Pujahdan lauantaiaamuna ulos ovesta vähän ennen kahdeksaa, vielä vähän unessa. Pikkuisella on hätä. Pimeän makuuhuoneen jälkeen maailma on täynnä valkoista ja valoa ja kirpeää ilmaa. Puiden oksia peittää valkoinen huurre, mutta aurinko on ehtinyt jo kiivetä metsän yläpuolelle. Kun lähtee takapihan puolelta oikealle, se paistaa suoraan päin näköä. Punaruskea koira kipittää eteenpäin, etsii sopivaa asiointipaikkaa kuono maata pyyhkien.
Olen yhtäkkiä ihan hirveän onnellinen.
Aika kuluu nopeaan. Vasta hetki sitten riemuitsin (noooo... kyllä riemuitsin, vaikkakin arse mustelmilla) siitä, että on helmikuu. Ja nyt on maaliskuu, tarkemmin ajatellen mennään jo puolivälissä kohti huhtikuuta. Aamuisin on hyvässä lykyssä kaksikymmentäneljä astetta pakkasta, mutta se ei haittaa, koska aurinko ehtii tehdä ihmeitä päivän aikana.
Töissä on hirveästi tekemistä kuten yleensäkin, ja kun talossa on viisi kuukautta vanha koiralapsi, ei vapaa-ajan ongelmiakaan juuri ole. Lauman hännänhuipusta on kuoriutumassa itsevarma ja itsenäinen kaveri, reipas ja peloton. Se osaa jo vaikka mitä, silloin kun niin haluaa, ja sillä on kova ääni ja aivan erinomaisen luja tahto.
Viimeiset pari viikkoa huushollin on täyttänyt vielä tavallistakin railakkaampi härdelli, koska mainittu kakara onnistui jotenkin riehumaan niskansa kipeäksi. Ja voi sitä hädän määrää. Elukka kiireesti lääkäriin, unten maille ja pöydälle lyhytaaltojen alle. Röntgenissä näkyy pelkkää ehjää, selkärangan mitalta tasaista, kaunista helminauhaa. Niska on mitä luultavimmin revähtänyt. Minä olen mitä luultavimmin kiintynyt, ihan huomaamatta.
Lääkäri määräsi kipulääkekuurin ynnä kaksi viikkoa lepoa. Sairasloma kiristää koko lauman kollektiivista pinnaa ja on saanut kuluneet viikot kulumaan kaikkea muuta kuin nopeasti. Tuon ikäinen riiviö on täysin väärän ikäinen olemaan rauhassa paikallaan, eikä se sitä olekaan, vaan juoksee seinästä seinään raivokkaasti haukkuen. Remmilenkillä se poukkoilee täysin päättömästi valjaissaan ja tarttuu hampailla isompien takkeihin heti kun taluttajan silmä välttää. Senkin se jo tietää: pahojaan voi tehdä, kun vain katsoo ettei kukaan näe. Tunnen itseni täydelliseksi idiootiksi, välillä hyvin väsyneeksi sellaiseksi, mutta siltikin: sen luonne kiehtoo ja ihastuttaa.
Tänään, kunhan aurinko ehtii vähän lämmittää, koittaa vapaus. Aika saa taas siivet.
"Pää on kuin ahdas akvaario, joka on liian täynnä karppeja. Kimaltelevia, sukkelia kutaleita, joista ei saa kiinni, vaikka kuinka yrittäisi."
lauantai 16. maaliskuuta 2013
Ohilukemisia arkistojen kätköistä
Kirjoitan ensimmäistä kertaa blogiin uuden uutukaisella tietokoneellani. Julkaisemattomien arkistosta löytyi luonnosteksti ajalta ennen koneen hankintaa, viime syksyltä muistaakseni.
- - -
Erinäisten sattumusten tapahduttua keksin hinkua itselleni hyvin hinnoiteltua merkkiturhaketta, jonka pääasiallinen funktio on seurata päivittäistä aktiivisuustasoani. Kuinka kiehtovaa! Numeroita ja käyriä, kaikenmaailman informaatiota siitä, miten minä olen liikkeessä koko ajan. Ranneke on tietysti loistavasti brändätty ja siro kuin mikä. Olen myyty.
Intoilen asiasta I:lle, joka pyyhkäisee mielitekoni tylysti nurin. Mitä minä sellaisella teen? Enkö voisi vaikka lainata vekotinta joksikin aikaa; kyllähän minä saisin selville jo parin päivän käytön jälkeen, no, mitä nyt haluankaan tietää? Kas kun minun pitäisi säästää uuteen tietokoneeseen, ja onhan tässä muutakin rahanmenoa tulossa. Että ei sellaisen hankkiminen taida olla kovin järkevää, eihän vaan [pitkä ja merkitsevä katse].
Muserrun. Tietokone maksaa kaksituhattaneljäsataa euroa. Enkö siis saa ostaa mitään kivaa ennen sitä? Siinä tapauksessa en saa mitään kivaa aika pitkään aikaan, sillä tässäkin kuussa säästöön jäi nolla euroa. Mikä on meidän tuloillamme ihan älytön tilanne. Keskustelu kääntyy siihen, mihin rahat sitten menevät, kun eivät näköjään ainakaan säästöön. Ilmoitan, että minun rahani menevät apteekkiin, lääkäriin ja yhteiselle tilille, josta ne vaan häviävät johonkin – ja kun en kerran käy kaupassa, en voi vaikuttaa siihen, mihin rahat menevät. Että se siitä säästämisestä sitten.
I hermostuu. Jollen ole tyytyväinen siihen, miten hän rahojamme käyttää, voin aivan vapaasti ruveta itse suunnittelemaan taloutta ja käymään kaupassa, mikäpä siinä! Ja niin ajaudumme jälleen kerran siihen, kuka raha-asioitamme hoitaa, ja miksi. Siihen, miten I:llä on omat rahansa, tilinsä ja systeeminsä, johon minunkin palkkani iloisesti katoaa. Ja siihen, kuinka hän ottaa vastuun koko tästä systeemistä, kun minä katson vierestä ja soudan ja huopaan.
Sanaharkkaan tulee jumpan mittainen tauko. Alkutunnista minua lähinnä vituttaa, vituttaa niin että tossut kirskuvat liukkaalla lattialla. Olen naimisissa pahimmanlaatuisen besserwisserin kanssa, jonka on näköjään täysin mahdotonta käsittää, jos joku ei vaan käsitä jotain. (Mikä paradoksi!) Astun eteenpäin ja kallistun tarmokkaaseen vaakaan. Hikipisarat napsahtelevat lattiaan. Kai minä voin ruveta kirstunvartijaksi, mutta siitä tuskin seuraa mitään hyvää. Sitä tuo kontrollifriikki ei ainakaan tajua. Vielä. Mutta kohta ollaankin molemmat naimisissa Intrum Justitian kanssa, että hupsista vaan.
Lopulta vauhti hidastuu ja saliin laskeutuu hämärä. Kiskon paksut villasäärystimet jalkaan ja venyttelen sinne tänne. Jotenkin tästä täytyy selvitä, vaihtoehtoja ei yksinkertaisesti ole.
Niinpä aloitan sovittelevasti siitä, miten olen äkkipikainen, enkä osaa aina antaa arvoa toisen vaivannäölle, ja että voisimme paneutua asiaan yhdessä. Vastapuolen reaktio on, hämmentävää kyllä, varsin tyly. Olin hiljaisesti odottanut, että puolisko tulisi edes neljäsosatiehen vastaan, mutta toive oli harvinaisen turha: saan kuulla olevani ihan yhtä itsekäs idiootti kuin ennen jumppaa, ynnä joukon muita kärjistyksiä.
Mittani tulee täyteen. Kerron, että olin odottanut hieman rakentavampaa jatkoa, mutta koska sitä ei nyt näytä olevan tulossa, niin en anteeksi vaan aio ihan sellaisenaan niellä esitettyjä väitteitä. Kuten esimerkiksi sitä, että minä muka arvostelen juuri hänen kehittämäänsä järjestelmää mielivaltaiseksi ja kategorisesti paskaksi, koska minä en valitettavasti ymmärrä näitä systeemejä ollenkaan. Abstraktit resurssit eivät nimittäin ole minun juttuni. Numerot ovat, kyllä vaan, mutta kun rahankäytössä ei ole kyse numeroista.
Otetaanpa tosielämän esimerkki vaikka pyykkihuollosta. Se ei ole I:n vahva puoli miltään osin, ei alun alkaenkaan. Jaksoin aikani naputtaa likavaatevuorista makuuhuoneen lattialla, kunnes kyllästyin jatkuvaan valittamiseen ja aloin kerätä vaatteita pyykkikoriin. Oleellinen triggeri oli luultavasti se havainto, että armas puolisoni ei jätä vaatteitaan keräämättä vittuillessaan tai välinpitämättömyyttään, vaan hajamielisyyttään. Joiltakin vaan puuttuu kyky havaita lattialla ajelehtivat vaatekappaleet sen jälkeen, kun on ne illalla väsyksissä lattialle jättänyt.
Niin miten ihmeessä hänen sokeutensa on muka vähemmän väärää kuin minun?
- - -
Kuumeinen naputtelu on katkennut tuohon; oleellinen tuli oikeastaan jo sanotuksi. Riita ratkesi, kun I ymmärsi neljän yhteisen vuoden jälkeen, että jos hänen systeeminsä ovat minusta mielivaltaisia enkä ymmärrä niitä ei kyse olekaan arvostelusta, vaan niin sanoessani tarkoitan, etten ihan oikeasti ymmärrä niitä. Olemme riidelleet rahasta huomattavasti vähemmän tämän keskustelun jälkeen.
Vastaavia oivalluksia on syntynyt ajan mittaan muistakin aiheista. Koska haluan yleensä tietää milloin asiat tapahtuvat, ainakin suurin piirtein, kysyn I:ltä iltapäivisin, mihin aikaan hän aikoo tulla töistä kotiin. I ehti luulla kaiketi useamman vuoden, että sanoihin kätkeytyi piiloviesti: niin, kai sinä kotiudut sieltä mahdollisimman pian? Ei, ei kätkeydy. Kun kysyn mihin aikaan sinä tulet kotiin, tarkoitan mihin aikaan sinä tulet kotiin. Luen ihmisten nonverbaliikkaa ja mielentiloja usein aika hyvin, mutta aikuisten maailmassa paljon käytettyjä ylimääräisiä tarkoitetaan mitä ei sanota -koukeroita en ymmärrä ollenkaan. (Tämän takia en osallistu puhelinneuvotteluihin ilman virallista valvojaa enkä kirjoita työsähköpostejani itse.)
Mutta niin. Halusin julkaista tämän tekstin, koska se kertoo mielestäni jotakin oleellista meidän välisestämme kommunikaatiosta ja sen ongelmista. Ehkäpä meidän kompurointimme auttaa jotakuta muuta näkemään jotakin tärkeää vähän eri tavalla, kuka tietää?
- - -
Erinäisten sattumusten tapahduttua keksin hinkua itselleni hyvin hinnoiteltua merkkiturhaketta, jonka pääasiallinen funktio on seurata päivittäistä aktiivisuustasoani. Kuinka kiehtovaa! Numeroita ja käyriä, kaikenmaailman informaatiota siitä, miten minä olen liikkeessä koko ajan. Ranneke on tietysti loistavasti brändätty ja siro kuin mikä. Olen myyty.
Intoilen asiasta I:lle, joka pyyhkäisee mielitekoni tylysti nurin. Mitä minä sellaisella teen? Enkö voisi vaikka lainata vekotinta joksikin aikaa; kyllähän minä saisin selville jo parin päivän käytön jälkeen, no, mitä nyt haluankaan tietää? Kas kun minun pitäisi säästää uuteen tietokoneeseen, ja onhan tässä muutakin rahanmenoa tulossa. Että ei sellaisen hankkiminen taida olla kovin järkevää, eihän vaan [pitkä ja merkitsevä katse].
Muserrun. Tietokone maksaa kaksituhattaneljäsataa euroa. Enkö siis saa ostaa mitään kivaa ennen sitä? Siinä tapauksessa en saa mitään kivaa aika pitkään aikaan, sillä tässäkin kuussa säästöön jäi nolla euroa. Mikä on meidän tuloillamme ihan älytön tilanne. Keskustelu kääntyy siihen, mihin rahat sitten menevät, kun eivät näköjään ainakaan säästöön. Ilmoitan, että minun rahani menevät apteekkiin, lääkäriin ja yhteiselle tilille, josta ne vaan häviävät johonkin – ja kun en kerran käy kaupassa, en voi vaikuttaa siihen, mihin rahat menevät. Että se siitä säästämisestä sitten.
I hermostuu. Jollen ole tyytyväinen siihen, miten hän rahojamme käyttää, voin aivan vapaasti ruveta itse suunnittelemaan taloutta ja käymään kaupassa, mikäpä siinä! Ja niin ajaudumme jälleen kerran siihen, kuka raha-asioitamme hoitaa, ja miksi. Siihen, miten I:llä on omat rahansa, tilinsä ja systeeminsä, johon minunkin palkkani iloisesti katoaa. Ja siihen, kuinka hän ottaa vastuun koko tästä systeemistä, kun minä katson vierestä ja soudan ja huopaan.
Sanaharkkaan tulee jumpan mittainen tauko. Alkutunnista minua lähinnä vituttaa, vituttaa niin että tossut kirskuvat liukkaalla lattialla. Olen naimisissa pahimmanlaatuisen besserwisserin kanssa, jonka on näköjään täysin mahdotonta käsittää, jos joku ei vaan käsitä jotain. (Mikä paradoksi!) Astun eteenpäin ja kallistun tarmokkaaseen vaakaan. Hikipisarat napsahtelevat lattiaan. Kai minä voin ruveta kirstunvartijaksi, mutta siitä tuskin seuraa mitään hyvää. Sitä tuo kontrollifriikki ei ainakaan tajua. Vielä. Mutta kohta ollaankin molemmat naimisissa Intrum Justitian kanssa, että hupsista vaan.
Lopulta vauhti hidastuu ja saliin laskeutuu hämärä. Kiskon paksut villasäärystimet jalkaan ja venyttelen sinne tänne. Jotenkin tästä täytyy selvitä, vaihtoehtoja ei yksinkertaisesti ole.
Niinpä aloitan sovittelevasti siitä, miten olen äkkipikainen, enkä osaa aina antaa arvoa toisen vaivannäölle, ja että voisimme paneutua asiaan yhdessä. Vastapuolen reaktio on, hämmentävää kyllä, varsin tyly. Olin hiljaisesti odottanut, että puolisko tulisi edes neljäsosatiehen vastaan, mutta toive oli harvinaisen turha: saan kuulla olevani ihan yhtä itsekäs idiootti kuin ennen jumppaa, ynnä joukon muita kärjistyksiä.
Mittani tulee täyteen. Kerron, että olin odottanut hieman rakentavampaa jatkoa, mutta koska sitä ei nyt näytä olevan tulossa, niin en anteeksi vaan aio ihan sellaisenaan niellä esitettyjä väitteitä. Kuten esimerkiksi sitä, että minä muka arvostelen juuri hänen kehittämäänsä järjestelmää mielivaltaiseksi ja kategorisesti paskaksi, koska minä en valitettavasti ymmärrä näitä systeemejä ollenkaan. Abstraktit resurssit eivät nimittäin ole minun juttuni. Numerot ovat, kyllä vaan, mutta kun rahankäytössä ei ole kyse numeroista.
Otetaanpa tosielämän esimerkki vaikka pyykkihuollosta. Se ei ole I:n vahva puoli miltään osin, ei alun alkaenkaan. Jaksoin aikani naputtaa likavaatevuorista makuuhuoneen lattialla, kunnes kyllästyin jatkuvaan valittamiseen ja aloin kerätä vaatteita pyykkikoriin. Oleellinen triggeri oli luultavasti se havainto, että armas puolisoni ei jätä vaatteitaan keräämättä vittuillessaan tai välinpitämättömyyttään, vaan hajamielisyyttään. Joiltakin vaan puuttuu kyky havaita lattialla ajelehtivat vaatekappaleet sen jälkeen, kun on ne illalla väsyksissä lattialle jättänyt.
Niin miten ihmeessä hänen sokeutensa on muka vähemmän väärää kuin minun?
- - -
Kuumeinen naputtelu on katkennut tuohon; oleellinen tuli oikeastaan jo sanotuksi. Riita ratkesi, kun I ymmärsi neljän yhteisen vuoden jälkeen, että jos hänen systeeminsä ovat minusta mielivaltaisia enkä ymmärrä niitä ei kyse olekaan arvostelusta, vaan niin sanoessani tarkoitan, etten ihan oikeasti ymmärrä niitä. Olemme riidelleet rahasta huomattavasti vähemmän tämän keskustelun jälkeen.
Vastaavia oivalluksia on syntynyt ajan mittaan muistakin aiheista. Koska haluan yleensä tietää milloin asiat tapahtuvat, ainakin suurin piirtein, kysyn I:ltä iltapäivisin, mihin aikaan hän aikoo tulla töistä kotiin. I ehti luulla kaiketi useamman vuoden, että sanoihin kätkeytyi piiloviesti: niin, kai sinä kotiudut sieltä mahdollisimman pian? Ei, ei kätkeydy. Kun kysyn mihin aikaan sinä tulet kotiin, tarkoitan mihin aikaan sinä tulet kotiin. Luen ihmisten nonverbaliikkaa ja mielentiloja usein aika hyvin, mutta aikuisten maailmassa paljon käytettyjä ylimääräisiä tarkoitetaan mitä ei sanota -koukeroita en ymmärrä ollenkaan. (Tämän takia en osallistu puhelinneuvotteluihin ilman virallista valvojaa enkä kirjoita työsähköpostejani itse.)
Mutta niin. Halusin julkaista tämän tekstin, koska se kertoo mielestäni jotakin oleellista meidän välisestämme kommunikaatiosta ja sen ongelmista. Ehkäpä meidän kompurointimme auttaa jotakuta muuta näkemään jotakin tärkeää vähän eri tavalla, kuka tietää?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)