ABC

Flunssa on kukistunut, astma asettunut, ja valovuodelta tuntunut hapeton kausi on tältä erää ohi. En muista, koska olen viimeksi voinut näin hyvin. En yski jatkuvasti, niin sanotusti lämpimikseni, ja ulkona liikkuminen tuntuu aivan taivaalliselta. Mikä helvetti siinä on, että vaikka tietää astman salakavalan luonteen varsin hyvin järjellään, niin itseään ei vaan voi kuunnella? Tai edes muita? Muutama viikko sitten I paikansi minut näppärästi kaupan sovituskopista, koska tunnisti yskäni. Ryhdyinkö mihinkään korjaaviin toimenpiteisiin, meninkö lääkäriin? En. Toivon suhtautuvani hengellisiin asioihin jatkossa vähän huolellisemmin. (Tulkaa vaan sanomaan, jos tämän tästä toistuvista yskähdyksistä uhkaa tulla tavanomaista taustaääntä. Itse sitä on tosi vaikeaa huomata.) Viikon päätteeksi olemme juuri sopivasti terveitä lähtemään päiväksi koiraharrastuksin liittyvään koulutukseen, joka järjestetään jostakin tuntemattomasta syystä huoltoasemalla keskellä ei mitään. Eihän se suoranaista juhlaa ole, pitkä rupeama ahtaassa bunkkerimaisessa kokoustilassa valkokangasta tuijotellen, mutta tuleva kisakausi kutittaa suloisesti. Kevät tulee, ja se tulee ihan pian! Kotiin palattuamme kiskomme ulkoiluvaatteet niskaan ja lähdemme kävelylle hämärään iltaan. Koirat kirmaavat, rapa lentää, elämänriemuisa haukku täyttää maailman. Kuuntelen sitä, ja helposti kulkevaa happea. Ikään kuin hengittäisin keuhkoihin virtaavan hapen mukana valoa, ilmaa, vapautta, hyvää oloa, hiljaisuutta.