Istun keittiönpöydän ääressä nokka tuhisten ja kuvittelen olevani ahkerasti työn touhussa. Kotitoimiston rauha on niin kovin erilaista kuin työpaikalla; hiljaisuuden katkaisevat vain suippokuonoisten seuralaisteni satunnaiset sähläilyt, joita en yritäkään sulkea kulloisenkin tekstiavaruuteni ulkopuolelle. Aamuriehut on riehuttu, ainoastaan omiaan vinkuva uninen pikkuinen tuottaa ääntä.
Vajoilen kuitenkin jatkuvasti omiin ajatuksiini. Tuijottelen ulos ikkunasta, katselen taivasta ja ihastelen aurinkoisen syyspäivän valoa. Pihlaja näyttää suorastaan ylikuormittueelta marjalastinsa alla.
Ensitapaamisestamme I:n kanssa on kulunut kaksi vuotta, lähes päivälleen. Muistan edelleen kuinka marssin päättäväisenä (mutta sisäisesti täynnä kauhua) parkkipaikan laidalta kävelytietä pitkin kohti oikeaa ovea, kohti kotia jota en silloin vielä tiennyt tarvitsevani. Tämä valo, nämä tuoksut, pihlaja ja kuusi, vihreä keittiö ja hämmennys joka seurasi tunnetta jota en ollut tuntenut koskaan aikaisemmin. Luonto ja ympäristö palauttavat pintaan koko joukon tunteita, tällä kertaa ne ovat hyviä, mutta onko siitä päivästä jo niin kauan?
Sanon usein, lähes viikoittain, nämä samat sanat: Miksei me voitu tavata aikaisemmin? Kun mä olen vasta sunt löynnyt!
Elämäni vuosista on joka päivä vähän suurempi prosentti hyvää, kaunista. Vastoinkäymisetkin tuntuvat enää pelkästään elämältä.
"Pää on kuin ahdas akvaario, joka on liian täynnä karppeja. Kimaltelevia, sukkelia kutaleita, joista ei saa kiinni, vaikka kuinka yrittäisi."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti