Ajatukset kahlaavat, laitan mekaanisesti ruokaa nälkäisille lemmikeille. Kädet tärisevät, ei voi syödä ellei ehdi. Mahtoiko tässä välissä olla yksi parempi päivä, ehkä, en muista. Lasken minuutteja siihen, kun tämän päivän neurologinen normaaliaika kuluu loppuun. Ehdin pissattaa koirat.
Tiistaina marssin täynnä toivoa neurologiklinikalle. Uusi lääkäri, uudet kujeet: ehkäpä hän määräisi minulle tuskastuttavan ja romahduksia aiheuttavan Concerta & Medikinet -sekasorron tilalle Equasymiä, jota ei tarvitsisi muistaa (ja unohtaa) niin tuskallisen usein? Olen jostakin syystä kuvitellut, että uusi lääke voisi pelastaa minut itseltäni. Ja kun en saakaan tuota ihmeainetta vajoan surkeaan itsesääliin: miksi minut on vangittu tähän kaaokseen koko elämäni ajaksi, eikö kukaan ymmärrä, että etsin epätoivoisesti tietä ulos? Käperryn keräksi, rouskutan hampaat irvessä Medikinetejä, jotainhan tässä täytyy yrittää. Jotta pysyisi tolpillaan edes sen hetken kun tekee töitä, sitten voikin mennä nukkumaan.
Palaan mielessäni päivän viimeiseen urakkaan, muuatta pitchiä varten kuvattuun materiaaliin. Kuvattuja henkilöitä on toistakymmentä, ja yksi heistä on kummallinen elohopea. Katselen itseäni, kuuntelen puhettani. Olenko se todella minä? Voi tuota ilmeiden ja eleiden paljoutta! Pätkä kestää alle minuutin, ja jos kävisin sen ruutu kerrallaan läpi, niin jokainen frame olisi erilainen. Ja kuinka etuoikeutetussa asemassa on ihminen, joka saa ahertaa rakastamansa työn parissa? Vitut työajoista, meillä on hauskaa, ja videoklipeillä puhuvat ihmiset ovat tuttuja, tärkeitä.
Muuttaisinko minä sittenkään mitään?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti