Ohuita lankoja

Hyppään ulos bussista. Huomaan heti, että jokin on vinossa, ja lisäksi olen luiskahtaa kumoon.

Sudin hetkisen paikallani. Tasapaino palaa, jalat löytävät rytmin, etsin kangaskassista lapasia. Älyän vihdoin, mikä on toisin. Taivas on kirkas! Pääni yläpuolella tuikkii tähti, eikä kasvoihini vihmo kamalaa, kylmää, märkää vettä. Luistelen hilpeänä kotiin. Puntaroin mielessäni, josko lähtisin vaikka juoksemaan. Tossuissa ei ole nastoja, mutta väliäkö sillä, kun juoksee viisi senttiä maanpinnan yläpuolella?

Moninaisten kotiinpaluurituaalien (ulkoiluta koirat, luuttua lattiat, laita pyykkiä koneeseen, pyöri epämääräisesti pyrstösi ympäri, vaihda kotoisammat vaatteet, kaiva kaapista hapankorppuja kun et muutakaan keksi) jälkeen istahdan sohvannurkkaan. Vajoan miellyttävästi omiin maailmoihini, kunnes kuulen, kuinka ikkunan takana rapsahtaa. Ulkona sataa. Taas.

Kääriydyn syvemmälle viltin sisään. Luen romaanin loppuun, aloitan seuraavan. Tarkastaja saarnaa, kun jumituin sohvalle ja missasin päivän (viikon? kuukauden? vuoden? koko loppuelämän?) ainoan pilvettömän hetken. Kun en lähtenytkään lenkille. Sen ääni kimpoilee tyhjistä seinistä, en jaksa kuunnella. Pakenen sateeseen.