Raamit kaulassa

Koeaika uudessa duunipaikassa päättyy, ja työsuhde vakinaistetaan erinäisin menoin. Pääsen taas puhutteluun, tällä kertaa itsensä toimarin jutuille. Pyörittelen mielessäni taannoisia hankaluuksia (minä ja minun suuri suuni), mutta toimari sanoo olevansa tyytyväinen suorasukaiseen, tinkimättömään tyyliini. Niinpä toiveeni on päätetty ottaa huomioon: minut siirretään toiseen tiimiin, siihen, johon olen alusta asti hinkunut. Lopuksi tj kysyy, onko lähin esimies ymmärtänyt viilata palkkaani tarpeeksi ylöspäin.

Olen riemuissani. Vihdoinkin minulla on lupa kotiutua! Tuntuva palkankorotus ei liiemmin kiinnosta, koska Hernenokan raha-asiat ovat joka tapauksessa aivan päin helvettiä (veroehdotusta läpi zoomaillessa kävi ilmi muun muassa se tosiseikka, että työttömyyskassan jäsenmaksuista on puoli vuotta maksamatta). Kerron palkankorotuksesta I:lle, koska arvelen tarkemman puoliskoni ilahtuvan tiedosta. Väärin luulin: hänelle on kuulemma aivan sama minkä verran minulle maksetaan – tulkoon palkka vaikka linnunsiemeninä, kunhan saan töissä niin paljon ajateltavaa, etten tarvitse enää kotona ihan hirveästi viihdytystä. Tyrmistyn hetkellisesti, mutta tarkemmin ajatellen: mitä uudet hommat muka ovat, elleivät uusi väylä purkaa hermostunutta aivoenergiaa?

Illalla I katsoo dvd:ltä elokuvaa, jonka juonen tiedän suurin piirtein luettuani kirjan. Sen päähenkilölle, johon minä olen syvästi samastunut, tehdään raakaa seksuaalista väkivaltaa. Olen juuri hotkinut vailla huolen häivää trilleriä, jossa ripustetaan silvottuja ihmisruumiita kattoon, syönyt siinä samalla ihan pokkana fetapiirasta, mutta elokuvan tapahtumia en kestä edes kuulla. Vetäydyn keittiöön, istun koneella luurit päässä ja kuuntelen Yann Tierseniä, vaeltelen jossakin kaukana omissa ajatuksissani.

Siinä minulla on kokonainen maailmankaikkeus. Jostakin nurkasta ahdas vankila, mutta on siellä sitä tilaakin.