Töissä on kivaa. Olen jo lähtökuopissa, mutta jään jumittamaan vielä hetkeksi ja vielä hetkeksi ja vielä vähän sittenkin, koska. Katsomme typeriä youtube-videoita, nauramme ja vittuilemme ristiin rastiin, kuka mitenkin nokkelimmin keksii. Pojat juovat bisseä, minä en, tunnelma on kerrassaan mukava ja perjantaisa. Jos en lähde, minun ei tarvitse palata todellisuuteen.
Mutta lähden minä sitten kuitenkin.
Pujahdan ovesta tuuliselle kadulle. Olen menossa kotiin vasta nyt, vaikka olisi pitänyt aikaisemmin koska koirat, ja kun ei ollut oikeasti mikään pakko jäädä. Korvaa särkee, no pitikö mennä keskiviikkona sinne meteliin niin, huonoilla korvatulpilla vielä, ja taitaa olla liian ohut pipo, mitä? Soitan I:lle, joka ei ole vielä tulossa kotiin -- ensin täytyy käynnistää blaablablaa ja sitten blabla blaablablaabla, joten kotiin saattaisi ehtiä ehkä jos hyvin käy mahdollisesti blablablaa. Nieleskelen itkua. Perjantai, kaikilla muilla on tiedossa jotakin hauskaa, minä olen menossa kotiin luuttuamaan pissalätäköitä, ja se on minulle ihan oikein. Koska kai minä olen näitä valintoja tehdessäni sentään sen verran ymmärtänyt, että sitoudun huolehtimaan ja joustamaan ja asettamaan aina etusijalle ja asdasdasdasdvitunvittu
"Pää on kuin ahdas akvaario, joka on liian täynnä karppeja. Kimaltelevia, sukkelia kutaleita, joista ei saa kiinni, vaikka kuinka yrittäisi."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti