Laumaelämä

Uusi eläinystävä, puikkonokka numero kolme, ei ollut suunnitelmissa vielä pitkään, pitkään aikaan. Kunnes kävi niin, että eräätkin pennutussuunnitelmat pistivät pakan sekaisin. Jos se nyt oli missään järjestyksessä alun pitäenkään.

Huoli kahdesta vinttikintusta on painanut huomaamatta kasaan, mielen viistoon. Olen kelannut yöpimeät ja päiväkaudet, voisinko sittenkään ottaa vastuulleni vielä kolmatta. Parkunut I:lle keittiön pöydän ääressä, etten kestä enää yhtään enempää huolta, surua ja epäonnistumisia. Että tässä on jo ihan tarpeeksi. Kulmikas, kuluttava kauhu istuu olkapäällä.

Pennunhaju houkuttaa silti. Kutsumme itsemme kylään tutustumaan kaverin pian kolme kuukautta vanhaan pentuseen, ja siinä se nyt häärää. Raitapaitainen, lapiotassuinen, tomera jässikkä. Tekisi mieli sanoa että pieni, kaverihan nousee vielä yhdellä kädellä ilmaan, muttei sitten kuitenkaan. Mustat silmät tapittavat uteliaana ja itsetietoisena uusia naamoja. Hampaat tarttuvat äkkiarvaamatta kämmensyrjään. Pienet naskalit sattuvat aivan perkeleesti, ja luonnetta on ainakin yhtä paljon kuin puruvoimaa. Sehän on kuin raidallinen pienenä, siis aivan sietämätön tapaus.

Kuulumisten vaihtamiseen pitää aluksi keskittyä kulmat kurtussa, eikä vähiten raivokkaiden pusuhyökkäysten takia, mutta eläimet rauhoittuvat pikkuhiljaa, oikaisevat kuka mihinkin. Musta neiti tunkee syliin, olen sitä hoitanut ja pallutellut monet kerrat. Ystävä laskee eteeni tuoksuvan teekupin, ja lopulta juttu alkaa luistaa. Puhumme siitä, miten nämä kummalliset, itsepäiset, monesti niin epäkoiramaiset eläimet jaksavat kiehtoa aina vain. Kertoilen paitsi mietteitäni mahdollisesta kolmannesta koirasta, myös siitä, mikä kahden kotona olevan kanssa puristaa. Ja ystävä kuuntelee. Pitkän linjan harrastaja on kahlannut läpi yhden sun toisenkin ryteikön ja ymmärtää myllerrystä. Silittää syliinsä sammahtanutta pikkuotusta.

Onneksi tulevaisuus ei ole nyt. Valoa on vielä aivan liian vähän.