Hauras pää

Näen unta, jossa olen joutumaisillani aseellisen ryöstön uhriksi. Rakkaalle ystävälleni on käynyt ryöstössä huonosti: hän on kuollut. Minä elän vielä, puukkoa väistellen, tuntien sietämätöntä tuskaa ystävän menettämisestä. Ehdin herätä ennen osumaa, rikkonaisena ja ahdistuneena, mutta samalla täynnä huojennusta.

Päivän rutiinit muuttuvat taas kerran, kun toimisto muuttaa uuteen osoitteeseen. Pieni tiimimme karkaa muuttohärdellin alta hotelliin, mutta pistäydyn aamulla uusissa tiloissa hakemassa vähän tavaroita mukaani. Kaivelen muuttolaatikkoani, kun kynnen alla pistää. Vedän käden kiireesti pois. Peukalosta valuu verta.

Hotellissa on kaunista ja mukavaa. Päivä alkaa tietenkin aamupalalla. Poimin korista luomumunan, tilaan lattea. Laskemme leikkiä viiden hengen tietokonekerhostamme. Meistä kaikki ovat vähän omituisia, kukin omalla tavallaan, kodikkaasti. Ryhdymme töihin vatsat täynnä, koko joukko saman pöydän ääressä hälisten.

Lounas muistuu mieleen vasta iltapäivällä. Kipitämme kiireesti läheiseen kuppilaan. Olen ehtinyt mättää kasvislootaa napaani jo hyvän aikaa, kun viereiseen pöytään asettuu iäkäs pariskunta. Ehdin juuri ja juuri rekisteröidä liikkeen näkökentän reunamilla, kun jossakin oikean korvan yläpuolella räjähtää. Nostan vaistomaisesti käden ohimolle. Kipu tukkii kaiken ympärilläni. Kylmät ja kuumat aallot tulevat vuorotellen. Yritän olla tarkentamatta katsettani mihinkään, vetäytyä sisäänpäin, etten vain lisäisi kallossani vallitsevaa tuskallista sekasortoa. Ympärilleni kerääntyy joukko huolestuneita ihmisiä, mutta sysin kaikki ärtyisästi loitommalle: älkää koskeko, aivot halkeavat, menkää nyt saatana vähän kauemmas. Tuijotan edestakaisin keikkuvaa pöydän pintaa. Haluaisin juosta sateeseen ja parkua kurjaa oloani puhelimitse I:lle, mutta tajuan, ettei se kannata. Jään paikalleni odottamaan tilanteen tasaantumista. Hieman toinnuttuani saan kuulla, että viereisen pöydän herra oli ollut nostamassa itselleen tuolia, kun istuin oli yllättäen pudonnut suoraan päähäni.

Öinen ahdistus palaa takaisin. Vetäydyn loppupäiväksi omiin oloihini. Olo on kiikkerä, päätä särkee, ikkunoissa valuva sade lamaannuttaa. Minua kotiin kuljettavan bussin renkaat haukkaavat pariin kertaan reippaasti penkkaa. Sydän hakkaa. Olen ihan hirvittävän yksin.

Ja niin ohuissa langoissa kiinni.

Henkilökohtaista

Olen harrastanut lähiviikkoina eräänlaista tutkivaa journalismia. Ihan omaan laskuuni, ainakin toistaiseksi. Tutkimuksen aihe on yksi vaikeimmista, joita olen koskaan kirjoitustyötä varten pureskellut.

Vaikean aiheeni pähkinänkuorensisus on se käsittämätön tosiasia, että hyvinvointivaltiosta, jonka kansalainen minäkin olen, ei löydy resursseja heikoimmista huolehtimiseen. Suomen sairaimpia lapsia hoidetaan olosuhteissa, joissa yhtään kenenkään hengissä säilyminen olisi suoranainen ihme. Ja Suomen sairaimmat lapset ovat todella sairaita, usein tavalla, joka vaatii jopa vuosien sairaalahoitoa. Tilanahtauden vuoksi he ovat aivan liian suuren osan ajasta erossa vanhemmistaan – jos fyysiset vammat paranevatkin, niin henkiset eivät ehkä koskaan. Sitten on vielä se, että itse rakennus on romahtamispisteessä, ellei se mätäne ja hajoa taivaan tuuliin ennen romahtamistaan. (Samaa aihetta pyöritteli myös Mirja Pyykkö hamalla 80-luvulla, ja tilanne oli katastrofaalinen jo silloin. Mediakohu toi kyseiselle sairaalalle neljän miljoonan markan edestä lahjoituksia, Pyykkö sai porttikiellon sairaalaan.)

Aiheella ei aluksi ollut minulle henkilökohtaista merkitystä. Mutta matkan varrella siitä tuli sellainen. Jokainen tutkimustyötä varten lukemani fakta, joka ikinen kuultu kokemus, ne kaikki tuntikausien keskustelut vanhempien kanssa syvensivät paitsi tietoa, myös tuskaa.

Olen surullinen, ahdistunut ja ennen kaikkea vihainen. Miten tällainen asia voi olla retuperällä? Ja mihin helvettiin ne minunkin verorahani oikein menevät? Valtionyhtiöitä pyörittävien dirikoiden palkkioihin, poliittisperäisiin järjestöihin, parkkihalleihin, mukasairaiden hyysäämiseen? Minua ihan oikeasti hävettää myöntää, että olen suomalainen.

Ja miten naurettavan yhdentekeviä ovat ne asiat, joista minulla on tapana valittaa?

Kirjoitan, itken ja kirjoitan lisää, koska en muutakaan voi. Toivon, että edes pienen pieni osa tästä ajatustyöstä auttaa eteenpäin taistelussa, jota hyvinvointivaltiossa ei pitäisi edes käydä. Ellei auta, niin täytyy yrittää kovemmin.

Tämä projekti mietityttää vielä pitkään, enkä minä tule koskaan olemaan se sama, joka kohtalon oikusta avasi ikkunan sairaiden lasten maailmaan.

Koordinaatiohäröpallo

Olen ollut aamusta asti ainakin puoliksi väärällä jalalla noussut. Tekemistä on paljon, huusholli pitäisi ehtiä siivota koska vieraita lappaa taas tälläkin viikolla sisään ja ulos vähän joka välissä, ja etätyöpäivä maistuu taas vaihteeksi ihan sahanpurulta. Jumituin jokin aika sitten koneineni kahvilaan, muistaakseni lääkärireissun jälkeen, en vaan viitsinyt enää palata toimistolle. Kahvilassa oli, yllättävää kyllä, aivan loistavat olosuhteet työntekoon. Hyvä kahvi ja tasainen taustamumina vailla mitään minua kiinnostavaa pitivät vireystilan sopivana hämmästyttävän pitkään, keskeytyksettä. Ei koiria, ei pyykkikasoja, ei siivottavaa sitäjatätä, eikä varsinkaan mitään järkeä nousta jatkuvasti hakemaan vettä tai vessaan tai tarkistamaan asdglk södlkh pncbk, koska persiinsä nostaminen saattaa tarkoittaa paikan menettämistä, eikä hopeanväristä sylikoiraa sovi tietenkään jättää oman onnensa nojaan. Jäljelle jää enää yksi ajanvietemuoto: työnteko.

Nyt minä onneton olen buukannut etäpäivän kuvitellen, että saisin samanlaisen flown päälle ihan vaan kotosalla. Työn alla oleva projekti kieltämättä hyötyisi siitä, ettei joku koko ajan keskeyttäisi. Eikä keskeytäkään, paitsi ne koirat, pyykkivuoret, siivottavat ja tarkistettavat. Minua ärsyttää. Jos tästä tulisi jotain, voisin olla himassa vaikka joka tiistai.

Tiistai on paitsi virallinen etäpäivä, myös puistojumppapäivä. Sääkin on otollinen, paitsi tuntia ennen jumppaa, kun näköpiiriin vyöryy mustia pilviä taivaan täydeltä. Ehdin hädin tuskin vääntää paheksuvaa katsetta naamalleni, ennen kuin ensimmäiset pisarat napsahtavat ikkunalautaan. Jo nyt on saatana!

Lähden silti ulos märkään määrätietoisin askelin. Päivä on jo ihan tarpeeksi pilalla, joten nyt ei auta valittaa, täytyy vain yrittää. Pakkaan tykötarpeiston vahakankaiseen kassiin, jonka kyljessä lukee Harrods, ja marssin nurmikentälle. En olekaan ainoa säätä uhmaava liikunnanhinkuinen, sillä paikalla odottaa joukko muitakin jumppareita ja uusi ohjaaja – sekä Piloxing-tunti. Olen ällistynyt. Ei niin hajuakaan mistä hommassa on oikeasti kyse, mutta laskeskelen, että edessä on jotakin pilatesnyrkkeilyn tapaista.

Suhtaudun uuteen konseptiin huomattavasti vähemmän epäluuloisesti kuin tavallisesti. Olen ehkä keski-ikäistynyt, tai sitten kotisohvalla vietetty päivä on tehnyt tehtävänsä, mutta joka tapauksessa päätän ennakkoluulottomasti pysyä menossa mukana. Potkin, hakkaan, kiemurtelen, hikoilen. Nurmikenttä on epätasainen, liikkeet kysyvät tasapainoa ja ristikkäisiä ojennuksia ja huitomisia on paljon, joten koordinaatio on enimmäkseen kovilla. Etsin raivokkaasti kiintopisteitä ympäröivästä maailmasta. Käsi koskettaa välillä maata. Ja mitä kettua tarkoittaa käsky kämmen ylöspäin?

Tunti on melkein lopuillaan, kun aurinko valaisee nurmikentän ja lämmittää hikisiä kasvoja. Suljen silmäni ja pompahtelen taivasalla, vähän vinksin vonksin ehkä, mutta mitäpä siitä. Huomenna on uusi päivä, ja sen voi aloittaa vaikka kahvilassa.