Pelkkä meno, kiitos

Lapsuuttani, nuoruuttani ja mutkikasta aikuiseksi kasvamistani varjosti se, että äitini ja biologinen isäni eivät milloinkaan eläneet yhdessä, mutta isän poissaolo vei enemmän tilaa kuin yksikään läsnäoleva isä voi viedä, jossakin määrin jopa konkreettisesti. Sillä isän tyhjän paikan vierellä päivysti isän äiti, minun mummoni. Mummo oli minun syntyessäni vasta 39-vuotias ja juuri eronnut pitkästä avioliitosta, ja jotenkin asiat loksahtivat vuosikausiksi niin, että äiti ja mummo kasvattivat minua yksissä tuumin. Asuimme samassa kerrostalossa – lapsuuteni Salkkarit – ja äitini sai rauhassa suorittaa opintonsa loppuun, kun hän ei yksinhuoltajuudestaan huolimatta ollut koskaan täysin yksin. Lapsena ihailin mummoani rajattomasti, enkä vähiten siksi, että tärkeimmät taitoni olen oppinut juuri mummolta. Osaan muun muassa leipoa hiton hyvää pullaa ja karjalanpiirakoita, ajaa autoa, ommella vaatteita, tehdä kunnollisen nuotion, lukea karttaa ja meloa kanootilla, koska mummoni on opettanut minulle tämän kaiken. Sanon tärkeimmät taitoni ihan tarkoituksella, nimittäin siksi, että maalaisjärkeä ei voi kartuttaa muuten kuin tekemällä. Ja mehän tehtiin.

Varjon tämän kaiken ylle langetti isäni vääjäämätön vaaleneminen näkymättömiin koko kuvasta, ynnä mummoni ja hänen entisen miehensä, isäni isän, näyttelemät absurdit sivuroolit. Minun sisäisessä maailmassani isän poissaolo oli sekä yhdentekevää että raastavaa, toisaalta hahmotonta ja samalla hyvinkin suoraviivaista. Syytin itseäni, syytin muita, jättäydyin syrjään koko asiasta, katselin liian pelottavaa elokuvaa jota ei vain voi olla vilkuilematta sohvan uumenista. Kyselin miksi, järkeistin ja heitin ajatukset jälleen kerran menemään. Kuuntelin valheita ja syytöksiä, koetin mukautua, päätin lakata välittämästä, päätin kasvaa aikuiseksi ja yrittää enemmän, suojelin äitiäni, esitin kiittämätöntä isän suvulle, revin kaiken osiin ja kudoin pienenpienistä palasista kankaan jota en soisi kaivettavan esiin lainkaan.

Vyyhti nousi jälleen pintaan, kun mummo ehdotti vierailua biologisen isäni talossa. En ole tavannut isää vuosikausiin, ja hänen olemassaolonsa on minulle täysin merkityksetön asia, mutta aivan kaikki ei kuitenkaan ole: isälläni on kaksi lasta, tyttö ja poika. Tiesin vastauksen välittömästi. Ei, tytön ja pojan vuoksi minä en voi tulla hänen vieraakseen, väärempää suuntaa ei voi kuvitellakaan. Mummo tuumasi, että huolehdin turhaan, sillä lapset ovat suvaitsevaisia ja osaavat ottaa asiat ihan vaan asioina. Kuinka hakoteillä voi ihminen olla.

Sillä minä tiedän miltä se sisäinen sekasorto tuntuu. Syvälle piiloon käärimäni kangas on todellinen kuin pimeän pelko. Olen ollut ihan liian monta kertaa seuraamassa sivusta niitä tilanteita, joissa se vituttaa ei saa sut vaikka kantapaikasta kannetaan ulos asti rauhoittumaan kun hakemalla syitä haetaan. (Lapsihan ei kuule, ei näe, eikä varsinkaan ymmärrä.) Minä en tule koskaan pakottamaan heitä yleisöksi oman hämmennykseni eteen, ja varsinkaan minä en tule puimaan minkään valtakunnan asioita niiden kahden ihmistaimen kuullen. En tule koskaan, koskaan olemaan heille se aikuinen, joka sanoo hämmentäviä, ristiriitaisia asioita ja jonka kipeät tunnetilat porautuvat syvälle mieleen vääristämään sanottuja sanoja ja lauseita vuosikausiksi, ajattelemattomia sanoja jotka on sanottu milloin minkäkin alennustilan vallassa. Hävetkää, hävetkää, hävetkää kaikki, jotka kehtaatte puhua lapsillenne aikuisten asioita, törkyä, valheita, humalassa. Tältä perinnöltä minun täytyy varjella olentoja jotka ovat lapsia toisessa todellisuudessa, toisessa ajassa ja niin kovin pitkän matkan päässä. Toisilta ihmisiltä minä en voi heitä pelastaa (tämän tarinan muihin henkilöihin minä en tule koskaan luottamaan, sillä samaa vanhaa näytelmää on vedetty viimeksi alkuvuodesta 2009 ja aivan samalla kaavalla kuin aina ennenkin) mutta itseltäni voin. Ja tämän lupauksen pitäminen saa maksaa vaikka sen, että emme koskaan tapaa.

Lähettäkää pieni tyttö jäätelökioskille lämpimänä kesäpäivänä, seison siellä odottamassa. Tyttö on minulle vieras, ja minä hänelle, emme ole koskaan tavanneet. Joten minä kysyn hänen nimeään, kerron hänelle omani, juttelemme kesästä ja jäätelöstä, kissoista ja koirista (hänellä on kissa, minulla koira), ja tanssista sillä siitä pidämme molemmat. Toivon, etten näe hänen silmissään yhtäkään hämmentynyttä kysymystä saati pelkoa kun jokin hänen ympärillään alkaa äkkiä vääristyä, mutta näen tai en niin lupaan, etten tule milloinkaan kertomaan hänelle ainuttakaan kipeää valhetta. Sen sijaan tahdon tarjota hänelle jäätelön. Valitseeko hän tiikeriä vai lakritsaa, vai ehkä jotakin aivan muuta? Eikä minulla ole aavistustakaan siitä, että kumpi meistä valuttaa enemmän jäätelöä käsille ja paidalle. Senkin minä tahtoisin mielelläni tietää.

Jäätelöt syötyämme lähdemme kumpikin iloisina omiin suuntiimme, tanssitunneille, eläintemme luo. Surullinen, naurettava näytelmä päättyköön kaukana täältä, teatterissa josta minä olen kerran löytänyt ulos – ja johon en soisi hänen milloinkaan edes kurkistavan sisään.