Huomenta

Pikkukoira pyytää päästä ulos tavallista aikaisemmin. Kello on soinut jo ainakin kerran, joten vääntäydyn ylös ja vedän verkkarit jalkaan.

Meidän kaikkien systeemit taitavat olla vähän sekaisin. Keskiviikkoillan (yön) enskaribileet ja meluisa mukadesignhotelli painavat lihaksissa. Limsan juomisesta saa nykyään maksaa kalliisti. Naurettavaa. Pitää ehkä vaan alkaa dokata ihan oikeasti, jos olo on joka tapauksessa kuin yliajetulla skunkinraadolla. Viimeistään rockklubin bäkkärillä olisin kaivannut aika reipasta suodatusta.

Koirat olivat tietysti hoidossa yön yli, ja kaipasin pieniä hirviöitä ihan hirveästi. Nukuin huonosti luultavasti siksi, kun kukaan ei kiljunut eikä örissyt unta odotellessaan, ei vinkunut eikä möyrinyt, ei kaapinut peitonreunaa päästäkseen takaisin lämpimään, ei ärähdellyt paikkaansa puolustaakseen tai potkituksi tultuaan, eikä varsinkaan ominut suurinta osaa vuoteenpuoliskostani.

Käytimme laiskan torstaipäivän viemällä elukat uimaan. Molemmat uimarit uivat tällä kertaa ilahduttavan reippaasti, ja voimme siirtyä tästä lähin omatoimivuoroille. ("Mitä? Enkö mä saa mennä altaaseen koiran kanssa?!?") Hallille on matkaa, ja pikkukoira on alkanut vastustaa autossa matkustamista. Mietin huolissani tulevaa kisakautta.

Mutta vinksin-vonksin-viikko on siis ehtinyt perjantaiaamuun, ja kipaisen pihalle hätäisen tyypin kanssa. Heti ovelta iskee täysillä päälle aivan erilainen, epätodellisen terävä äänimaailma. Kevät on ilmeisesti ottanut voiton lumen pehmentämästä todellisuudesta: linnut visertävät, ja jostakin kauempaa kuuluu loskaista tietä halkovien autonrenkaiden riemukas, rapainen laulu.

Pitkä, pitkä yö tuntuu päättyneen.