Nahistusta

Juhannusvapaa alkaa torstaina. Työpöytä notkuu keskeneräisistä hommista vielä keskiviikkona, ja pinnaa kiristää. Minulle ei makseta projektinhallinnallisista tehtävistä, joten minun ei pidä ottaa minkäänlaista stressiä leväperäisestä projektinhoidosta. Ja miksi ottaisin? Pöydälleni tipahtelee päivittäin hommia, jotka ovat maanneet proikkarin sähköpostissa jo hyvän tovin. Niin koska sä tarttisit tän valmiina? Odotan vastausta ja luonnostelen mielessäni korulauseita seuraavaa työpaikkahaastattelua varten. "No ei se mikään superkiireellinen ole... mut jos kuitenkin tänään sais lähetettyä asiakkaalle." Katson kelloa. Varttia vaille neljä. Tämä selvä. Eilen kun pyysin briiffiä tähän, niin vastaus kuului mä en ehdi just nyt.

Helvetti.

Perkele.

SAATANA.

Ei auta valittaa, elät miten haluat, ja älä makaa, älä petaa. Päivä on pulkassa seitsemän maissa, käyn näyttämässä naamaani fancyssa päätyneukkarissa, jossa toimitusjohtaja ja vastaava tuottaja ovat vielä neuvonpidossa. Toivotan toimarille hyvää lomaa. "Niin siis, mä jään ensi viikon alusta lomalle." Käännyn tuottajan puoleen: ai se olitkin sinä, jolla alkaa loma jo tänään? "Ei, ei, mäkin olen vielä huomenna täällä." Toimari katsoo minua pitkään. "Siis tota, oothan sä tulossa huomenna duuniin?"

Ajatukset humisevat päässä. Äkkiä minulla ei ole aavistustakaan siitä mitä viikonpäivää eletään, mutta saan vastattua huolettomasti että tottahan toki, tässähän on vielä kaikenlaista, tattista vaan ja huomiseen!

System overload, neljänollanelonen, tunnistamaton lentävä error.

Lähes yhdentoista tunnin työpäivän jälkeen olen kärttyinen, väsynyt, levoton ja hysteerinen. Minulla on kiljuva nälkä, voin huonosti bussissa, kaikki äänet ärsyttävät, tekee mieli itkeä. Hypistelen käsiäni kuin olisin juuri koskenut johonkin ällöttävään. MITÄ JOS EN ENÄÄ KOSKISI MUN ELÄMÄÄN.

Torstai on, mikäli mahdollista, vielä pahempi. Sitkeilen eteenpäin, hoidan kahta kilpailevaa asiakkuutta mikä on aivan perseestä ja varsinkin kun joudun työstämään molempia samanaikaisesti. Työkieli vaihtuu sujuvasti suomesta englantiin ja taas takaisin. Kestäisin vielä vajaan työpäivän, vaikka juhannusreissun aiheuttama jännitys kuormittaa melkein liikaa (minua oksettaa ja rintakehää pistelee), mutta sitä en enää kestä, että joudun kaupungille, kauppoihin, ostoksille, asioille.

Aistit ärsyttävät, joka paikassa on liian kova meteli, kylmä tai kuuma, kaikki tuntuu liikkuvan. Kammoksun liukuportaita, tavaravuoria, tungosta ja kaaosta. Paha olo kiertyy möykyksi johonkin pallean seudulle, ja hätistelen ajatuksia voimattomasti syrjemmälle. Bussissa oksettaa, haluan juoda vettä ja en halua, ihmiset ja autot ja äänet ovat niin lähellä että tukehdun. Missään ei ole tänään hiljaista, ei kotonakaan koska pyykkiä täytyy pestä, I kaipaa huomiota ja huomiota ja huomiota, koira kaipaa huomiota ja huomiota ja huomiota, en jaksaisi ketään enkä mitään ja ahdistun kun olen huono.

En voi lakata miettimästä olenko kenties loukannut ihmistä jota en olisi halunnut loukata. Itku pistelee nenää, jossakin syvällä sisällä on pieni musta piste johon voi kääntyä tuijottamaan, ja jos oikein yrittää niin pääsee ohikiitäväksi hetkeksi kahden sekunnin väliin. Aika pysähtyy, hengitys pysähtyy, sydän pysähtyy, asioiden välisessä madonreiässä ei ole yhtään minua eikä siten myöskään pahaa oloa. Nyt ei voi olla sama kuin aina, se on loogisesti aivan ja täysin ja totaalisen mahdotonta, menneen ja tulevan taitekohta on hiuskarvan verran ennen kuin ruhjoudun asvalttiin.

Pelkkä meno, kiitos

Lapsuuttani, nuoruuttani ja mutkikasta aikuiseksi kasvamistani varjosti se, että äitini ja biologinen isäni eivät milloinkaan eläneet yhdessä, mutta isän poissaolo vei enemmän tilaa kuin yksikään läsnäoleva isä voi viedä, jossakin määrin jopa konkreettisesti. Sillä isän tyhjän paikan vierellä päivysti isän äiti, minun mummoni. Mummo oli minun syntyessäni vasta 39-vuotias ja juuri eronnut pitkästä avioliitosta, ja jotenkin asiat loksahtivat vuosikausiksi niin, että äiti ja mummo kasvattivat minua yksissä tuumin. Asuimme samassa kerrostalossa – lapsuuteni Salkkarit – ja äitini sai rauhassa suorittaa opintonsa loppuun, kun hän ei yksinhuoltajuudestaan huolimatta ollut koskaan täysin yksin. Lapsena ihailin mummoani rajattomasti, enkä vähiten siksi, että tärkeimmät taitoni olen oppinut juuri mummolta. Osaan muun muassa leipoa hiton hyvää pullaa ja karjalanpiirakoita, ajaa autoa, ommella vaatteita, tehdä kunnollisen nuotion, lukea karttaa ja meloa kanootilla, koska mummoni on opettanut minulle tämän kaiken. Sanon tärkeimmät taitoni ihan tarkoituksella, nimittäin siksi, että maalaisjärkeä ei voi kartuttaa muuten kuin tekemällä. Ja mehän tehtiin.

Varjon tämän kaiken ylle langetti isäni vääjäämätön vaaleneminen näkymättömiin koko kuvasta, ynnä mummoni ja hänen entisen miehensä, isäni isän, näyttelemät absurdit sivuroolit. Minun sisäisessä maailmassani isän poissaolo oli sekä yhdentekevää että raastavaa, toisaalta hahmotonta ja samalla hyvinkin suoraviivaista. Syytin itseäni, syytin muita, jättäydyin syrjään koko asiasta, katselin liian pelottavaa elokuvaa jota ei vain voi olla vilkuilematta sohvan uumenista. Kyselin miksi, järkeistin ja heitin ajatukset jälleen kerran menemään. Kuuntelin valheita ja syytöksiä, koetin mukautua, päätin lakata välittämästä, päätin kasvaa aikuiseksi ja yrittää enemmän, suojelin äitiäni, esitin kiittämätöntä isän suvulle, revin kaiken osiin ja kudoin pienenpienistä palasista kankaan jota en soisi kaivettavan esiin lainkaan.

Vyyhti nousi jälleen pintaan, kun mummo ehdotti vierailua biologisen isäni talossa. En ole tavannut isää vuosikausiin, ja hänen olemassaolonsa on minulle täysin merkityksetön asia, mutta aivan kaikki ei kuitenkaan ole: isälläni on kaksi lasta, tyttö ja poika. Tiesin vastauksen välittömästi. Ei, tytön ja pojan vuoksi minä en voi tulla hänen vieraakseen, väärempää suuntaa ei voi kuvitellakaan. Mummo tuumasi, että huolehdin turhaan, sillä lapset ovat suvaitsevaisia ja osaavat ottaa asiat ihan vaan asioina. Kuinka hakoteillä voi ihminen olla.

Sillä minä tiedän miltä se sisäinen sekasorto tuntuu. Syvälle piiloon käärimäni kangas on todellinen kuin pimeän pelko. Olen ollut ihan liian monta kertaa seuraamassa sivusta niitä tilanteita, joissa se vituttaa ei saa sut vaikka kantapaikasta kannetaan ulos asti rauhoittumaan kun hakemalla syitä haetaan. (Lapsihan ei kuule, ei näe, eikä varsinkaan ymmärrä.) Minä en tule koskaan pakottamaan heitä yleisöksi oman hämmennykseni eteen, ja varsinkaan minä en tule puimaan minkään valtakunnan asioita niiden kahden ihmistaimen kuullen. En tule koskaan, koskaan olemaan heille se aikuinen, joka sanoo hämmentäviä, ristiriitaisia asioita ja jonka kipeät tunnetilat porautuvat syvälle mieleen vääristämään sanottuja sanoja ja lauseita vuosikausiksi, ajattelemattomia sanoja jotka on sanottu milloin minkäkin alennustilan vallassa. Hävetkää, hävetkää, hävetkää kaikki, jotka kehtaatte puhua lapsillenne aikuisten asioita, törkyä, valheita, humalassa. Tältä perinnöltä minun täytyy varjella olentoja jotka ovat lapsia toisessa todellisuudessa, toisessa ajassa ja niin kovin pitkän matkan päässä. Toisilta ihmisiltä minä en voi heitä pelastaa (tämän tarinan muihin henkilöihin minä en tule koskaan luottamaan, sillä samaa vanhaa näytelmää on vedetty viimeksi alkuvuodesta 2009 ja aivan samalla kaavalla kuin aina ennenkin) mutta itseltäni voin. Ja tämän lupauksen pitäminen saa maksaa vaikka sen, että emme koskaan tapaa.

Lähettäkää pieni tyttö jäätelökioskille lämpimänä kesäpäivänä, seison siellä odottamassa. Tyttö on minulle vieras, ja minä hänelle, emme ole koskaan tavanneet. Joten minä kysyn hänen nimeään, kerron hänelle omani, juttelemme kesästä ja jäätelöstä, kissoista ja koirista (hänellä on kissa, minulla koira), ja tanssista sillä siitä pidämme molemmat. Toivon, etten näe hänen silmissään yhtäkään hämmentynyttä kysymystä saati pelkoa kun jokin hänen ympärillään alkaa äkkiä vääristyä, mutta näen tai en niin lupaan, etten tule milloinkaan kertomaan hänelle ainuttakaan kipeää valhetta. Sen sijaan tahdon tarjota hänelle jäätelön. Valitseeko hän tiikeriä vai lakritsaa, vai ehkä jotakin aivan muuta? Eikä minulla ole aavistustakaan siitä, että kumpi meistä valuttaa enemmän jäätelöä käsille ja paidalle. Senkin minä tahtoisin mielelläni tietää.

Jäätelöt syötyämme lähdemme kumpikin iloisina omiin suuntiimme, tanssitunneille, eläintemme luo. Surullinen, naurettava näytelmä päättyköön kaukana täältä, teatterissa josta minä olen kerran löytänyt ulos – ja johon en soisi hänen milloinkaan edes kurkistavan sisään.

P**KELE

Lääkkeiden lopettamisesta on en enää muista kuinka monta päivää. En pysty nukkumaan, koska heti sänkyyn mentyäni alan säpsähdellä holtittomasti. Olen hirvittävän huojentunut siitä, etten enää varastoi elimistööni mokomaa kuraa.

Oma koti näyttää todellakin siviiliuhrilta. Ulko-ovesta puuttuu iso pala, olohuoneen seinä on pilalla, makuuhuoneen seinä on pilalla, välikön seinät ovat pilalla. Seison tumput suorina rappukäytävässä ja itken täyttä kurkkua. Muuttopäivään on kuukausi.

No, ainakin minusta tuntuu joltain.

Day one, day two

Olen syönyt serotoniinin takaisinoton estäjää nelisen kuukautta. Ahdistus on vähentynyt, en enää pelkää enkä panikoi ihan niin paljon, ja pakkoajatukset tuntuvat rauhoittuneen. Olen edistykseen tyytyväinen. Miksi en olisi?

Mielessä kuitenkin kaihertaa. En itke ilosta enkä surusta, enkä liioin muuten vaan. Kaikki tuntuu tasapaksulta. Vyötärö se vasta onkin alkanut tuntua tasapaksulta. Näen omituisia unia, joita en jaksa. Olen hidas. Työnantajani halusi nokkelan, vikkelän ja luovan tyypin, joka suoltaa ideoita kuin pallotykki tennispalloja, mutta muut ehtivät aina vain edelle. Ajattelu kangertaa.

Mitä ihmettä minun pitäisi tehdä? Ristiriitoja, ristiriitoja. SSRI-lääkkeitä pitäisi kuulemma syödä ainakin puoli vuotta, jotta aivojen oma serotoniinituotanto pääsisi rauhassa jaloilleen. Ja korvanjuuressa luennoi yhä useammin pieni mutta sitkeä ääni: mitä iloa on terveestä päästä, ellei se tunnu omalta? Tasapaksu ja tasainen minä, joka ei vongu seksiä eikä itke harmista eikä väsymyksestä, ei vaan yksinkertaisesti ole minä. Kaipaan minua. Haluan itkeä, kun minua vituttaa. Koiran pilalle raapima sohvakalusto noin esimerkiksi.

Ja niin minä lopetan. En oikeastaan edes harkitse asiaa, joten lopetan vähän kuin varkain. Mutta minä lopetan. Lääkkeet kulkevat mukana laukun sivutaskussa, kaadan aamulla työpaikalla kuppiin jugurttia ja leseitä (opettelin syömään jotakin pientä aamiaiseksi silloin neljä kuukautta sitten, kun aloitin Cipralexin), mutta lääkkeet jätän ottamatta.

Ensimmäisenä lääkkeettömänä päivänä ihmettelen työkiireiden keskellä, että mitähän minä edes mahdan olla tekemässä. Kuulostelen mahdollisia vieroitusoireita, koska niitä pitäisi olla luvassa. Unohdan kuitenkin koko asian, koska pomoni, firman toimitusjohtaja ehtii aivan äkkiarvaamatta sparrata ideoita tiimimme kanssa, haukkua minua, neuvoa minua ja opettaa minua. Kuuntelen, olen lytyssä, ja silti leijun ilmassa. Hetkittäin näen sen potentiaalin, jonka hän näkee minussa, ja tähyilen onnellisena taivaalle, jonnekin sinne missä tikapuiden ylimmät pienat ovat piilossa. Aika kuluu, missaan joogan, mutta kerrankin minua ei harmita. Sparrauksen jälkeen olen niin kuitti, että huristan tyytyväisenä kotiin etsimään I:n hyväätekevää seuraa ja illallista.

Päivä kaksi. Työtä, työtä ja lisää työtä. En enää edes muista, miksi kaadan kuppiin jugurttia ja leseitä. Lusikoin jugurttia, kirjoitan, fiksaan presistä pomon paukuttamien ohjeiden mukaan, kerrankin saan jopa leikata ja liimata vähäsen, ja autan valmistelemaan firman kesäjuhlia joihin en viitsi osallistua. Jossakin välissä muistan odottaa vieroitusoireita, mutta unohdan sen taas, kun jälleen uusi asiakastyö putoaa eteeni. Töistä kipitän jumppaan ja hikoilen iloisena. Ulkona sataa, olen unohtanut takin kotiin, ja juoksen kiireesti sokerihiirten mekkaan perjantai-illan irtokarkkiostoksille.

Makuunissa räjähtää. Mikä täällä tuoksuu? Kiertelen ympäri karkkiosastoa kuin vihikoira. Nuuskin ilmaa, pyörin ympyrää, hyvä etten tunge naamaani laareihin. Koko vuokraamo tuoksuu huumaavalta. Vedän sisääni hedelmäkarkkien ihanaa, esanssista aromia, tunnustelen nenälläni kaikkea mitä tarjolla on. Nautin jopa suklaan tuoksusta. Yleensä kavahdan tällaista mielen nurinniskoin kääntävää aistihavaintojen sekamelskaa, mutta jostakin syystä se on aivan taivaallista juuri nyt.

Kuka sammuttaisi valot?

Karjalanpiirakoita, maailman kuravellisintä mutakakkua, tuoreita vadelmia ja jäätelöä. Vielä pitäisi saada hapankorppuja juuston kera ja Clipperin Sleep Easy -teetä. (Eikä muuten ole maksettu mainos, ihan silkasta ilosta ja vastoin tapojani mainitsen kun pidän Clipperin juomista niin kamalasti, eikä ole meidän asiakas vaikka nettisivut onkin tosi hienot, uusi graafinen ilme ja pakkaussuunnitteluun on selvästi panostettu paljon.) Vahdinko nyt syömisiä, vahdin, en. En.

I:n syntymäpäivät, mieli täynnä kaaosta ja touhotusta ja jännitystä elämän suurista ja pienistä asioista. Anoppi kyläilee, meillä on uusi auto jota minun pitäisi opetella ajamaan, kohta tulee pikkuinen Ester, sille pitäisi tilata panta, huomenna saamme mieluisia vieraita. Uusi työviikko edessä, toivottavasti taas jotakin uutta ja erilaista, koiralla uusia koirakavereita ja kahdet kisat. Minä haluan joogata, toivon sadetta, kurkku on kipeä ja nenä vuotaa. Roskakaapin ulosvedettävä laatikko pitäisi imuroida, olen tainnut unohtaa jotakin matkalla huoneen reunalta toiselle, miksei kuntokeskuksessa ole juuri tänään sopivaa jäsentarjousta ja onko kaapin kätköistä esiin kaivettu ds-peli liian jännittävä pelattavaksi illalla. Paljonko siellä toisella tilillä on rahaa, pitäisikö pestä valkopyykkiä, menenkö huomisaamuna sillä vai tällä bussilla, koira nukkuu silmät auki ja matto pistelee paljaita koipia.

Katson kelloa kuin robotti, kierrokset eivät alene millään. Laitan sälekaihtimet kiinni, käyn kuumassa suihkussa, katson kelloa, vaikea hengittää ja teepussi unohtuu kannuun.

Puoli vuotta sitten toivoin valoa, nyt kaipaan kiihkeästi pimeää.

Hurjia suuria uutisia

Perheemme, arkemme ja juhlamme on itselliseseti valloittanut pian kaksi vuotta täyttävä whippetneiti Sinna. Olemme alusta asti haaveilleet lauman kasvattamisesta toisella suippokuonolla, ja pitkällisen haikailun ja erinäisten käänteiden jälkeen unelmamme on vihdoinkin toteutumassa: heinäkuun puolessa välissä maailmaamme astuu pikkuinen karvakasa.

Olen häkeltynyt, hämmentynyt, onnellinen, innoissani – ja kauhuissani, peloissani, huolissani ja aivan poissa raiteiltani.

Mikä sen nimeksi tulee? Mistä sille saadaan peti? Miten Sinnalle on aikanaan opetettu se, tämä ja tuo? Pienestä rääpäleestä tulee virallisesti minun koirani, joten vastuu on yksin minun, olen yksin maailmassa, miten minä selviän tästä? Onko putkiremontti silloin jo ohi, koska eihän me voida sitä tänne väliaikaiskotiinkaan tuoda? Mitä jos se sairastuu ja tarvitsee kamalan kallista lääkärinhoitoa, johon minulla ei ole rahaa? Miten minä aamu-uninen, iltaväsynyt toheloimisen mestari muka selviän pennun kanssa?

Mutta toisaalta taas. Se on suloinen ja ihana, ja minä olen täsmälleen niin pilalla että käyn ostamassa sille pienenpienen talutushihnan. Rääpäleen nimeksi tulee ehkä Ester. Tai ehkä joku aivan muu; sen näkee sitten, kun tapaan sen ensimmäistä kertaa juhannuksen tienoilla.