Liikettä! Liikettä!

Olemme nyt asuneet puoli vuotta "maalla", siis meidän mittapuulla aivan totaalisen maalla. Lähikauppaan on ehkä kilometri, mutta lähes kaikki muu sivistys on jäänyt kävelymatkan ulkopuolelle.

Olin maaseudullistumisesta jokseenkin huolissani ennen muuttoa, ja totta puhuen vielä jonkin aikaa sen jälkeenkin. Enkä vähiten siksi, että harrastukset jäivät kaupunkiin. Nojoo, käynhän minä kaupungissa töissä joka arkipäivä, mutta koska en halua pidentää koirien päivää, kiirehdin työpäivän jälkeen mieluiten suoraan kotiin. Olen jatkanut sitkeästi kuntosalin jäsenyyttä, koska kyllä minä vielä joku päivä ehdin jumppaan, kun saadaan I:n kanssa soviteltua tulemiset ja menemiset, kun töitä on vähemmän, ja ja. No ihan varmaan onnistuu niinku ikinä. Kävi juuri niin kuin pelkäsin: liikuntaharrastukset jäivät maaseudun varaan, eikä täällä voi tehdä mitään. Voi apua.

Mutta niin on taas typerä lintu huolehtinut aivan turhaan. Maalla ei nimittäin muuta olekaan kuin tekemistä! On tilaa viilettää kickbikella ympäri ämpäri. (Kyllä, nyt minullakin on tuo hörhö hurvitteluvempain, ihan ikioma oranssi menopeli. Ja se on mahtava!!!) Lenkkipolku alkaa kirjaimellisesti kotiovelta, ja talvisin polku muuttuu tietysti hiihtoladuksi, koska täällä jumalan selän takana todellakin hiihdetään! Sadan metrin päässä on kahtena iltana viikossa jumppa. Extremekokeilulistalla odottaa vesitrampoliinitunti. Ja isompaan asuntoon mahtuu paljon enemmän siivottavaa, järjesteltävää, puunattavaa, pengottavaa, keskeneräisiä projekteja. Enää ei tarvitse keksiä tekosyytä jatkuvalle ähräämiselle. Eikä ainakaan istua paikallaan, koska siinä hommassa hajoaa pää.

Parasta on kuitenkin se, että koirien kanssa liikkuminen on huomattavasti mielekkäämpää, kun voi vaan avata oven ja pinkaista koivin ja tassuin ulos vapauteen. On peltoja, nurmikenttiä ja metsiä, ja ne ovat kaikki tässä. Kaupungissa piti aina lähteä autolla. Ruuhkassa istuminen nakersi ulkoilun iloa, ja koirain liikuntapaikat olivat säälittävän pieniä, aidattuja hiekkalaatikoita. Eikä niissä sinänsä mitään vikaa ole, mutta... vierailimme sivistyskeskittymässä tässä joku ilta, ja pistäydyimme samalla koirapuistossa. Onneton hiekkapläntti korkeine verkkoaitoineen tuntui vaan niin väärältä. Koira ei oikein edes tajunnut, että pitääkö tässä muka yrittää juosta vai mitä. Okei, puisto oli yksi pienimpiä missä olen koskaan käynyt, mutta silti.

Tässä asiaa pyöriteltyäni luulen, että jumppaan ehtiminen on ollut järjestelykysymys, jota ei vaan ole kiinnostanut järjestää. Kaupungista kun on aina kiire pois, eikä se johdu pelkästään koirista. Minä en vaan halua olla siellä. Miksi haluaisin, kun voin olla täälläkin, täällä maalla, missä on tilaa ja ilmaa? Luulen myös, että suunnitelmallisuuden ja kulutettujen kaloreiden vahtaamisen vankila on jäänyt kaupunkiin. Se liikunnan vapaus, jota olen tuskaisena etsinyt, löytyikin täältä. Maalta, jossa ei voi tehdä mitään, ei ainakaan liikkua.