Aamukohmeiset aivot eivät löydä ulos unesta, eivät anna oikeita käskyjä. Minä en löydä vaatteita, en lääkkeitä, en naamarasvaa. Kompuroin edestakaisin portaissa. Jaloissa painavat edellisen illan jumppa ja lenkki.
Olen reippaasti myöhässä tavanomaisesta aikataulusta, mikä on helvetin typerää juuri tänään. Kalenteri on niin täynnä, etten ehdi luultavasti edes syödä. Mikään paita ei ole hyvä, tai silitetty. Olen koko ajan enemmän myöhässä. Enkä sittenkään voi pukeutua hihattomaan paitaan jossa lukee LITTLE MISS REHAB, koska olen menossa muun muassa asianajotoimistoon. Jos vaan veisi työvaatteet pesulaan tästä lähtien? I kommentoi sekoiluani hyväntahtoisesti, mutta tänä aamuna en ymmärrä sen sortin huumoria lainkaan.
Sullon olkalaukkuun vielä villatakin, vesipullon ja Thomas Mannin Kuolema Venetsiassa ja muita kertomuksia, jota en jostain syystä ole koskaan lukenut. Herkkupala kirjaston hyllystä, vaikka luulin hotkineeni isät ja pojat jo aikapäiviä sitten. Kiskaisen tennarit jalkaan – tässä ei nyt kertakaikkiaan ehdi panostaa uskottavuuteen – ja juoksen ulos ovesta.
Ärtymys valahtaa harteilta. Lupailivat sitä myräkkää, ja toden totta: tänä aamuna tuulessa tuoksuu vesi, paksu ja vahva kuin meressä maannut. Itsetietoinen ilma painaa keuhkoja kasaan, kasaa pilviä ympärille. Siipien alla virtaa taas.
"Pää on kuin ahdas akvaario, joka on liian täynnä karppeja. Kimaltelevia, sukkelia kutaleita, joista ei saa kiinni, vaikka kuinka yrittäisi."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti