia, joka etenee kuin asemasota. Vaisto käskee puhua suun puhtaaksi, laittaa ihme kyräilylle stoppi, mutta eihän asiakkaita niin kohdella. Asettaudun poterooni tekemään taas yhtä hahmotelmaa.

Asettelen nappuloita pelilaudalle, vääntelen ja kääntelen, kerään ne pois ja aloitan alusta. Järjestän uudelleen, enkä ole vieläkään tyytyväinen. Haluaisin karata pihanpläntilleni kitkemään niitä saamarin voikukkia, tai tekemään jotakin vaan,  kunhan se jokin menisi vatvomatta eteenpäin.

Väsynyt mutta onnellinen

Olen helteen helakanpunaiseksi kärventämä, mutapolvinen, vienosti kloorintuoksuinen, mustelmilla, viluinen koska palasin kovin myöhään pihalta sisään, aurinkorasvantahmainen, onnellisesti kuutamolla kaikesta arkisesta (siis mikä deadline?!), likainen, janoinen, jätskinhimoinen, särkeväselkäinen, voikukantuhoinen, metsittyneen pörrötukkainen, ja multaakin mulla on kynsien alla.

Viikonloppu, talkoot ja valoisa kesä <3

Pitää hauskaa pitämättä

Mennyt helatorstai-pitkäviikonloppu oli ehkä elämäni rentouttavin. Pidin nimittäin hauskaa koko hemmetin ajan, huomaamattani sitä paitsi. -- "Pitää hauskaa" on todella urpo ilmaus, mutta menettelee silloin, kun tajuaa jälkikäteen olleensa neljä päivää ihan fiiliksissä. Jaksan olla vielä keskiviikkonakin iloinen levosta, sillä toimistolla on ehtinyt tässä alkuviikosta tapahtua taas yhtä sun toista, eikä vauhti taida hetkeen hidastua.

Mutta se hauskanpito! Yksi sadepäivä kului järjestelemällä huushollia, siivoamalla varastoa ja pesemällä talvivaatteita kesäsäilöön pakattavaksi. Koti kohentui huimasti ja mieli siinä sivussa; esimerkiksi eteisen kaappien järjestely on odottanut vuoroaan muutosta asti, siis vaivaiset puoli vuotta, ja vesivahingon jälkeen suurin osa kaappien sisällöstä muutti pahvilaatikoissa olohuoneeseen. Että siivoaminenko hauskaa? Tuolla tasolla aikaansaaminen on tässä taloudessa hauskaa kuin joululahjojen avaaminen, monestakin syystä.

Ehdin minä muutakin. Ostin esiin kaivautuneen auringon innostamana uusia kesätamineita. Kävin raidallisen kanssa fysiossa ja pikkukoiran kanssa uimassa, ja molemmat nauttivat elämästään ihan kympillä. Pikkukoira pääsi oikein ihmisten ilmoille, kun emäntä sai päähänsä lähteä maistelemaan ison kaupungin herkkuja. Kirjoittelin asiaa ja epäasiaa pursuilevia sähköposteja (enkä kyllä ainuttakaan työhön liittyvää!), ja taidan saada mieluisia vieraita yhdeksi kesäkuun viikonlopuksi. Mieli hyppelehtii keveänä vieläkin.

Mukavaan elämään kuuluu luonnollisesti myös pitkiä yöunia, löhöilyä, aivottomien pelien pelaamista, grillattuja kasvisvartaita ja jäätelön syömistä, mutta yleismeininki oli hyvällä tavalla toimelias. Sunnuntain ohjelma oli mahtava sekin: pääsin testaamaan vesitrampoliinituntia (oli muuten ihan superhauskaa, sinne on päästävä uudestaan!), ja loppupäivän kyykin pihalla kitkemässä voikukkia. Nurmikko näyttää tällä hetkellä kammottavalta, mutta toivon, että sitkeä nyhtämiseni palkitaan. Ja pelkään, että palkinto tulee vasta joskus vuonna 2038... mutta järkeilin, että jos pihallamme viihtyvät voikukat, kastemadot ja muut toukkatoukkaset, niin ehkä siinä viihtyisi myös jokin koristeellinen tai peräti hyödyllinen kasvi? Uumoilen, että blogillani pistäytyy toisinaan myös eräs puutarhaguru --> jos arvelet olevasi se jota tarkoitan, niin kerro, onko pakkomiel projektini toivoton?

Millähän sitä oppisi irtoamaan töiden äärestä näin tehokkaasti joka perjantai? Huristamaan kohti viikonloppua ilman stressiä menneistä tai tulevista päivistä, vailla odotuksen häivääkään?

Liikettä! Liikettä!

Olemme nyt asuneet puoli vuotta "maalla", siis meidän mittapuulla aivan totaalisen maalla. Lähikauppaan on ehkä kilometri, mutta lähes kaikki muu sivistys on jäänyt kävelymatkan ulkopuolelle.

Olin maaseudullistumisesta jokseenkin huolissani ennen muuttoa, ja totta puhuen vielä jonkin aikaa sen jälkeenkin. Enkä vähiten siksi, että harrastukset jäivät kaupunkiin. Nojoo, käynhän minä kaupungissa töissä joka arkipäivä, mutta koska en halua pidentää koirien päivää, kiirehdin työpäivän jälkeen mieluiten suoraan kotiin. Olen jatkanut sitkeästi kuntosalin jäsenyyttä, koska kyllä minä vielä joku päivä ehdin jumppaan, kun saadaan I:n kanssa soviteltua tulemiset ja menemiset, kun töitä on vähemmän, ja ja. No ihan varmaan onnistuu niinku ikinä. Kävi juuri niin kuin pelkäsin: liikuntaharrastukset jäivät maaseudun varaan, eikä täällä voi tehdä mitään. Voi apua.

Mutta niin on taas typerä lintu huolehtinut aivan turhaan. Maalla ei nimittäin muuta olekaan kuin tekemistä! On tilaa viilettää kickbikella ympäri ämpäri. (Kyllä, nyt minullakin on tuo hörhö hurvitteluvempain, ihan ikioma oranssi menopeli. Ja se on mahtava!!!) Lenkkipolku alkaa kirjaimellisesti kotiovelta, ja talvisin polku muuttuu tietysti hiihtoladuksi, koska täällä jumalan selän takana todellakin hiihdetään! Sadan metrin päässä on kahtena iltana viikossa jumppa. Extremekokeilulistalla odottaa vesitrampoliinitunti. Ja isompaan asuntoon mahtuu paljon enemmän siivottavaa, järjesteltävää, puunattavaa, pengottavaa, keskeneräisiä projekteja. Enää ei tarvitse keksiä tekosyytä jatkuvalle ähräämiselle. Eikä ainakaan istua paikallaan, koska siinä hommassa hajoaa pää.

Parasta on kuitenkin se, että koirien kanssa liikkuminen on huomattavasti mielekkäämpää, kun voi vaan avata oven ja pinkaista koivin ja tassuin ulos vapauteen. On peltoja, nurmikenttiä ja metsiä, ja ne ovat kaikki tässä. Kaupungissa piti aina lähteä autolla. Ruuhkassa istuminen nakersi ulkoilun iloa, ja koirain liikuntapaikat olivat säälittävän pieniä, aidattuja hiekkalaatikoita. Eikä niissä sinänsä mitään vikaa ole, mutta... vierailimme sivistyskeskittymässä tässä joku ilta, ja pistäydyimme samalla koirapuistossa. Onneton hiekkapläntti korkeine verkkoaitoineen tuntui vaan niin väärältä. Koira ei oikein edes tajunnut, että pitääkö tässä muka yrittää juosta vai mitä. Okei, puisto oli yksi pienimpiä missä olen koskaan käynyt, mutta silti.

Tässä asiaa pyöriteltyäni luulen, että jumppaan ehtiminen on ollut järjestelykysymys, jota ei vaan ole kiinnostanut järjestää. Kaupungista kun on aina kiire pois, eikä se johdu pelkästään koirista. Minä en vaan halua olla siellä. Miksi haluaisin, kun voin olla täälläkin, täällä maalla, missä on tilaa ja ilmaa? Luulen myös, että suunnitelmallisuuden ja kulutettujen kaloreiden vahtaamisen vankila on jäänyt kaupunkiin. Se liikunnan vapaus, jota olen tuskaisena etsinyt, löytyikin täältä. Maalta, jossa ei voi tehdä mitään, ei ainakaan liikkua.

Raamit kaulassa

Koeaika uudessa duunipaikassa päättyy, ja työsuhde vakinaistetaan erinäisin menoin. Pääsen taas puhutteluun, tällä kertaa itsensä toimarin jutuille. Pyörittelen mielessäni taannoisia hankaluuksia (minä ja minun suuri suuni), mutta toimari sanoo olevansa tyytyväinen suorasukaiseen, tinkimättömään tyyliini. Niinpä toiveeni on päätetty ottaa huomioon: minut siirretään toiseen tiimiin, siihen, johon olen alusta asti hinkunut. Lopuksi tj kysyy, onko lähin esimies ymmärtänyt viilata palkkaani tarpeeksi ylöspäin.

Olen riemuissani. Vihdoinkin minulla on lupa kotiutua! Tuntuva palkankorotus ei liiemmin kiinnosta, koska Hernenokan raha-asiat ovat joka tapauksessa aivan päin helvettiä (veroehdotusta läpi zoomaillessa kävi ilmi muun muassa se tosiseikka, että työttömyyskassan jäsenmaksuista on puoli vuotta maksamatta). Kerron palkankorotuksesta I:lle, koska arvelen tarkemman puoliskoni ilahtuvan tiedosta. Väärin luulin: hänelle on kuulemma aivan sama minkä verran minulle maksetaan – tulkoon palkka vaikka linnunsiemeninä, kunhan saan töissä niin paljon ajateltavaa, etten tarvitse enää kotona ihan hirveästi viihdytystä. Tyrmistyn hetkellisesti, mutta tarkemmin ajatellen: mitä uudet hommat muka ovat, elleivät uusi väylä purkaa hermostunutta aivoenergiaa?

Illalla I katsoo dvd:ltä elokuvaa, jonka juonen tiedän suurin piirtein luettuani kirjan. Sen päähenkilölle, johon minä olen syvästi samastunut, tehdään raakaa seksuaalista väkivaltaa. Olen juuri hotkinut vailla huolen häivää trilleriä, jossa ripustetaan silvottuja ihmisruumiita kattoon, syönyt siinä samalla ihan pokkana fetapiirasta, mutta elokuvan tapahtumia en kestä edes kuulla. Vetäydyn keittiöön, istun koneella luurit päässä ja kuuntelen Yann Tierseniä, vaeltelen jossakin kaukana omissa ajatuksissani.

Siinä minulla on kokonainen maailmankaikkeus. Jostakin nurkasta ahdas vankila, mutta on siellä sitä tilaakin.

Siivouspäivä

On tässä vähäunisina öinä tullut pyöriteltyä muiden hajatusten ohella paria säettä. Pirulaiset eivät halua asettua kunnolliseen muotoon, saati kontekstiin, joka oikeasti olisi muuan lopahtanut keskustelu. Saadakseni sanasaastan mielestäni, pois kuleksimasta ja tilaa viemästä, päätin että niiden sijoituspaikka olkoon tästälähin tässä.

Saa puu taas oksan lehdettömän uuden
Tulkoon talvi, vieköön loppuun ikuisuuden


(Onpa joo ihme että pyörii hereillä, tällästa skeidaa kun kierrättää... Ehkä ensi yönä taas nukutaan.)

Lennossa taas

Aamukohmeiset aivot eivät löydä ulos unesta, eivät anna oikeita käskyjä. Minä en löydä vaatteita, en lääkkeitä, en naamarasvaa. Kompuroin edestakaisin portaissa. Jaloissa painavat edellisen illan jumppa ja lenkki.

Olen reippaasti myöhässä tavanomaisesta aikataulusta, mikä on helvetin typerää juuri tänään. Kalenteri on niin täynnä, etten ehdi luultavasti edes syödä. Mikään paita ei ole hyvä, tai silitetty. Olen koko ajan enemmän myöhässä. Enkä sittenkään voi pukeutua hihattomaan paitaan jossa lukee LITTLE MISS REHAB, koska olen menossa muun muassa asianajotoimistoon. Jos vaan veisi työvaatteet pesulaan tästä lähtien? I kommentoi sekoiluani hyväntahtoisesti, mutta tänä aamuna en ymmärrä sen sortin huumoria lainkaan.

Sullon olkalaukkuun vielä villatakin, vesipullon ja Thomas Mannin Kuolema Venetsiassa ja muita kertomuksia, jota en jostain syystä ole koskaan lukenut. Herkkupala kirjaston hyllystä, vaikka luulin hotkineeni isät ja pojat jo aikapäiviä sitten. Kiskaisen tennarit jalkaan – tässä ei nyt kertakaikkiaan ehdi panostaa uskottavuuteen – ja juoksen ulos ovesta.

Ärtymys valahtaa harteilta. Lupailivat sitä myräkkää, ja toden totta: tänä aamuna tuulessa tuoksuu vesi, paksu ja vahva kuin meressä maannut. Itsetietoinen ilma painaa keuhkoja kasaan, kasaa pilviä ympärille. Siipien alla virtaa taas.

Uskon asia

Ensimmäinen niin lämmin päivä, että on pakko repiä huivi kaulasta. Silti toivon, että kolmannen valtiomahdin lupailema myrsky iskisi keskellä päivää, kesken kaiken. Että olisi pakko mennä ja kastua.

Elämänohje käskee luottaa intuitioon. Mitä muuta tässä muka edes voi?

Nasta juttu

Se toinen niistä kahdesta paketista.

Asia nyt vaan on niin, että minä olen toivottoman koukussa kaikkeen kauniiseen. Tai kauniiseen, miten sen kukakin haluaa määritellä. Minulle se on ilmeisesti ensisijaisesti kaikkea kiehtovaa. Tapa sijata itselle hyvä paikka kaikessa olevassa, toisaalta keino pitää nälkäiset aivot jotenkin hallinnassa.

Selaan maanisesti kaiken maailman kuvablogeja. Jos Google Reader jää pariksi päiväksi huomiotta, niin lukemattomia otsikoita on toista tuhatta. Ja mihin minä sitten sukellan? Kuvituksiin, typografiaan, infograffaan. Kuviin kirjahyllyistä ja keittiöistä, linnunsulista ja dinosauruksen munista. On käyttöliittymiä ja käyntikortteja. Matemaattisia kaavoja. Kosketusnäyttöjä. Super Mario -tennarit ja sata erilaista alkuaineiden jaksollista järjestelmää.

Vähän niin kuin Jos rakastat, mutta sinne tänne sinkoileville aivoille.

Ai niin, se paketti sisälsi muun muassa todellista package design -silmänruokaa, sisältö tarkoitettu koirille. Kyllä se näytti niille kelpaavan, kun kokeilin.

Juhlaimellista menoa

Huhtikuu vaihtuu toukokuuksi. Aurinko paistaa loipottaa aamuvarhaisesta iltamyöhään. Allergia kutittaa nenää. Olen taas vuoden vanhempi. Pari isoa projektia putkahtaa päivänvaloon.

Tätä kaikkea on syytä juhlia. Vapun aikana olen

• syönyt kaksi kertaa aivan erinomaista grilliruokaa, eikä kyllästytä yhtään – olen jo ehtinyt kutsua vaikka keitä grillaamaan ja testaamaan pehmeitä terassityynyjä, minä sosiaalisuuden malliyksilö

• ollut mudan peittämä ja nyrjähtänytnilkkainen tulevaa hedelmätarhaa myllättyäni

• tuntenut itseni täydeksi deekuksi lipitettyäni melkein pullollisen mustaherukkaista kuohujuomaa, alkoholitonta sellaista

• juossut kauhuissani remminsä poikki kiskaisseen raidallisen perässä

• innostunut kulkupelistä nimeltä kickbike (jollaisen I juuri osti) ja laskeskellut rahojani...

• ehtinyt jo vähän odotella kahta pakettia, joista lisää myöhemmin.