Nahistusta

Juhannusvapaa alkaa torstaina. Työpöytä notkuu keskeneräisistä hommista vielä keskiviikkona, ja pinnaa kiristää. Minulle ei makseta projektinhallinnallisista tehtävistä, joten minun ei pidä ottaa minkäänlaista stressiä leväperäisestä projektinhoidosta. Ja miksi ottaisin? Pöydälleni tipahtelee päivittäin hommia, jotka ovat maanneet proikkarin sähköpostissa jo hyvän tovin. Niin koska sä tarttisit tän valmiina? Odotan vastausta ja luonnostelen mielessäni korulauseita seuraavaa työpaikkahaastattelua varten. "No ei se mikään superkiireellinen ole... mut jos kuitenkin tänään sais lähetettyä asiakkaalle." Katson kelloa. Varttia vaille neljä. Tämä selvä. Eilen kun pyysin briiffiä tähän, niin vastaus kuului mä en ehdi just nyt.

Helvetti.

Perkele.

SAATANA.

Ei auta valittaa, elät miten haluat, ja älä makaa, älä petaa. Päivä on pulkassa seitsemän maissa, käyn näyttämässä naamaani fancyssa päätyneukkarissa, jossa toimitusjohtaja ja vastaava tuottaja ovat vielä neuvonpidossa. Toivotan toimarille hyvää lomaa. "Niin siis, mä jään ensi viikon alusta lomalle." Käännyn tuottajan puoleen: ai se olitkin sinä, jolla alkaa loma jo tänään? "Ei, ei, mäkin olen vielä huomenna täällä." Toimari katsoo minua pitkään. "Siis tota, oothan sä tulossa huomenna duuniin?"

Ajatukset humisevat päässä. Äkkiä minulla ei ole aavistustakaan siitä mitä viikonpäivää eletään, mutta saan vastattua huolettomasti että tottahan toki, tässähän on vielä kaikenlaista, tattista vaan ja huomiseen!

System overload, neljänollanelonen, tunnistamaton lentävä error.

Lähes yhdentoista tunnin työpäivän jälkeen olen kärttyinen, väsynyt, levoton ja hysteerinen. Minulla on kiljuva nälkä, voin huonosti bussissa, kaikki äänet ärsyttävät, tekee mieli itkeä. Hypistelen käsiäni kuin olisin juuri koskenut johonkin ällöttävään. MITÄ JOS EN ENÄÄ KOSKISI MUN ELÄMÄÄN.

Torstai on, mikäli mahdollista, vielä pahempi. Sitkeilen eteenpäin, hoidan kahta kilpailevaa asiakkuutta mikä on aivan perseestä ja varsinkin kun joudun työstämään molempia samanaikaisesti. Työkieli vaihtuu sujuvasti suomesta englantiin ja taas takaisin. Kestäisin vielä vajaan työpäivän, vaikka juhannusreissun aiheuttama jännitys kuormittaa melkein liikaa (minua oksettaa ja rintakehää pistelee), mutta sitä en enää kestä, että joudun kaupungille, kauppoihin, ostoksille, asioille.

Aistit ärsyttävät, joka paikassa on liian kova meteli, kylmä tai kuuma, kaikki tuntuu liikkuvan. Kammoksun liukuportaita, tavaravuoria, tungosta ja kaaosta. Paha olo kiertyy möykyksi johonkin pallean seudulle, ja hätistelen ajatuksia voimattomasti syrjemmälle. Bussissa oksettaa, haluan juoda vettä ja en halua, ihmiset ja autot ja äänet ovat niin lähellä että tukehdun. Missään ei ole tänään hiljaista, ei kotonakaan koska pyykkiä täytyy pestä, I kaipaa huomiota ja huomiota ja huomiota, koira kaipaa huomiota ja huomiota ja huomiota, en jaksaisi ketään enkä mitään ja ahdistun kun olen huono.

En voi lakata miettimästä olenko kenties loukannut ihmistä jota en olisi halunnut loukata. Itku pistelee nenää, jossakin syvällä sisällä on pieni musta piste johon voi kääntyä tuijottamaan, ja jos oikein yrittää niin pääsee ohikiitäväksi hetkeksi kahden sekunnin väliin. Aika pysähtyy, hengitys pysähtyy, sydän pysähtyy, asioiden välisessä madonreiässä ei ole yhtään minua eikä siten myöskään pahaa oloa. Nyt ei voi olla sama kuin aina, se on loogisesti aivan ja täysin ja totaalisen mahdotonta, menneen ja tulevan taitekohta on hiuskarvan verran ennen kuin ruhjoudun asvalttiin.