Henkilökohtaista

Olen harrastanut lähiviikkoina eräänlaista tutkivaa journalismia. Ihan omaan laskuuni, ainakin toistaiseksi. Tutkimuksen aihe on yksi vaikeimmista, joita olen koskaan kirjoitustyötä varten pureskellut.

Vaikean aiheeni pähkinänkuorensisus on se käsittämätön tosiasia, että hyvinvointivaltiosta, jonka kansalainen minäkin olen, ei löydy resursseja heikoimmista huolehtimiseen. Suomen sairaimpia lapsia hoidetaan olosuhteissa, joissa yhtään kenenkään hengissä säilyminen olisi suoranainen ihme. Ja Suomen sairaimmat lapset ovat todella sairaita, usein tavalla, joka vaatii jopa vuosien sairaalahoitoa. Tilanahtauden vuoksi he ovat aivan liian suuren osan ajasta erossa vanhemmistaan – jos fyysiset vammat paranevatkin, niin henkiset eivät ehkä koskaan. Sitten on vielä se, että itse rakennus on romahtamispisteessä, ellei se mätäne ja hajoa taivaan tuuliin ennen romahtamistaan. (Samaa aihetta pyöritteli myös Mirja Pyykkö hamalla 80-luvulla, ja tilanne oli katastrofaalinen jo silloin. Mediakohu toi kyseiselle sairaalalle neljän miljoonan markan edestä lahjoituksia, Pyykkö sai porttikiellon sairaalaan.)

Aiheella ei aluksi ollut minulle henkilökohtaista merkitystä. Mutta matkan varrella siitä tuli sellainen. Jokainen tutkimustyötä varten lukemani fakta, joka ikinen kuultu kokemus, ne kaikki tuntikausien keskustelut vanhempien kanssa syvensivät paitsi tietoa, myös tuskaa.

Olen surullinen, ahdistunut ja ennen kaikkea vihainen. Miten tällainen asia voi olla retuperällä? Ja mihin helvettiin ne minunkin verorahani oikein menevät? Valtionyhtiöitä pyörittävien dirikoiden palkkioihin, poliittisperäisiin järjestöihin, parkkihalleihin, mukasairaiden hyysäämiseen? Minua ihan oikeasti hävettää myöntää, että olen suomalainen.

Ja miten naurettavan yhdentekeviä ovat ne asiat, joista minulla on tapana valittaa?

Kirjoitan, itken ja kirjoitan lisää, koska en muutakaan voi. Toivon, että edes pienen pieni osa tästä ajatustyöstä auttaa eteenpäin taistelussa, jota hyvinvointivaltiossa ei pitäisi edes käydä. Ellei auta, niin täytyy yrittää kovemmin.

Tämä projekti mietityttää vielä pitkään, enkä minä tule koskaan olemaan se sama, joka kohtalon oikusta avasi ikkunan sairaiden lasten maailmaan.