Day one, day two

Olen syönyt serotoniinin takaisinoton estäjää nelisen kuukautta. Ahdistus on vähentynyt, en enää pelkää enkä panikoi ihan niin paljon, ja pakkoajatukset tuntuvat rauhoittuneen. Olen edistykseen tyytyväinen. Miksi en olisi?

Mielessä kuitenkin kaihertaa. En itke ilosta enkä surusta, enkä liioin muuten vaan. Kaikki tuntuu tasapaksulta. Vyötärö se vasta onkin alkanut tuntua tasapaksulta. Näen omituisia unia, joita en jaksa. Olen hidas. Työnantajani halusi nokkelan, vikkelän ja luovan tyypin, joka suoltaa ideoita kuin pallotykki tennispalloja, mutta muut ehtivät aina vain edelle. Ajattelu kangertaa.

Mitä ihmettä minun pitäisi tehdä? Ristiriitoja, ristiriitoja. SSRI-lääkkeitä pitäisi kuulemma syödä ainakin puoli vuotta, jotta aivojen oma serotoniinituotanto pääsisi rauhassa jaloilleen. Ja korvanjuuressa luennoi yhä useammin pieni mutta sitkeä ääni: mitä iloa on terveestä päästä, ellei se tunnu omalta? Tasapaksu ja tasainen minä, joka ei vongu seksiä eikä itke harmista eikä väsymyksestä, ei vaan yksinkertaisesti ole minä. Kaipaan minua. Haluan itkeä, kun minua vituttaa. Koiran pilalle raapima sohvakalusto noin esimerkiksi.

Ja niin minä lopetan. En oikeastaan edes harkitse asiaa, joten lopetan vähän kuin varkain. Mutta minä lopetan. Lääkkeet kulkevat mukana laukun sivutaskussa, kaadan aamulla työpaikalla kuppiin jugurttia ja leseitä (opettelin syömään jotakin pientä aamiaiseksi silloin neljä kuukautta sitten, kun aloitin Cipralexin), mutta lääkkeet jätän ottamatta.

Ensimmäisenä lääkkeettömänä päivänä ihmettelen työkiireiden keskellä, että mitähän minä edes mahdan olla tekemässä. Kuulostelen mahdollisia vieroitusoireita, koska niitä pitäisi olla luvassa. Unohdan kuitenkin koko asian, koska pomoni, firman toimitusjohtaja ehtii aivan äkkiarvaamatta sparrata ideoita tiimimme kanssa, haukkua minua, neuvoa minua ja opettaa minua. Kuuntelen, olen lytyssä, ja silti leijun ilmassa. Hetkittäin näen sen potentiaalin, jonka hän näkee minussa, ja tähyilen onnellisena taivaalle, jonnekin sinne missä tikapuiden ylimmät pienat ovat piilossa. Aika kuluu, missaan joogan, mutta kerrankin minua ei harmita. Sparrauksen jälkeen olen niin kuitti, että huristan tyytyväisenä kotiin etsimään I:n hyväätekevää seuraa ja illallista.

Päivä kaksi. Työtä, työtä ja lisää työtä. En enää edes muista, miksi kaadan kuppiin jugurttia ja leseitä. Lusikoin jugurttia, kirjoitan, fiksaan presistä pomon paukuttamien ohjeiden mukaan, kerrankin saan jopa leikata ja liimata vähäsen, ja autan valmistelemaan firman kesäjuhlia joihin en viitsi osallistua. Jossakin välissä muistan odottaa vieroitusoireita, mutta unohdan sen taas, kun jälleen uusi asiakastyö putoaa eteeni. Töistä kipitän jumppaan ja hikoilen iloisena. Ulkona sataa, olen unohtanut takin kotiin, ja juoksen kiireesti sokerihiirten mekkaan perjantai-illan irtokarkkiostoksille.

Makuunissa räjähtää. Mikä täällä tuoksuu? Kiertelen ympäri karkkiosastoa kuin vihikoira. Nuuskin ilmaa, pyörin ympyrää, hyvä etten tunge naamaani laareihin. Koko vuokraamo tuoksuu huumaavalta. Vedän sisääni hedelmäkarkkien ihanaa, esanssista aromia, tunnustelen nenälläni kaikkea mitä tarjolla on. Nautin jopa suklaan tuoksusta. Yleensä kavahdan tällaista mielen nurinniskoin kääntävää aistihavaintojen sekamelskaa, mutta jostakin syystä se on aivan taivaallista juuri nyt.