Kuningasta uhataan

Päässä on liikaa ajatuksia.

Ajattelen artikkelia, joka pitäisi kirjoittaa. Aihe on vaikea, mutta mielenkiintoinen. Joudun – tai pääsen – koluamaan epäkohtia, joista en tiedä oikeastaan mitään, mutta joiden eteen haluaisin tehdä jotakin. Ja siksi se mietityttää. Jutusta on pakko tulla hyvä.

Ajattelen kauden ensimmäisiä treenejä, jotka eivät menneet huonosti, mutta valtava kasvunvara jäi mieleen pyörimään. Pikkukoiran kanssa pitäisi osata edetä taiten, valita oikein, olla painostamatta liikaa mutta tehdä kuitenkin tarpeeksi; kyse ei ole vauhdista, vaan ihan muusta. Ja minun pitäisi osata katsoa sitä omaa koiraa eikä muiden, mutta kun kokemusta on niin naurettavan vähän, että huimaa.

Ajattelen työprojektia, joka etenee kuin asemasota. Vaisto käskee puhua suun puhtaaksi, laittaa ihme kyräilylle stoppi, mutta eihän asiakkaita niin kohdella. Asettaudun poterooni tekemään taas yhtä hahmotelmaa.

Asettelen nappuloita pelilaudalle, vääntelen ja kääntelen, kerään ne pois ja aloitan alusta. Järjestän uudelleen, enkä ole vieläkään tyytyväinen. Haluaisin karata pihanpläntilleni kitkemään niitä saamarin voikukkia, tai tekemään jotakin vaan,  kunhan se jokin menisi vatvomatta eteenpäin.