keskiviikko 22. syyskuuta 2010

No Search Engine Optimization Needed!

Vaikka tämä on jo toinen ruoka-aiheinen teksti blogin lyhyen historian aikana, niin Hernenokka ei edelleenkään ole ruokabloggari. Tämän postauksen perustelu on se, että koska en jaksa enää kertaakaan etsiä ihanan korianterikastikkeen reseptiä flash-pohjaiselta sivulta (joka ei siis löydy googlella), niin tallennan sen omaan hernenokkaisaan sapuskakansiooni.

Kas näin:

KORIANTERIKASTIKE

1 ruukku tuoretta korianteria
1 tl vihreää currytahnaa
1 valkosipulinkynsi puristettuna
1/2 limen mehu
1/2 dl ruokaöljyä
1/2 tl suolaa

Soseuta kaikki ainekset sileäksi kastikkeeksi.

Niin helppoa, niin yksinkertaista, niin hyvää! Verraton soosi kera falafelien (jotka teen ei-flash-pohjaisesta ulkomuistista, joten ohjetta ei tarvitse merkitä muistiin) tai ihanminkävaan riisin kanssa nautittavan tai intialaisvaikutteisen tai muun särpimen. Currytahnaa voi laittaa vähän enemmän kuin ohjeessa määrätään, varsinkin jos sattuu pitämään currytahnasta.

tiistai 21. syyskuuta 2010

Napit vastakkain

Hernenokka on tukossa, sillä nokankoputtaja potee flunssan ja astman yhteisymmärryksessä aiheuttamaa error-tilaa.

Aika venyy ja velloo, ulkona on koko ajan hämärää koska sataa, ja aamusta iltaan vain väsyttää. Hoipertelen toimistolle pipo syvällä päässä ja uteliaana rimpuileva pieni nelijalkainen kainalossani, suunnittelen tiimin kanssa radiospottia puoli tuntia ja hoipertelen takaisin kotiin. Maailma on jollakin kummallisella tavalla menettänyt reunansa, tarkennuskohtansa, merkityksensä.

Olen taas napit vastakkain *) tämän saman ikuisuusongelman kanssa: en voi sietää lepotilaa, saati paikallaanoloa. Fyysinen väsymys ja kuumeisen tahmea pää ovat aivan sietämätön yhdistelmä, koska en pysty hössöttämään enkä ajattelemaan. Puran epätoivoani I:lle, joka on sitä mieltä, ettei minun kuulukaan saada mitään aikaan. Siis miten niin ei tarvitse?!? (Pesen pyykkiä sekä tyhjennän ja täytän tiskikonetta; jos silmissä mustenee, oikaisen hetkeksi sänkyyn.) Koetan saada otetta lepovastaisuuteni taustoista.

*) Napit vastakkain, ai minä vai? Jos päivän ohjelmaan kuuluu C:tä, Medikinetiä, Duactia, Buranaa, lystikkäännimistä parasetamolia nimeltä Paramax Rap, rautavalmistetta ja melatoniinia, voi ihan rauhassa sanoa olevansa napit vastakkain. Monivitamiinit pääsivät juuri loppumaan, siksi ne puuttuvat listasta. Yököttää tämä pilleritaivas.

Filosofisten ajatelmieni listassa on aina ollut melko korkealla sijalla sellainen viisas lasautus, että ihminen ei lepää kun se makaa. Olen läpi lapsuuteni ollut työhullun isäpuoleni saarnojen syövyttämä. Siis nimenomaan työhullun; perheessämme ei arvostettu rahaa, vaan tärkeää oli itse työ, se että sitä tehtiin mahdollisimman paljon, pitkään ja hartaasti. Perheessämme se, että nelitoistavuotias menee kesätöihin, oli itsestäänselvyys, ja suvun miesten kerrottiin ylpeänä kaatuvan lapio kädessä. Työn vieroksuminen oli aivan hirveä häpeä, pahempi kuin mikään muu, jopa pahempi kuin lasiin sylkeminen. Se, etten ole viime vuosina välittänyt käyttää alkoholia, on perheessämme suoranainen tabu. – Kun tarkemmin ajattelee, niin myös dokaaminen käy työstä. Jos tekee töitä kuin pieni eläin ynnä ryyppää vähäisen vapaa-aikansa, niin missä välissä ennättää levätä? Ei missään, sillä liskojen armoilla tärisemistä tuskin laskettaneen levoksi. Eli jos maataan, niin lepoa se ei ainakaan ole.

Sairastamiseen suhtauduttiin yhtä halveksien kuin mahdolliseen haluttomuuteen tehdä töitä. Lapsena sairastaessani sain yleensä kuulla olevani tekokipiä, ja koulusta pois jääminen oli suorastaan hävytöntä. Nelitoistavuotiaana sairastuin oikeasti; podettuani korkeaa kuumetta monta päivää pyysin kyytiä terveyskeskukseen, sillä arvelin että ellei kolmenkymmenenyhdeksän asteen kuume hellitä särkylääkkeillä edes hetkeksi, voi tilanne vaatia lääkäriä. Lääkäri totesi, että jos olisin tullut yhtään myöhemmin, olisin todennäköisesti tullut turhaan. Minulla oli pitkälle edennyt keuhkokuume, mitä vanhempani eivät olleet noteeranneet, koska me emme kuuluneet Niihin Jotka Sairastavat. Puolitoista vuosikymmentä myöhemmin tuli syöpä, mutta miestä ei tunnetusti viedä kuin pässiä narussa, ainakaan niin kauan kun voi tehdä pimeitä töitä.

Tavat ja asenteet opitaan aikaisin, ja ilmeisesti juuri siksi minä en osaa levätä, en edes sairaana. Hyperaktiivisuus hyppyyttää isäntäänsä miten sattuu, himmausnappula puuttuu eikä vauhti hiljene kun väsymys iskee. Ärsytys takertuu mieleen kuin hyvinjäystetty purukumi hupparintaskuun. Mitä vielä, pyykkiä, astioita, järjestä, selvitä, sitäjatätä kun kerran olet kotona.

Kotona, täällä kotona. Niin paljon olisi ollut kuormassa sellaista mitä ei olisi tarvinnut enää tähän kotiin tuoda.

torstai 16. syyskuuta 2010

Kahden vuoden jälkeen

Istun keittiönpöydän ääressä nokka tuhisten ja kuvittelen olevani ahkerasti työn touhussa. Kotitoimiston rauha on niin kovin erilaista kuin työpaikalla; hiljaisuuden katkaisevat vain suippokuonoisten seuralaisteni satunnaiset sähläilyt, joita en yritäkään sulkea kulloisenkin tekstiavaruuteni ulkopuolelle. Aamuriehut on riehuttu, ainoastaan omiaan vinkuva uninen pikkuinen tuottaa ääntä.

Vajoilen kuitenkin jatkuvasti omiin ajatuksiini. Tuijottelen ulos ikkunasta, katselen taivasta ja ihastelen aurinkoisen syyspäivän valoa. Pihlaja näyttää suorastaan ylikuormittueelta marjalastinsa alla.

Ensitapaamisestamme I:n kanssa on kulunut kaksi vuotta, lähes päivälleen. Muistan edelleen kuinka marssin päättäväisenä (mutta sisäisesti täynnä kauhua) parkkipaikan laidalta kävelytietä pitkin kohti oikeaa ovea, kohti kotia jota en silloin vielä tiennyt tarvitsevani. Tämä valo, nämä tuoksut, pihlaja ja kuusi, vihreä keittiö ja hämmennys joka seurasi tunnetta jota en ollut tuntenut koskaan aikaisemmin. Luonto ja ympäristö palauttavat pintaan koko joukon tunteita, tällä kertaa ne ovat hyviä, mutta onko siitä päivästä jo niin kauan?

Sanon usein, lähes viikoittain, nämä samat sanat: Miksei me voitu tavata aikaisemmin? Kun mä olen vasta sunt löynnyt!

Elämäni vuosista on joka päivä vähän suurempi prosentti hyvää, kaunista. Vastoinkäymisetkin tuntuvat enää pelkästään elämältä.

sunnuntai 12. syyskuuta 2010

14 oikein?

Lauri Malkavaara ja Sami Valtere kirjoittavat HS:n Kuukausiliitteen syyskuun numerossa syntymisen todennäköisyydestä. On lottovoitto syntyä Suomeen, niinhän sitä sanotaan, mutta juuri minun syntymiseni todennäköisyys on yhden suhde 2250 biljoonaan. Laskettuna vain ja ainoastaan niillä spekseillä, että juuri se minun äitini munasolu ja juuri se minun isäni siittiösolu kohtasivat suotuisasti saaden aikaan juuri tämän (minut). Siis aivan helvetillinen lottovoitto, tai oikeammin sanoen kaksi lottovoittoa, peräkkäin.

Tälläkö sitä sitten pitäisi itseään lohduttaa? Oman olemassaolonsa alkuräjähdykseen ei havaintojeni mukaan ole mahdollista vaikuttaa, saati että voisi jotenkin ansaita oman lähtöruutunsa. Ja minä kun en usko kohtaloon, mitä?

Entä jos deoksiribonukleiinihapposekvenssejä olisi saatavilla kioskilla, kuin vanhaan hyvään aikaan, kuin markalla merkkareita? "No mä otan viisi noita ja kymmenen noita... ja sit vielä yhden tuollaisen... ei kun siinä onkin samassa toi kiharatukkaisuus... ei mä otankin kaksi noita, ja sit vielä, ööö, sellasen sopivan pätkän numeroa 27, oisko se sitte siinä?"

Niin, missä näistä huolella valituista kauhallisista sujahti joukkoon se adhd?