Napit vastakkain

Hernenokka on tukossa, sillä nokankoputtaja potee flunssan ja astman yhteisymmärryksessä aiheuttamaa error-tilaa.

Aika venyy ja velloo, ulkona on koko ajan hämärää koska sataa, ja aamusta iltaan vain väsyttää. Hoipertelen toimistolle pipo syvällä päässä ja uteliaana rimpuileva pieni nelijalkainen kainalossani, suunnittelen tiimin kanssa radiospottia puoli tuntia ja hoipertelen takaisin kotiin. Maailma on jollakin kummallisella tavalla menettänyt reunansa, tarkennuskohtansa, merkityksensä.

Olen taas napit vastakkain *) tämän saman ikuisuusongelman kanssa: en voi sietää lepotilaa, saati paikallaanoloa. Fyysinen väsymys ja kuumeisen tahmea pää ovat aivan sietämätön yhdistelmä, koska en pysty hössöttämään enkä ajattelemaan. Puran epätoivoani I:lle, joka on sitä mieltä, ettei minun kuulukaan saada mitään aikaan. Siis miten niin ei tarvitse?!? (Pesen pyykkiä sekä tyhjennän ja täytän tiskikonetta; jos silmissä mustenee, oikaisen hetkeksi sänkyyn.) Koetan saada otetta lepovastaisuuteni taustoista.

*) Napit vastakkain, ai minä vai? Jos päivän ohjelmaan kuuluu C:tä, Medikinetiä, Duactia, Buranaa, lystikkäännimistä parasetamolia nimeltä Paramax Rap, rautavalmistetta ja melatoniinia, voi ihan rauhassa sanoa olevansa napit vastakkain. Monivitamiinit pääsivät juuri loppumaan, siksi ne puuttuvat listasta. Yököttää tämä pilleritaivas.

Filosofisten ajatelmieni listassa on aina ollut melko korkealla sijalla sellainen viisas lasautus, että ihminen ei lepää kun se makaa. Olen läpi lapsuuteni ollut työhullun isäpuoleni saarnojen syövyttämä. Siis nimenomaan työhullun; perheessämme ei arvostettu rahaa, vaan tärkeää oli itse työ, se että sitä tehtiin mahdollisimman paljon, pitkään ja hartaasti. Perheessämme se, että nelitoistavuotias menee kesätöihin, oli itsestäänselvyys, ja suvun miesten kerrottiin ylpeänä kaatuvan lapio kädessä. Työn vieroksuminen oli aivan hirveä häpeä, pahempi kuin mikään muu, jopa pahempi kuin lasiin sylkeminen. Se, etten ole viime vuosina välittänyt käyttää alkoholia, on perheessämme suoranainen tabu. – Kun tarkemmin ajattelee, niin myös dokaaminen käy työstä. Jos tekee töitä kuin pieni eläin ynnä ryyppää vähäisen vapaa-aikansa, niin missä välissä ennättää levätä? Ei missään, sillä liskojen armoilla tärisemistä tuskin laskettaneen levoksi. Eli jos maataan, niin lepoa se ei ainakaan ole.

Sairastamiseen suhtauduttiin yhtä halveksien kuin mahdolliseen haluttomuuteen tehdä töitä. Lapsena sairastaessani sain yleensä kuulla olevani tekokipiä, ja koulusta pois jääminen oli suorastaan hävytöntä. Nelitoistavuotiaana sairastuin oikeasti; podettuani korkeaa kuumetta monta päivää pyysin kyytiä terveyskeskukseen, sillä arvelin että ellei kolmenkymmenenyhdeksän asteen kuume hellitä särkylääkkeillä edes hetkeksi, voi tilanne vaatia lääkäriä. Lääkäri totesi, että jos olisin tullut yhtään myöhemmin, olisin todennäköisesti tullut turhaan. Minulla oli pitkälle edennyt keuhkokuume, mitä vanhempani eivät olleet noteeranneet, koska me emme kuuluneet Niihin Jotka Sairastavat. Puolitoista vuosikymmentä myöhemmin tuli syöpä, mutta miestä ei tunnetusti viedä kuin pässiä narussa, ainakaan niin kauan kun voi tehdä pimeitä töitä.

Tavat ja asenteet opitaan aikaisin, ja ilmeisesti juuri siksi minä en osaa levätä, en edes sairaana. Hyperaktiivisuus hyppyyttää isäntäänsä miten sattuu, himmausnappula puuttuu eikä vauhti hiljene kun väsymys iskee. Ärsytys takertuu mieleen kuin hyvinjäystetty purukumi hupparintaskuun. Mitä vielä, pyykkiä, astioita, järjestä, selvitä, sitäjatätä kun kerran olet kotona.

Kotona, täällä kotona. Niin paljon olisi ollut kuormassa sellaista mitä ei olisi tarvinnut enää tähän kotiin tuoda.