Viluvarvas haaveilee

Talvi tulee ja lunta sataa. Yksi työkavereista kävelee sisään moon bootseissa, parin päivän päästä toinen.

Moon bootsit ovat käsittämättömän rumat, ne eivät sovi mihinkään, saati kenellekään. Mokomiin klompsottimiin sonnustautuneet kollegat laahustavat eteenpäin, joten päättelen, että kyseiset jalkineet myös estävät kävelemästä kunnolla. Toimituskulutkin ovat kuulemma tähtitieteelliset. (Itse monojen hintaa en uskalla edes kysyä.)

Kaikki järkiseikat siis puhuvat noita karmeita sämpylöitä vastaan.

Keksin kuitenkin huolestuttavan paljon hyviä puolia. Kuinka ihanaa olisikaan kiskoa korkeavartiset, lämpimät saappaat jalkaan, kun ohjelmassa on lumihangessa kahlaamista sysipimeässä illassa? Ja kuinka paljon lämpimämpinä varpaani selviytyisivät joka-aamuisesta bussipysäkillä hytisemisestä, jos koipiani suojaisivat muhkeat toppasaappaat? Työkaverin yllytyksestä työnnän jalkani siniseen moon bootiin ja tassailen hetken edestakaisin. Lämmin on. Suoritan pikaisen tutkimuksen ja totean, että muuan nettikauppa myy näitä merkillisiä lumikenkiä kaikissa mahdollisissa väreissä. Näen jo itseni liitelemässä ympäriinsä hienonharmaassa villamekossa, ohuenohuissa leggingseissä ja räikeänvärisissä toppakengissä, joita kuvittelin inhoavani. Asiakastapaamisiin pukeutuminen on totisesti taidetta!

Raha-asioita heikosti hallitsevan Hernenokan tili on täynnä tyhjää ja luottorajaan on matkaa enää muutama hassu kymppi, mutta palkkapäivänä kaikki on taas hetken aikaa toisin...

Ei turhaa tummat päivät

Suomalaisuus herättää ristiriitaisia tunteita. Kylmä viima salpaa hengen, ja pimeyttä riittää joka aamu vähän pidemmälle. Lasken aamuja vuoden lyhimpään päivään – enää kaksikymmentäseitsemän, sehän on oikeasti tosi vähän, eikö niin? Ja siitä on enää pieni askel siihen kun pimeä vihdoin antaa periksi ja karkottaa möröt matkoihinsa. Täytyy olla.

Mutta. Pimeässä aamussa pitkähelmaista yöpaitaa ja villasukkia etsivät kädet, törmäilen ja pudottelen, epäilen itseäni ja uunin digitaalikellon punaisia numeroita. Mieli herää hitaasti, oikeastaan vasta sitten kun kipitän talvitamineisiin paketoituneena ulos, kohti bussipysäkkiä ja uutta työpäivää. Taivaanranta paljastuu viipale kerrallaan, seison pysäkillä yhtä viluisena kuin muutkin, mutta katse käännettynä päinvastaiseen suuntaan. Tätä pimeyden ja valon vaihtelua ei vaan voi nähdä missään muualla, ja pohjoisen valon ihmeen vuoksi olen valmis maksamaan rintakehän päällä mellastavan pimeän, lumen ja ahdistuksen raskaan hinnan. Ja lauantaisen saunavuoron aikana tapahtuu lisää ihmeitä: kerrostalon takapihan sijasta astummekin keskelle taikametsää, jossa pimeys on vain taiten valittu taustaväri hiljalleen sataville lumihiutaleille ja kodikkaasti valaistuille ikkunoille. Kaksi niistä on meidän, suippokuonoisat ystävämme odottavat, odottavat kotiinpaluutamme ja hetkeä jona on aika käpertyä tiiviiseen lämpöön, yhteisten peittojen alle.

Kahdet kasvot

Työpäivä päättyy, kello on yhdeksän. I puurtaa vielä oman projektinsa ääressä ja heittää koneen takaa jonkin harmittoman vitsin, josta vedän herneen nokkani syövereihin. Mihin tämä aika taas valuu? Kuinka monta iltaa tässäkin kuussa on tehty töitä, jotka eivät ole ylitöitä?

Ajatukset kahlaavat, laitan mekaanisesti ruokaa nälkäisille lemmikeille. Kädet tärisevät, ei voi syödä ellei ehdi. Mahtoiko tässä välissä olla yksi parempi päivä, ehkä, en muista. Lasken minuutteja siihen, kun tämän päivän neurologinen normaaliaika kuluu loppuun. Ehdin pissattaa koirat.

Tiistaina marssin täynnä toivoa neurologiklinikalle. Uusi lääkäri, uudet kujeet: ehkäpä hän määräisi minulle tuskastuttavan ja romahduksia aiheuttavan Concerta & Medikinet -sekasorron tilalle Equasymiä, jota ei tarvitsisi muistaa (ja unohtaa) niin tuskallisen usein? Olen jostakin syystä kuvitellut, että uusi lääke voisi pelastaa minut itseltäni. Ja kun en saakaan tuota ihmeainetta vajoan surkeaan itsesääliin: miksi minut on vangittu tähän kaaokseen koko elämäni ajaksi, eikö kukaan ymmärrä, että etsin epätoivoisesti tietä ulos? Käperryn keräksi, rouskutan hampaat irvessä Medikinetejä, jotainhan tässä täytyy yrittää. Jotta pysyisi tolpillaan edes sen hetken kun tekee töitä, sitten voikin mennä nukkumaan.

Palaan mielessäni päivän viimeiseen urakkaan, muuatta pitchiä varten kuvattuun materiaaliin. Kuvattuja henkilöitä on toistakymmentä, ja yksi heistä on kummallinen elohopea. Katselen itseäni, kuuntelen puhettani. Olenko se todella minä? Voi tuota ilmeiden ja eleiden paljoutta! Pätkä kestää alle minuutin, ja jos kävisin sen ruutu kerrallaan läpi, niin jokainen frame olisi erilainen. Ja kuinka etuoikeutetussa asemassa on ihminen, joka saa ahertaa rakastamansa työn parissa? Vitut työajoista, meillä on hauskaa, ja videoklipeillä puhuvat ihmiset ovat tuttuja, tärkeitä.

Muuttaisinko minä sittenkään mitään?

Pois käsistä liukuu ilta

Liian pitkä työviikko, hälinän ja skumppahuurun täyttämä kuukausipalaveri ahtaassa, ikkunattomassa tilassa ja tunnustusta erinomaisesta radiospotista. Uuvuttava supermarketreissu, bensa-aseman jumittava maksupömpeli ja puuroutunut mieli jota liian myöhään otettu nappi ei kykene nostamaan takaisin raiteelle. Omituinen, pinnallisuudessaan naurettava ja ahdistavilla juonenkäänteillä vaiettuja tunteita kaiveleva draamasarja, jonka katkaisee jatkuvasti sohvan alle vierivä pallo. Ja lopulta säkkipimeässä illassa holtittomana remmin päässä rimpuileva koira, kaulan ympärillä kuristava lampun hihna, takinhihaan paukkuva heijastin, pipoa sipaiseva puunoksa ja ajatukset joita aivot eivät jaksa ajatella loppuun: kuinka kaukaa kuuluu vieraan koiran haukku, tuleeko puhe avoimesta ikkunasta vai nurkan takaa, jäänkö minä nyt vain paikoilleni seisomaan kun en kykene kertomaan sinkoilevalle eläimelle miten haluaisin sen toimivan.

Seisomme pimeällä pihalla, koira järsii keppiä, ympärilläni viilenee neljä kuukautta kestävä yö.

Miten tätäkin taas jaksaa?